maanantai 29. marraskuuta 2010

Klo 5.09

Taas keskellä yötä valvoskellessa mietin, mikä tästä ihmisten kanssa elämisestä tekee niin vaikeata. Miksi eläinten kanssa kaikki on paljon yksinkertaisempaa ja kiintymyskin tuntuu mutkattomammalta?

Maailma ikkunan takana on pilkkopimeä. Pakkasmittari näyttää kahtakymmentäkolmea.

Sisäinen kylmyys on pahinta. Lämpimien tunteiden haaleneminen, viileneminen ja vähitellen jäätyminen viiltää, sattuu sisältä ja jähmettää veren suonissa.

Minnepäin tästä? Pimeässä ja kylmässä yksin...Sattuu ja sisin on liian kohmeessa sulaakseen kyyneleiksi. Koiran pehmoinen turkki kämmenen alla lohduttaa.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Näin kokoan huonekalun (tai hankin vatsahaavan)

Pääasiassa itselleni varoituksen sanaksi ja opastukseksi vastaisten heräteostojen varalle ajattelin nyt kirjoittaa muistilistan tämän hermojaraastavan kokemuksen uusinnan välttämiseksi..

1. Aivan ensimmäiseksi tyhjennä taistelutanner eläimistä, lapsista ja kaikista muista elollisista, joilla ei ole kykyä auttaa, mutta kovasti intoa osallistua toimintaan.
2. Poista lähistöltä kaikki särkyvä, mukaan lukien herkkäsieluiset henkilöt, jotka saattavat säikkyä jossain vaiheessa karkeaksi kääntyvää kielenkäyttöä ja ronskeja otteita.
3. Varaa käsille tarvittavat työkalut, siivousvälineitä ja laastareita vahingon varalle ja riittävästi virvokkeita sekä rauhoittavaa lohturuokaa.
4. Mikäli kokoamisohje on olemassa, perehdy siihen mahdollisimman tarkasti ennen kuin kiinnität ainokaistakaan ruuvia.
5. Jos toivot kapineen pysyvän kasassa, käytä reilusti liimaa ja kiristä ruuvit VASTA SITTEN kun olet tarkistanut, että osat ovat varmasti oikeassa järjestyksessä paikoillaan... (kun et kuitenkaan niin tee, varaa paikalle myös pihdit, joilla saat kiskottua väärin liimatut puutapit uudelleen irti)
6. Seuraavalla kerralla, kun soma, laatikkoon pakattu huonekalu houkuttelee, mietipä toisenkin kerran. Olisiko silti järkevämpää ostaa se valmiiksi koottuna, vaikka vähän kalliimmalla?


Näiden kahden vipstaakin funktiota pähkäillessä meinasi ihan aivo nyrjähtää. Otti sisulle oma tyhmyys niin kovasti, että harkitsin jo metallinpalojen paiskaamista ikkunasta ulos ja kaapin mäiskimistä kokoon kuuden tuuman nauloilla. Lopulta asia selkeni, kun maltoin tarpeeksi pitkään ja rauhassa tuumailla...

Sen vaan sanon, että ei kulje insinöörin ja yhteiskuntatieteilijän ajatuksenjuoksu samoja ratoja... Ainakin tämän nimenomaisen humanistin olisi selvästi aihetta avartaa osaamistaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

torstai 25. marraskuuta 2010

Vanhetessa viisastuu...tai sitten ei

Nuorena arvostin kovasti tietoa. Melko pian valkeni myös kokemuksen merkitys ja elättelin pitkään kuvitelmaa viisaudesta, jota väistämättä karttuu, kun ihminen elää aistit auki, tietoa janoten ja tahtoen ymmärtää.

Katin kontit. Saattaahan jollekin tietysti niinkin käydä. Maailma on ihmeitä täynnä. Varsin vähän on meikäläiselle silti ollut iloa ja hyötyä maailmankirjallisuuden klassikoiden lukemisesta tai parin yliopistotutkinnon pänttäämisestä. Varsinkin viime aikoina olen alkanut aivan uudella tavalla arvostaa käytännön osaamista. Mitä minua hyödyttää tietää perunan ravintoarvo tai kemiallinen koostumus, jos en osaa valmistaa siitä maittavaa ruokaa?

Enimmäkseen ihmiset näyttävät toistavan loputtomasti virheitään ja muuttuvat pitkäänkin eläessään hämmästyttävän vähän. Päällikuori vanhenee, mutta sisus pysyy nolostuttavan samanlaisena. Saattavatpa tyypillisimmät piirteet peräti korostua. Ihminen muuttuu ikään kuin itsensä karikatyyriksi.

Tällaisissa mietteissä on Krätyakka tänään kontannut lattialla ja manaillut omaa epäkäytännöllisyyttään. Joillekin ei vaan ole siunaantunut kykyjä, joita tarvitaan jokapäiväisen elämän konkreettisissa ongelmissa - kuten esimerkiksi siinä, kuinka saada tuosta lähes sadan pikku osasen ruuvi- ja kapulakasasta koottua kuvan kaltainen kaappi.

...ja milloinkahan minä oikein opin, ettei tuommoisia kannata kotiin kantaa, kun ei niistä kuitenkaan koidu kuin itkua ja hammasten kiristystä, kun osat menevät väärin päin ja kissa varastaa kiinnitystapit. Kiinnostaisi tietää, millainen ihminen noita oikein suunnittelee.




keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Lämpöä lisää, kiitos


Ihmisillä on taipumus liioitella omaa merkitystään. Todellisuudessa yhden yksilön toimet ja kokemus taitavat painaa vähemmän kuin kärpäsenkakka tällä 6,9 miljardin ihmisolion kansoittamalla pallolla, historian perspektiivistä puhumattakaan.

Silti olen kuullut joidenkin viime aikoina ihan tosissaan väittävän esimerkiksi ilmaston lämpenemistä pelkäksi pötypuheeksi, koska heidän pakkasmittarinsa sattui viime talvena näyttämään aika napakoita lukemia.

Joskus suorastaan ärsyynnyn persooniin, jotka tuntuvat unohtaneen realiteetit ja kadottaneen suhteellisuudentajunsa. Tänään on kuitenkin sellainen päivä, jolloin tekisi itsekin mieli väittää, että maailmankaikkeuden voimat ovat liittoutuneet minua vastaan.

Viime vuonna, täsmälleen sinä päivänä, jolloin muutimme tähän pian 150 vuotta vanhaan taloon, alkoi kovat pakkaset, jotka jatkuivat pitkälle kevääseen. Myös lunta tuli enemmän kuin riittävästi ja nyt rikotaan kuulemma taas ennätyksiä.

Joku ehätti jo ennustamaan, että tulossa olisi kylmin talvi tuhanteen vuoteen. Siihen en vielä halua uskoa, mutta sen voin itsekin empiirisesti todeta, että talvi tuli näille lakeuksille tänä vuonna aikaisin. Ensi viikonlopusta ennustetaan niin kylmää, että sellaista sattuu tähän aikaan vuodesta vain muutaman kerran vuosisadassa...

Kun muutimme, tähän taloon asennettiin vesi-ilmalämpöpumppu, joka lämmittää sekä käyttöveden että vanhoissa, ruostuneissa pattereissa kiertävän lämmitysveden. Ihmeesti vehje on toiminut. Ensimmäisen kerran tuli vilu vasta siinä vaiheessa, kun pakkasmittari kipusi kahteenkymmeneenkahdeksaan, eikä talossa ole edes kolminkertaisia ikkunoita.

Nyt on taloon hankittu myös varaava takka. Silti hieman hirvittää nuo hitaasti, mutta varmasti kohoavat kinokset ja kiristyvä pakkanen. Tässä taloudessa kukaan ei tee lumitöitä, joten pikapuoliin ollaan siinä tilanteessa, että auto lähtee seuraavan kerran pihasta kevätpurojen solistessa ja puiden saamiseen liiteristä tarvitaan kelkka ja lumikengät.

Kiltti universumi, säiden haltija tai Taivaallinen Isä, (kuka ikinä siellä sääosastolla vastaavana hääriikään). Voisitko ystävällisesti säätää lämmitystä tällä maailmankolkalla isommalle, pliiis.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Pyhäinhäväistys?!

Voi hyvää päivää. Nyt ovat filmimogulit rahanhimossaan päättäneet tärvellä taas yhden hienon klassikon. Buffy Vampyyrintappajasta on nimittäin päätetty tehdä uusi elokuva. Alkuperäisen sarjan ja Buffyn hahmon luojaa ei tietenkään ole otettu kimppaan. Vanhoista (ja vanhenneista!?) näyttelijöistä puhumattakaan.

Ei ihme, että sekä faneja, näyttelijöitä että Whedonia kyrsii. Tekisi ihan periaatteesta mieli boikotoida moista tuotosta, mutta ehkä se on aikanaan nähtävä, jotta voi edes perustellusti urputtaa..

torstai 18. marraskuuta 2010

Sottapytty näppäimillä

Miksi läppäriä ei kannata käyttää keittokirjana? Todennäköisesti samasta syystä kuin sen äärellä ei ole viisasta syödä sokerimunkkia tai murustella leipää. Olen ihmetellyt ja päivitellyt kirjoitusvirheiden lisääntymistä teksteissäni ja manaillut näppäinten juuttumista. Tänään käänsin koko härvelin nurin...Teki mieli kutsua pihalta lintuparvi ruokailemaan...

tiistai 16. marraskuuta 2010

Täältä jonnekin


Tänään on taas semmoinen päivä, kun tekisi mieli karata kotoa..Mutta eihän päälle nelikymppinen täti-ihminen voi ja mitä se edes hyödyttäisi, jos itsensä joutuu ottamaan mukaan?

maanantai 15. marraskuuta 2010

Kolme epätäydellistä elokuvaa erilaisuudesta

Jostain syystä olen viime aikoina hakeutunut aivan tietynlaisten elokuvien äärelle. Itseterapiaksi ja elokuvaterapiaksi sitä kai kutsutaan. Erityisesti mieleen on jäänyt kolme.

Ensimmäinen tuli televisiosta, eikä mielestäni ollut elokuvallisesti mikään mestariteos (liian imelä minun makuuni), mutta juoni oli niin kiinnostava, että hankin sen saman tien kirjana. Dvd:nä tätä leffaa ei välttämättä ole saatavillakaan. Ainakaan en onnistunut mistään sellaista löytämään (korjatkaa, jos tiedätte minun olevan väärässä). Kirjasta on tehty tietääkseni peräti kaksi elokuvaa ja Suomessakin on esitetty tarinasta ainakin yksi näyttömösovitus. Kirjan on kirjoittanut Daniel Keyes.

Näkemäni elokuvan nimi oli sama kuin kirjan, eli Kukkia Algernonille. Se kertoo kehitysvammaisesta nuorukaisesta, jonka elämä muuttuu, kun hän kokeellisen leikkauksen avulla muuttuu huippuälykkääksi. Suosittelen sekä Matthew Modinen tähdittämää leffaa että itse kirjaa lämpimästi.

Kaksi muuta leffaa kaivoin omasta hyllystäni sateisen illan iloksi. The Soloist ei tietääkseni kovin mairittelevia arvosteluja kerännyt, mutta koskapa Krätyakkaa miellyttävät elokuvat mitään kassamagneetteja olisivat olleetkaan.

Elokuva kertoo toimittajasta, joka törmää kadulla ilmeisen lahjakkaaseen, kodittomaan ja mielenterveysongelmaiseen muusikkoon ja yrittää auttaa tätä paremman elämän alkuun. Krätyakan mielestä tarina oli karu, paikoin järkyttävä ja jollain tasolla pelottavan tosi omienkin kokemusten valossa. Sopivan häiritsevä elokuva, jos kaipaa ajattelemisen aihetta, vaikkei tämäkään teos, varsinkaan ohjauksen osalta , mielestäni kunniamainintaa ansaitse.

Viimeisin katselukokemus oli merkillinen siksi, että ensimmäiset kymmenen minuuttia jouduin taistelemaan syvää närkästystä vastaan katsellessani Kevin Baconin onnetonta näyttelijäsuoritusta vammaisen miehen esittäjänä.

Kun viimein pääsin harmistani yli, aloin nauttia elokuvan mainiosta huumorintäyteisestä dialogista ja muiden näyttelijöiden huomattavasti tasokkaammista suorituksista. Elokuva on jo kohtalaisen vanha, vuonna 1998 valmistunut, ja se on saanut Suomessa nimekseen Tunneli Kiinaan.

Tässäkin tarinassa oli kyse vammaisuudesta, syrjäytyneisyydestä ja huono-osaisuudesta, mutta myös ystävyydestä, ystävällisyydestä ja kauneudesta, jota löytyy myös muualta kuin sosiaaliesti määritellyt ihannemitat täyttävästä ihmisyydestä.

Nämä kolme epätäydellistä elokuvaa epätäydellisyydestä ilahduttivat, huvittivat ja ajatteluttivat vajavaisuuksistaan huolimatta minua niin paljon, että teki mieli merkitä ne muistiin tänne. Jos vaikka joku muukin hakeutuisi niiden äärelle..


perjantai 12. marraskuuta 2010

Työllisyydestä ja sosiaaliturvasta

Työllisyys lienee jatkuva ongelma useimmissa maissa. Tänään osui näköpiiriin kaksi uutista aiheesta. Britanniassa aiotaan ottaa kovat keinot käyttöön. Artikkelin mukaan siellä suunnitellaan niin radikaalia uudistusta, että töistä kieltäytyvä voi pudota jopa kolmeksi vuodeksi työttömyysturvan ulkopuolelle.

Kannustaminen on näköjään suosittu termi sielläkin. Krätyakan mielikuvissa se sana on jo lopullisesti menettänyt postitiiviset konnotaationsa ja nostattaa sielun silmien eteen lähinnä ne veitsenteräviksi piirretyt tähtikannukset, joilla sarjakuvien cowboyt ennen lehtikuvissa hevostensa kylkiä viiltelivät.

Suomi ei tunnetusti kovin itsenäisiin ratkaisuihin kykene. Aina haetaan mallia joltain "isommalta". Viime aikoina kai pääasiassa rapakon takaa ja juuri Britanniasta. Kun hallituspohjakin näyttää edelleen kannustuslinjalle otolliselta, niin eiköhän meilläkin pian poisteta sosiaaliturva niiltä, jotka sitä kipeimmin tarvitsevat, eli pitkäaikaistyöttömiltä ja työkyvyttömiltä, jotka eivät ole saaneet hakemaansa eläkettä, vaikkei heistä nykyisen työelämän vaatimuksia täyttämään ole edes uhkailun ja kiristyksen kannustamina.

Tämä uutinen Suomesta kertoo asiasta jotain olennaista. Kaikki työttömät eivät tosiaankaan ole vain työhaluttomia tai huonosti koulutettuja. Merkittävä joukko on sairaita ja vajaakuntoisia. Heidän tilaansa ja työkykyään ei ainakaan paranna toistuvat epäonnistumisen kokemukset, taloudellinen epävarmuus, energiaa syövä sopeutuminen pätkätyöpaikasta toiseen, lisälastina kuormassa selviytymisen paineet, ja häpeän pelko, jota nykyinen hallitus toimillaan parhaansa mukaan lietsoo.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Kansallinen häpeä

Näitä otsikoita olen yrittänyt viime aikoina väistellä. Suututtaa niin vietävästi se, että uuden ostamista, jatkuvaa kuluttamista ja vanhan pois heittämistä perustellaan milloin milläkin, joskus ihan ympäristöystävällisiltäkin kuulostavilla syillä.

Yksinkertaiseen, säästäväisyyteen kasvatettuun ,luontooni ei vaan uppoa se, että uuden hankkiminen, ennen kuin vanha on varmasti loppuun korjattu ja käytetty, voisi olla kestävän kehityksen mukaista.

Toki yksityisautoilun päästöt ovat merkittävä ympäristöhaitta ja autonromut kierrättämällä saadaan paljon raaka-ainetta uusiokäyttöön. Työllisyyskin on ihan tärkeä seikka, mutta silti, kaikesta huolimatta, jokin tuossakin, mielestäni hyvin kirjoitetussa ja perusteltuja väitteitä sisältävässä artikkelissa mättää.

Käytännössä yllättävän monella saattaa olla sellainen tilanne, ettei uuden ajopelin ostoon ole kertakaikkiaan varaa. Meikäläinen on ajanut vanhoilla kotteroilla aina. Maalla oma auto tuppaa olemaan valitettava välttämättömyys, kun julkista liikennettä ei ole. Minkäänlaista mahdollisuutta uuden menopelin hankintaan näillä tuloilla ei ole, eikä tule, joten ympäristöystävällisin teko on yksinkertaisesti ajaa mahdollisimman vähän.

Meillä asiointimatkat (kahteen lähimpään kaupunkiin on molempiin matkaa 40 kilometriä) harkitaan tarkoin ja monta hoidettavaa hommaa yhdistetään samaan reissuun. Työmatkat ja arkiliikenne hoituu onneksi hyväkuntoiselta isännältä polkupyörällä tai jalkaisin, eikä huviajeluita juuri harrasteta.

Ymmärrän silti hyvin niitä lapsiperheitä, vajaakuntoisia (joihin itsekin kuulun) ja vanhuksia, jotka tarvitsevat välttämättä tavallisiin kauppareissuihinkin auton. Taitaisi jäädä minultakin perunat keittämättä, jos ne pitäisi kävellen kaupasta kantaa. Aika iljettävää on syyllistää ihmisiä siitä, ettei heillä ole varaa hankkia ja pitää yllä yhtä tai peräti useampaa ajopeliä välttämättömiin tarpeisiinsa. Eri asia ovat ne, joilla on siihen varaa.

Itse ehkä olisinkin jossain vaiheessa valmis kiristämään vyötä ja luopumaan jostain (aika paljosta) muusta hankkiakseni esimerkiksi hybridi- tai sähköauton, vaikka valtiovallan olisi minusta kyllä aiheellista tukea aktiivisemmin ympäristöystävällistä teknologiaa ja joukkoliikennettä, eikä sysätä vastuuta ympäristönsuojelusta pelkästään yksityisten kuluttajien kontolle.

Ylipäätään raivostun valtavasti siitä, että ihmisiä nykyään yritetään saada tuntemaan häpeää siitä, ettei heillä ole varaa johonkin sellaiseen, mitä mainostajat tai parempituloiset viranomaiset keksivät markkinoida kunnollisen (kunniallisen?) kuluttajan tunnusmerkkinä.

Samalla tavoin kuin onnellisuudesta, kuluttamisesta näyttää tulleen julkisessa puheessa hyve. (Onnettomat ihmiset käyvät yhteiskunnalle kalliiksi muun muassa masennuksen, syrjäytymisen, perheiden hajoamisen ja sairauksien vuoksi. Mainoksissa onnelliset ihmiset puolestaan kuvataan aktiivisiksi kuluttajiksi, jotka ostavat matkoja, vakuutusturvaa, uusia, tyylikkäitä, innovatiivisia tai ympäristöystävällisempiä tuotteita. No,.tämä rönsy ansaitsisi varmaan jo oman postauksensa).

Vanhan sanonnan mukaan "köyhyys ei oo ilo, vaikka se naapureita naurattaa", mutta ei se minusta ole mikään häpeäkään, vaikka siitä sellaista yritetään väen vängällä tehdä.




torstai 4. marraskuuta 2010

Kuinka Krätyakka suututetaan

Yleensäkin aika helposti. Tämän päivän top 10 vinkit tässä:

1. Jätetään saapumatta paikalle sovittuun aikaan.
2. Kiusataan pienempiä ja heikompia.
3. Tuputetaan toiselle omaa näkemystä ainoana oikeana totuutena.
4. Luvataan, eikä aiotakaan pitää
5. Puhutaan toisen puheen päälle kaiken aikaa
6. Heitetään herjaa toisten heikkouksista, muttei kestetä itseen kohdistuvaa leikinlaskua
7. Vähätellään toisten tunteita ja mielipiteitä
8. Ei vaivauduta ajattelemaan vaan mennään aina siitä mistä aita on matalin
9. Ei kunnioiteta toisten rajoja
10. Pyritään aina ja kaikkialla kilpailuasetelmaan

Millainen on sinun "punainen listasi" tänään?

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Verokalenterin äärellä

Kiitos edellisen postauksen ystävällisistä kommenteista. Hämmästyksekseni huomaan saaneeni myös uusia lukijoita. Sekin ilahduttaa. Tervetuloa.

Verokalenterikin sitten taas julkaistiin. Luin sitä, vaikka periaatteessa koko lärpäke minua kuvottaakin, enkä ole uteliaisuudestani ylpeä. En ymmmärrä, mitä tarkoitusta moinen julkaisu palvelee. Ainakin minussa se herättelee sangen alhaisia tunteita: kateutta, vähättelyn tarvetta ja pahansuopuutta.

Kovin usein en itseäni kenenkään varallisuutta kadehtimasta löydä. Minulle riittää ihan hyvin nämä köyhyysrajan alittavat henkilökohtaiset tulot (jotka kuluvat suurelta osin lääkkeisiin)ja puolison palkalla (joka myös alittaa roimasti suomalaisten keskiansiot) elätämme aivan mainiosti ison elukkalaumamme ja nautimme omasta mielestämme hyvästä elämästä.

Viime aikoina, täällä uudella kotipaikkakunnalla, olen hämmästyksekseni kohdannut ihmisiä, jotka ovat löytäneet jostain syytä kadehtia meitä ja yrittää saada meiltä pois sellaistakin, joka lain mukaan on meidän omaamme ja ihan itse maksettu...

Joillakin ihmisillä on kuulemma meistä sellainen harhaluulo, että olemme varakkaita, jonkinlaisia "kultalusikka suussa syntyneitä" Hannu Hanhia. Ajatus on hämmentävä ja hieman pelottava.

Ensinnäkin ihmetyttää, mistä sellainen vaikutelma ylipäätään voi syntyä ihmisistä, jotka asuvat vanhassa, ränsistyneessä talossa ja ajavat yli kymmenvuotiaalla autolla. Toisekseen se vihan, katkeruuden ja pahantahtoisuuden määrä, joka joidenkin ihmisten asenteesta huokuu saa tuntumaan olon turvattomalta - varsinkin, kun vihamieliset henkilöt sattuvat olemaan vaikutusvaltaisessa asemassa.

Vaikka en perinteisistä psykologisista selitysmalleista aina vakuuttunut olekaan, arvailen, että tämän ilmiön taustalla saattaisi olla jokin syvä ja varhaisessa vaiheessa syntynyt vaille jäämisen kokemus. Sellaisillakin ihmisillä, joilla näyttää olevan elämässään paljon sisältöä ja maallista mammonaa, saattaa olla kaiken aikaa olo, että toisilla on enemmän ja, että he eivät ole sitä ansainneet.

Katkeruus ja kateus kaivertaa ihmisen sisimmässä ammottavaa tyhjää koloa kaiken aikaa suuremmaksi. Mikään ei riitä ja aina jollain muulla on jotain, mitä itseltä puuttuu. On vaikea kuvitella, että mikään muu kuin rakkauden puute varhaisessa lapsuudessa olisi voinut synnyttää moisen kroonisen vaille jäämisen tunteen, mutta voiko sitä vanhemmiten korjata? Näyttää nimittäin siltä, että joiltakin ihmisiltä on kadonnut kyky ottaa rakkautta vastaan ,vaikka sitä olisi myöhemmin tarjollakin.

Verokalenteria lukiessa katseeni kiinnittyi myös moniin tuttuihin julkisuuden henkilöihin. Ensimmäinen reaktio monilla asiaa tuntemattomilla saattaa olla, että eihän heillä voi olla noin pienet tulot, kun naama kerran näkyy telkkarissa harva se viikko. Todellisuus julkisuuden fasadin takana on silti usein muuta kuin suuri yleisö kuvittelee. Pelkkä julkisuus ei useinkaan elätä. Moni suuri taiteilija tässä maassa elää kädestä suuhun ja hakee apua sossun luukulta, eikä siinä ole mitään kadehtimista.