tiistai 29. kesäkuuta 2010

Me ja muukalaiset

Johan tämä pitäisi näin korkeassa iässä ymmärtää, mutta Krätyakkaa jaksaa edelleen tyrmistyttää ihmisten kuppikuntaisuus, muukalaisviha ja ahdasmielisyys. Onhan se ymmärrettävää, että jotkut ovat epävarmoja ja niitä pelottaa. Silloin pieni, tiivis yhteisö ja samankaltaisuus luo turvaa.

Se kuitenkin edelleen kummastuttaa, että katkerimmat vihamielisyydet ja jyrkimmät rajanvedot tuntuvat kulkevan sellaisten yhteisöjen sisällä, jotka asiaa tuntemattoman silmin katsottuna näyttävät ihan samalta sakilta.

Miksi metallimusiikin kuuntelijat ja popmusiikin ystävät esimerkiksi näyttävät niin kovin karsastavan toisiaan. Eikö musiikkiharrastus yhdistä? Entä kääpiökoirien ja metsästyskoirien kasvattajat? Miksi eri koirarotujen omistajilla näyttää olevan niin paljon pahaa sanottavaa toisten rotujen ominaisuuksista ja omistajista.

Maaseutukylissä luulisi sympatiaa herättävän sama kotiseutu ja kieli, mutta usein katkerimmat tappelut ja ilkeimmät pilkkasanat on varattu juuri "rakkaille" naapureille. Sama pätee kokemukseni mukaan niin tieteellisiin viitekehyksiin kuin poliittisiin ja uskonnollisiin liikkeisiin. Kunnon vasemmistoliittolainen tulee oman kokemukseni mukaan paremmin toimeen vaikka kokoomuslaisen kuin intohimoisen demarin kanssa ja eri uskontokuntien ja herätysliikkeiden edustajat näyttävät suosivan ennemmin juttukumppaneina umpipakanoita kuin väärällä tavalla uskovia.

Toki itsekin kiinnitän enemmän huomiota ihmisten erilaisuuteen kuin yhdistäviin tekijöihin. Yleistykset, yhdenmukaisuuden paine ja tiiviit yhteisöt ovat mielestäni vastenmielisiä ja vaarallisia ilmiöitä. Se, että hahmotan ihmiset ennen muuta yksilöllisinä ja erilaisina johtaa minun ajatusmaailmassani kuitenkin ennemminkin rajojen avartumiseen kuin sulkeutumiseen.

Olemme kaikki ainutlaatuisia, yhtä arvokkaita ja oikeutettuja kunnioittavaan kohteluun. Minun makuni ei ole aina se paras, eikä oma tapani käsittää asioita ainoa oikea. Minulla, kuten muillakin, on kuitenkin oikeus mielipiteisiin ja oman maun mukaiseen elämäntyyliin niin kauan kuin kumpikaan niistä ei loukkaa Suomen lakeja tai toisten perusoikeuksia.

Vanhemmiten olen myös löytänyt vapauttavan vaihtoehdon sanoa "kiitos ei" asioille, ilmiöille ja ihmisille, jotka eivät minua miellytä. Ei kaikkea tarvitse sulattaa, eikä mitä tahansa sietää lähellään. Suuruudenhullua ja tuhoisaa on silti uskoa, että itsellä olisi hallussa se ainoa ja oikea tieto ja totuus ja että kaikki toisin ajattelevat (ja muun merkkisiin autoihin mieltyneet ;-) olisivat pahoin harhautuneet ja käännytyksen tarpeessa.

Elämä on monimuotoista ja värikästä. On sääli, että jotkut haluavat nähdä vain mustaa ja valkoista.


maanantai 28. kesäkuuta 2010

Väsymyksestä ja typeristä otsikoista

Krätyakkaa väsyttää alati ja kaiken aikaa. Tässä jutussa luetellaan meikäläisenkin päällimmäiset syyt. On se silti kumma, että otsikoinnin täytyy nykyään olla niin äärimmäistä ja raflaavaa herättääkseen kiinnostusta. Joskus suorastaan vimmastuttaa, kun juttu ei sitten vastaakaan odotuksia.

Ei minusta noissa syissäkään mitään niin "yllättävää" ja ennenkuulumatonta ole. Anemia, allergiat, masennus, fibromyalgia väsyttävät ilman muuta. Niin myös monet lääkkeet ja jatkuvat tulehdukset.

Erityisesti terveyttä ja hyvinvointia koskevissa artikkeleissa yritetään lisätä niiden kiinnostavuutta joskus suorastaan älyttömin yksinkertaistuksin ja ylilyönnein. Meikäläisen kohdalla se on saanut aikaan sen, että loppukin luottamus terveysvalistukseen, lääke- ja ravitsemustutkimuksiin on mennyt.


tiistai 15. kesäkuuta 2010

Äidillisellä tuulella

Nyt on Krätyakka harvinaisen äidillisellä tuulella. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että tekisi mieleni ottaa tukasta (tai korvasta tai muusta käteen osuvasta ulokkeesta) kiinni ja kovaotteisesti kasvattaa niitä kaikenikäisiä infantiileja, joilla on niin kitukasvuinen moraali, että he uskovat

A. ..kaiken olevan sallittua, ellei se ole erikseen kiellettyä ja pahanteonkin olevan niin kauan ok, kun siitä ei jää kiinni.

B...rikoksen tai vahingonteon uhrin olevan itse osasyyllinen tapahtumaan, jos ei ole kaikin mahdollisin varokeinoin pyrkinyt sitä estämään (miksi ihmeessä ihmisten pitäisi esimerkiksi suojata omaisuutensa kaikenlaisin lukoin ja turvajärjestelmin, kun kerran laki ja eettinen sääntö on ihan selvä: älä varasta tai tuhoa toisen omaisuutta. Eikä kiusaamisen tai väkivallan uhriksi joutuvia tottavieköön saa syyllistää siitä, jos he ovat "väärään" aikaan liikkeellä "väärässä" paikassa tai pukeutuneet "väärällä" tavalla. Raiskaus, pahoinpitely ja kiusaaminen on väärin. Sillä selvä.)

C... joidenkin sääntörikkomuksien olevan pieniä ja mitättömiä, koska muutkin tekevät niin

D. ...olevansa jossakin mielessä erikoistapauksia ja sääntöjen yläpuolella, joko ylivertaisten kykyjensä, onnettoman taustansa tai puuttuvan motivaationsa vuoksi. Laki on sama kaikille. Prkl*****

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Kroonisesta kivusta

Olipas ilahduttavaa löytää artikkeli, jossa kerrankin kuvataan kroonisen kivun vaikutuksia niinkuin itse olen asian kokenut.

Kaikkien kohdalla asiat eivät tapahdu samoin, eivätkä kaikki koe samanlaisia tunteita. Liian usein tässä nykyisessä psykologisointia pursuvassa kulttuurissa kipuja yritetään kuitenkin selittää psyykkisistä ongelmista johtuviksi. Minusta se on tuntunut vähättelyltä ja heitteille jättämiseltä.

Tuossa jutussa nyt kuitenkin sanotaan, että useimmiten krooninen kipu on ensin ja siitä seuraa 60 - 80 prosentissa tapauksista masennus.

Onhan se jo sinällään aika ankea tilanne, jos kipu rajoittaa toimintakykyä ja kuluttaa voimia kaiken aikaa. Suorastaan epätoivoiselta alkaa monen potilaan olo tuntua siinä vaiheessa, kun selviää, että apua ei ole odotettavissa mistään ja lisäksi jatkuvasti joutuu kohtaamaan ihmettelyä, vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä jopa niiden taholta, joilta kuvittelisi saavansa tukea.

Kipu ei näy päällepäin, eikä toisen tuskaa voi kokeilla. Jotenkin voin vielä käsittää sen, ettei esimerkiksi meidän reumapotilaiden kipuja aina osata tai välitetä hoitaa. Se tuntuu kuitenkin suorastaan epäinhimilliseltä, että Suomessa myös saattohoitopotilaitten kivunhoidossa on kuulemma vakavia puutteita.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Tietojenkäsittely lisää tuskaa

"Tieto lisää tuskaa" on jo vanha sanonta. Nykyään voisi kai monessakin mielessä sanoa, että myös tietojenkäsittely lisää tuskaa (ainakin niskakipuja ja hiirikäsivaivoja. Joillakin myös ahdistusta).

Aamulehdessä harmiaan aiheesta purkaa nimimerkillä esiintyvä lääkäri. Hän pukee sanoiksi sen, mikä kokemukseni mukaan on totta monella muullakin alalla, että tiedon taltiointi, käsittely ja tilastointi haukkaa yhä suuremman osan työajastamme. Lääkärin ammatissa se on poissa ihmisten kohtaamisesta, tutkimisesta ja hoitamisesta.

Puolisoni työskentelee tällä hetkellä nuorisotyössä, ammatissa johon itsekin lähes neljännesvuosisata sitten valmistuin. Tämän 25 vuoden aikana työnkuva on muuttunut ratkaisevasti lasten ja nuorten kanssa toimimisesta kokouksissa istumiseksi ja loputtomien paperipinojen täyttämiseksi.

En tiedä tekeekö esimerkiksi kirjallinen turvallisuussuunnitelma lastenleiristä turvallisemman. Itse luottaisin enemmän käytännön toimiin ja tilannetajuun.

Muistaakseni tietotekniikan piti vähentää paperin pyöritystä ja helpottaa tietojen siirtämistä toimijalta toiselle. Jostain syystä byrokratia, tietosuojaongelmat ja kaikenlainen tilastoiminen näyttävät vain lisääntyvän. Kaiken kukkuraksi kerätyistä tiedoista on muodostumassa vaarallista ongelmajätettä, jota löytyy aika ajoin esimerkiksi virastojen roskalavoilta.

Tieto on valtaa ja sitä voidaan käyttää väärin. Yhä useammin herää myös kysymys, mikä nyky-yhteiskunnassa olisi sitä oikeaa käyttöä. Mihin tätä kaikkea tietoa tarvitaan? Tehokkaimmin kun sitä näyttävät käyttävän lähinnä tahot, jotka haluavat myydä meille jotain.

Lääkärissä käydessä huomaan, että parin kilon painoisen kansiopinon sijaan tohtorisetä lukee epikriisini nykyään tietokoneelta. Epäilen silti kovasti, jaksaako tai ehtiikö hän yhtään paremmin perehtyä niihin sähköisessä kuin paperisessa muodossa..Mikä onkaan sitä edistystä ja mikä kehittämistä kehittämisen vuoksi?


maanantai 7. kesäkuuta 2010

Nallen uusin

Nyt taidan oksentaa. En ymmärrä, miksi minun piti mennä lukemaan tästä jutusta vielä nuo kommentitkin...

Kissan paikka

Kissan paikka on sylissä, toisen kissan tai ihmisen. Kissan paikka on nojatuolissa, vuoteessa tai pöydällä, eikä sitä tarvitse siihen edes nostaa. Kissa ei pyydä huomiota. Se ottaa sen. Kissa on pehmeä ja terävä yhtä aikaa, tai ainakin vuorotellen.

Kissan paikka on siellä, missä se kulloinkin sattuu viihtymään. Se ei kysele lupaa, vaan asettuu taloksi.

Koiria komennetaan. Niiltä vaaditaan tottelevaisuutta. Niitä koulutetaan, muokataan, kilpailutetaan ja puleerataan. Koirilta odotetaan paljon. Kissa on mitä on ja sen pitää riittää. Olisikohan mukavaa olla kissa?

torstai 3. kesäkuuta 2010

Paska maa

Nonniin. Tätä olen jo hieman odotellutkin, eli sitä, milloin joku uskaltaa ehdottaa terveyskeskusjärjestelmän lakkauttamista. Varakkaimmathan ovat jo pitkään hakeutuneet yksityisvastaanotoille ja yksityislääkäripalveluitahan tämä nykyinen oikeistohallitus on innokkaasti ollut tukemassa.

Nyt Sitra reväytti sitten oikein kunnolla lyömällä samalla kertaa pöytään kaikki muutkin pinnan alla kyteneet uudistushalunsa. Erikoissairaanhoito halutaan siis keskittää suuriin asutuskeskuksiin (mitäs niistä maalaisista. Eihän siellä syrjäkylillä asukaan enää kuin vanhoja, köyhiä ja kipeitä. Kuolkoot pois tai matkustakoot kaupunkiin).

"Elintapasairauksien" hoidon omavastuutakin pitäisi Sitran mielestä korottaa. Läskit, sohvaperunat ja tupakoijat ainakin saisivat siis maksaa verenpainelääkkeistään ja leikkauksistaan korkeamman hinnan. Viinakin tietysti kuuluu niihin itse valittuihin riskitekijöihin, mutta olisikohan jokin konsti erotella kalleimmat konjakit ja kuohuviinit eri maksuluokkaan, jotta saataisiin tenunkittaajat sille paikalle, joka niille kuuluu ja parempi väki kohtuuhinnalla maksansiirtoon, sillä vaatiihan raskas työ raskaat huvit..

Mutta entäs sitten se stressi? Eikös sekin ole elintapa jos mikä? Muutamia muitakin elintapasairauksia tulee ihan miettimättä mieleen - sukupuolitaudeista ja ulkomaanmatkoilla hankituista trooppisista taudeista lähtien. Mitenkäs ne pitäisi erotella ja sijoitella maksuluokkiin?

Sen enempää erittelemättä, perustelematta tai pohtimatta totean vaan, että jostain syystä tuntuu, että tämä alkaa olla aika paska maa. Jos olisin nuorempi, saattaisin harkita muualle muuttoa. Nyt kun olen vanha ja vaivainen, enkä edes kovin varakas, paras kosto tuollaisille päättäjille taitaa olla jääminen tänne Suomeen sairastelemaan ja jos näyttää siltä, ettei ole varaa hautajaisiin, kun loppu lähenee, voisin vaikka ihan kiusallani vääntäytyä eduskuntatalon eteen kuolemaan. Eiköhän siitä haisevan kasan joku ennen pitkää pois korjaa - mieluiten valtion laskuun.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Osta auto

Nyt se sitten astui voimaan, nimittäin uudistus, josta on puhuttu jo pitkään. Työttömän työnhakijan on nyt pakko ottaa vastaan työtä peräti 80 kilometrin päästä asuinpaikastaan, mikäli mielii säilyttää taloudelliset etuutensa.

Monin paikoin maaseudulla se tarkoittaa sitä, että oma auto on hankittava ja ylläpidettävä jatkuvasti satunnaisten pätkätöittenkin varalta, koska julkisia kulkuvälineitä ei ole, eikä se totisesti ole halpaa lystiä.

Jo kymmenen vuotta ennen tätä virallista sääntömuutosta sain työvoimatoimistosta moitteita ja kehotuksen hankkia auton. Lapsen hoitopaikan puute, osa-aikainen opiskelu tai autottomuus ei kuulemma kelvannut syyksi kieltäytymiselle parin viikon työrupeamasta toiselta puolelta pitäjää, jonne silloisella kotipaikkakunnallani oli matkaa melkein tuo 80 kilometriä.

Kovin kalliisiin kulkupeleihin ei ainakaan minulla pitkäaikaistyöttömänä ollut varaa, eikä lainaakaan tehnyt mieli ottaa, kun ei säännöllistä palkkaa tullut. Niinpä tuli sitten osteltua kaikenmoisia "kesäautoja", jotka pitkillä työmatkoilla osasivat yleensä tehdä tenän juuri sillä autioimmalla metsätaipaleella.

Onneksi niillä seuduilla myös toisista välittämistä ja luottamusta vieraisiin ihmisiin näytti vielä löytyvän, sillä kertaakaan en jäänyt karhunsyötiksi, vaan ilman liftaamistakin sain aina joltain ohikulkijalta kyydin kotiin. Noloimpia tietysti olivat ne kerrat, jolloin auto jätti välille töihinMENOmatkalla. Sellainen ei toistuessaan jatkotyöllistymistä edistä. Onneksi sitä ei sentään kovin monta kertaa sattunut.

Perusasioita auton huollosta ja korjaamisesta tuolla tavoin tietysti oppii. Harmi vaan, ettei niille taidoille ole enää nykyisten menopelien kimpussa mitään käyttöä. Nykyajan autot kun toimivat digitaalisten, sähköisten ja ties minkälaisten viritysten varassa, eikä niiden vioista selkoa saa ilman kallista, merkkikohtaista mittauslaitteistoa.

Joka tapauksessa sydäntäni kylmää, kun ajattelenkin niitä ihmisparkoja, jotka nyt tuskailevat näiden köyhimpiä kyykyttävien säännösten kanssa. Joskus tuntuu, ettei tällaisten päätösten tekijöillä voi olla kovin realistinen kuva maailman menosta tai heidän täytyy olla erityisen julmia ihmisiä.

Jos päämääränä on saada kaikki kynnelle kykenevät töihin, minun mielestäni tarvittaisiin luovempia ratkaisuja kuin nämä iankaikkiset pakot ja leikkaukset. Aina ne eivät välttämättä ole edes mahdottoman kalliita. Miten olisi esimerkiksi jokin työvoimapoliittisin varoin tuettu, edullinen, autovuokraamo näille väliaikaisesti kulkupeliä tarvitseville pätkätyöläisille? Jospa työstä kieltäytymiset ja kokonaan työnhausta vetäytymiset sillä tavoin hieman vähenisivät.

Onhan se aika absurdia, että auton hankintaan ja vakuutuksiin saattaa kulua moninkertaisesti se summa, jonka silpputyöläinen pätkätöissään vuodessa tienaa, eivätkä näin stressaavien pakkojen säätämiset aiheuta pelkästään taloudellisia vahinkoja. Onkohan kukaan miettinyt, mitä 80 kilometrin työmatka autonhankintaongelmineen vaikuttaa esimerkiksi yksinhuoltajaperheisiin..