sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Täti kuolaa

Samalla tässä kirjoitellessa katselen toisella silmällä Idolsia ja kuolaan. En minä kovin fanaattisesti jaksa moisiin tenavatähtien kisailuihin suhtautua, mutta katsonpahan silloin tällöin ja tällä kertaa ihmettelen lähinnä omia reaktioitani.

Yleensä tähän tätiin vetoaa edelleenkin, iän karttumisesta huolimatta, eniten androgyynin näköiset, kauniit, hieman renttumaiset rokkipojat. Tämänvuotisista finalisteista kauimpana meikäläisen miesmausta on ehdottomasti Koop Arponen, mutta häntä tässä silti juuri ihaillen tuijotan. Edes hänen laulutyylinsä ei ole kovasti mieleeni, mutta tulkinta ja vaatimaton, levollinen, mutta karismaattinen tapa olla lavalla vakuuttaa.

Kuten kilpailun nimikin kertoo, nyt etsitään idolia, siis persoonaa, joka laulutaitonsa ohella vetoaa yleisöönsä myös ulkomusiikillisilla avuilla. Nyt siellä söpöilee Pihtiputaan pörröpää Pete. Voin kuvitella, että telkun ääreen tillittämään on siirtynyt hieman nuorempaa sakkia.

Entisenä musiikintekijänä ja esiintyjänä tajuan kyllä, että laulaminen on vain pieni osa pakettia. Viihdemusiikin puolella habituksella, imagolla ja oikeanlaisella markkinoinnilla on vieläkin suurempi merkitys kuin siellä, missä minä leipäni päälle laulamalla juustoa hankin.

Tänä vuonna, ainakin ruudun tälle puolelle, näyttää siltä, että kilpailijoita on aiempaa vuosia monipuolisemmin valmennettu tulevaan. Että tästä ei nyt ehkä sittenkään taivas aukea. Tämä kilpailu on vain yksi mahdollisuus päästä rakentamaan uraa ja tekemään työtä, joka on varsin kaukana siitä glamourista, jota jotkut pienet ja naivit mukaan pyrkijät saattavat kuvitella sen olevan.

Koop Arponen ainakin vaikuttaa siltä, ettei hän säiky artistin arkea, armottoman pitkiä automatkoja, odottelua, ankeita hotellihuoneita, juopunutta, vähälukuista yleisöä ja klubien haisevia vessoja...

Miksi tyttöjä ei ole äänestetty, miettii nyt Anna. Niinpä. Mahtaisikohan sillä olla jotain tekemistä ohjelmaa seuraavien katsojien ikä- ja sukupuolijakauman sekä tiettyjen sukupuoleen liittyvien ennakkokäsitystemme kanssa? Siitä olen hänen kanssaan samaa mieltä, että laulutaidon puutteesta tippumisessa ei ainakaan ole kyse.

lauantai 29. marraskuuta 2008

Väsy


Mun pienellä kisulla on väsy. Useimmiten se nukkuu sylissäni, mutta välillä pitää siirtyä sohvalle. Mahtaakohan se tietää, miten suuri voima sillä on kuusivarpaisissa vauvakissan tassuissaan. Niillä se nimittäin pitää tämän akan elämässä kiinni. Myös minä olen väsynyt, niin lopen uupunut, että kävisin mieluiten makuulle ja lakkaisin hengittämästä.

Viime aikoina kaikki on ollut hyvin vaikeaa, niin raskasta ja tuskaisaa, että mieluiten olisin jo luovuttanut. Sitten, vahingossa, tuli tuo pikkuinen sydämenvaltaaja, joka päättäväisemmin kuin kukaan karvatassu aiemmin tulee lähelle ja sanoo selvästi:"Sä olet minun ihminen, minua varten tässä ja nyt. Jos et muuta tarkoitusta olemassaolollesi keksikään, pysy elossa, koska minä tarvitsen sinua. Rakasta, helli ja huolehdi."..Ja minä elän..ja rakastan.. ja huolehdin.

Älä osta mitään - päivä

Voi ei! Eilen oli kuulemma valtakunnallinen Älä osta mitään -päivä. Ihan mielelläni olisin ollut mitään törsäilemättä, mutta nyt kannoin kaupasta selkä vääränä puolen viikon ruuat, kun en ollut asiasta perillä.

Täällä meidän tienoilla ei kauppaan pääse kuin autolla , eikä tässä huushollissa ole tällä hetkellä kuin yksi ajopeli käytössä. Kaupassa käydään silloin, kun on pakko ja ostetaan enemmän kerralla. Säästyy bensaa, eikä heräteostoksiakaan tule tehtyä niin usein, kun ei niitä muiden kantamusten lisäksi jaksa tällä systeemillä edes kaupasta ulos retuuttaa.

Huomaan kyllä, että minulla on taipumusta shoppailuholistiksi. Tällä tulotasolla ja maulla kirpputorit ovat heikko kohtani. Pelkkä katseleminenkin on hauskaa, mutta turhan usein tarttuu mukaan jotain kivaa, pientä, jota ei nyt niin kauheasti tarvita, mutta kun ei se maksakaan juuri mitään.

Sitten on huusholli täynnä roinaa, eikä meikäläinen kuulu niihin, jotka tuosta vain pistävät kamansa kierrätykseen ja sisustuksen uusiksi. Esineillä on tunnearvoa ja melkein kaikkea voi joku vielä tarvita. Jostain syystä pois antaminen on aina paljon helpompaa kuin pois heittäminen. Nykyään kaikilla vaan alkaa olla jo niin paljon kaikkea, ettei kukaan vanhoja roinia kaipaa. Niinpä ne sitten pölyttyvät minun nurkissani ajasta iankaikkisuuteen - tai kunnes joku onneton kuolemani jälkeen joutuu ne setvimään.

Mikähän on se ontto kohta mieleni syövereissä, jota yritän tavaroita haalimalla täyttää? Voin todeta, ettei se ainakaan kovin vähästä täyty, kun vilkaisen ympärilleni tässä aivan liian täyteen ahdetussa huoneessa..

perjantai 28. marraskuuta 2008

Vanha tuttu

Eilen bongasin sattumalta netissä tuttavan neljännesvuosisadan takaa. Pieni vahingoniloinen hihitys pyrki ilmoille, kun kuva todisti armotta, että muutkin vanhenevat ja rupsahtavat kuin meikäläinen, jopa miehet ja vieläpä sellaiset miehet, jotka kärkkäästi nuorena arvostelivat toisten ulkoista viehättävyyttä.

Muutamalla Googlen klikkauksella löytyi miehen sotilasarvo, asuinkunta, nykyinen toimi ja jopa verotettavat tulot vuodelta 2007. Toinen ilkikurinen kräkätys karkasi kuuluville, kun näin että hänen väitöskirjansa oli hyväksytty arvosanalla tyydyttävä. Ei siis mikään neropatti vieläkään.

Lopulta alkoi oma pikkumaisuus ja vahingonilo nolottaa. Eihän minulla oikeastaan ole mitään syytä, eikä oikeuttakaan kenellekään naureskella. Haluaisin olla sellaisen yläpuolella ja ihan aidosti toivoa toisille pelkkää hyvää - niillekin, jotka ovat mielestäni käyttäytyneet muita kohtaan ylimielisesti ja törkeästi. Kosto ei yleensä minun suussani maistu makealta, enkä usko edes kärsimyksen luonnetta jalostavaan vaikutukseen. Miksi siis toivoa kenellekään pahaa?

En toki voi tietää sitäkään, kuinka paljon tuon ihmisen nettiin päätyneitten meriittien taakse kätkeytyy sellaista, joka ei ole pelkästään miellyttävää ja onnellista. Kadehtiakaan en silti osaa kyseistä herraa, jonka tulot olivat toissavuonna viisinkertaiset verrattuna meikäläisen eläkkeeseen. Minua raha ei tee onnelliseksi, vaikka saattaakin joskus mieltä rauhoittaa. Tässä tapauksessa tunsin kuitenkin syvää helpotusta siitä, etten tosiaankaan päätynyt jakamaan elämääni sellaisen ihmisen kanssa, jolle oli niin tärkeätä pärjätä kilpailuissa ja pääasia se, miltä asiat ulospäin näyttivät. Minun tavoitteeni elämässä ovat olleet toisenlaiset.

Sekin tuli mieleen, että pelottavan paljon tietoa meistä kaiken kansan ulottuville tänne nettiin kertyy... ja eräät vielä tyrkkivät sitä esille ihan vapaaehtoisesti blogeissaan. Pöljät ;-)




torstai 27. marraskuuta 2008

Murha makuuhuoneessa

Viime yönä osallistuin veritekoon. Vähintään avunantoni harkittuun murhaan oli merkittävä, vaikken missään nimessä olisi moista tahtonut. Vieläkin yököttää.

Talven tullen hiiriparat nimittäin pyrkivät vesiputkien sisääntuloista roskakaappiin lämmittelemään ja ruokaa etsiskelemään. Melkoisen harkitsematonta tässä tapauksessa, koska talossa asustaa kuusi kissaa.

Yöllä, kun kävin alakerrassa, Vinskikisu pyysi avaamaan roskakaapin, ja refleksinomaisesti, unenpöpperössä tottelin. Ennenkuin olin saanut pillerini nieltyä, kissa jo ampaisi saalis suussaan yläkertaan, missä se tiesi saavansa suorittaa verisen rituaalinsa rauhassa, ilman koirien väkivaltaista väliintuloa. Niillä kun on tapana päästää jyrsijäparka kärsimyksistään saman tien ja siihen loppuu kissan mielestä koko hauskuus.

Minä en pienten, enkä suurempien eläinten kärsimyksestä nauti ja yritänkin aina vapauttaa siimahännät kissojen suusta pihalle, jos vain ehdin, ennenkuin ne ovat vakavasti loukkaantuneet. Tällä kertaa Vinski oli kuitenkin valppaana. Se ei aikonut luopua lelustaan, vaan rymisteli sängyn alle, vaatelaatikkojen taa piiloon aina kun yritin sitä siltä pois. Kovin kauan ja äänekkäästi en uskaltanut niitä metsästää, koska miehen piti saada nukkua, jotta jaksoi aamulla töihin.

Niinpä lopulta asetuin inhosta ja kauhusta kankeana kuuntelemaan julmaa leikkiä, kunnes hiiren vinkaisut ja kissan singahdukset vaimenivat ja alkoi ällöttävä mässytyksensekainen rouskutus. Kun sekin oli vaimennut, kuulin kuinka toinen kissa tuli siivomaan jälkiä ja sytytin jälleen valot. Näky oli kuvottava: verta tuhraantuneena ympäri makuuhuoneen lattiaa ja puoleksi syöty hiiri sängyn päädyssä. Ei muuta kuin siivoamaan...

Vaikka olen asunut pian 20 vuotta maalla, en vieläkään ole omaksunut täkäläisten karuhkoa, välineellistä suhtautumista eläimiin. Minusta jokaisella elämällä on itseisarvo, riippumatta siitä onko kyseessä lemmikki, ihmisen näkökulmasta haittaeläin, kuten hiiri, rahanarvoinen tuotantoeläin tai ihminen itse, sillä eläimiähän mekin tavallaan olemme.

En hyväksy metsästysurheilua, enkä syö lihaa. Tiedän että eläimillä on paljon laajakirjoisempi kokemusmaailma tunteineen ja tavoitteineen kuin monet ihmiset ovat valmiita myöntämään. Eläin ei kuitenkaan ole moraalinen olento, kuten ihminen. Kissani ei ole paha, vaikka se armotta hiirtä kiduttaakin. Hiiren pelko, kipu ja kärsimys ovat kuitenkin totta ja monissa tapauksissa vältettävissä. Kissa ei siitä ole vastuussa. Minä olen, koska minulle on annettu kykyä empatiaan ja vastuuseen. Siksi minä koen nyt olleeni osallisena murhaan omassa makuuhuoneessani.

Hurrr, sanoo puolestaan Vinski ja kääriytyy tyytyväisenä lämpimälle kerälle tuossa vieressäni...

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Yllättävä mielenhäiriö

Heti aamusta päivä alkoi kerrassaan epätavallisesti. Huomasin nukkuneeni heräilemättä koko yön ja jo se riitti täyttämään mielen kiitollisuudella. Kissanlapsi kiipesi tyynylle posken viereen surisemaan. Alakerrasta leijui houkutteleva kahvin tuoksu ja havaitsin, ettei mihinkään juuri sillä hetkellä sattunut yli sietokyvyn. Silmänräpäyksen verran koin outoa tunnetta, joka lienee sukua onnellisuudelle. Tottahan päivä siitä paheni, mutta hyvät hetket ovat nykyään niin harvinaisia, että ne peittoavat kyllä joksikin aikaa tavanomaiset murheet.

Nyt jouluttaa. Parissa naapuritalossa palaa jo ikkunoilla joulukyntteliköt. Itse täytin äsken Lidlistä ostamani kankaisen joulukalenterin suklaakarkeilla. Vaikka talossa asuu vain kaksi aikuista, joulukalenteri täytyy joka vuosi olla. Tänä vuonna päätin, että nyt saa roskaaminen riittää ja ostin tuommoisen kestohärverlin. Sen luulisi riittävän lopuiksi elämämme jouluiksi ja pussukoihin saa laittaa juuri sitä, mikä itseä eniten miellyttää.

Itsenäisyyspäivänä isäni täyttää pyöreitä vuosia. Niiden juhlien jälkeen on aika toden teolla ryhtyä valmistelemaan joulua. Kummilapset ovat jo kaikki isoja, eikä elämässäni enää ole kuin yksi läheinen ystävä, joten lahjottavia on enää hän ja lähisukulaiset. Se on toisaalta surullista, sillä pidän kovasti lahjojen antamisesta - varsinkin jos lahjaksi sattuu löytymään jotain saajalle mieluista. Sehän ei ole ollenkaan itsestäänselvää nykyisenä yltäkylläisyyden aikana.

Yleensä aloitan seuraavan joulun lahjojen etsimisen jo tammikuun alennusmyynneissä. Ennen joulu oli mielessä pitkin vuotta ja olipa vuodenaika mikä tahansa vastaan saattoi sattua jotain, mistä heti tiesin kenelle haluan sen seuraavana juhlapäivänä lahjaksi antaa. Nyt on toisin. Jo kahtena jouluna peräkkäin äitini on viety ambulanssilla sairaalaan ja koko perheen juhla on muuttunut pelonsekaiseksi suruksi ja odotukseksi, eikä oma kuntonikaan ole enää ollut sellainen, että joka vuosi olisin jaksanut juhlaa valmistella niinkuin olisin halunnut.

On vaikeaa suunnitella, odottaa tai toivoa mitään, kun kaikki voi hetkessä muuttua pahasta vieläkin pahemmaksi. Hyvin harvoin nykyään sattuu näitä positiivisia yllätyksiä. Tänään oli hetken ihan hyvä päivä. Jospa nyt osaisin olla kiitollinen siitä...

tiistai 25. marraskuuta 2008

Mä en jaksa

en jaksa ny mitään. Pää on niin täynnä räkää, ettei sinne mahdu ainuttakaan tolkullista ajatusta. Se otsonihässäkkä taisi laukaista muiden vaivojen lisäksi hengitystietulehduksen. Sitäpaitsi viime päivinä on niin moni uutinen ahdistanut, että on ehkä parasta ottaa sekä lukemis- ajattelu- että kirjoittamishommista pieni breikki. Muuten tilttaa koko kone (siis korvien välissä).

Eri ihmisillä masennus oireilee eri tavoin. Minua vaivaa eniten voimattomuus, suru ja aloitekyvyttömyys. Nukkumisesta ei ole taas moneen yöhön tullut mitään, mutta päivällä väsyttää kaiken aikaa. Pahimillaan juutun tuntikausiksi sohvan nurkkaan tuijottelemaan ikkunasta taivaanrantaan.

Tällä hetkellä kivutkin ovat sitä luokkaa, että epätoivon vimmalla etsiskelen tulppaa tai vetoketjua, josta henkeni pääsisi pihalle tästä hirvittävästi särkevästä, tukalasta lihasäkistä. Miksei sellaista voisi olla ihmisessä ihan vakiovarusteena? Kun kerran jo elämä on joillekin niin tuskaisaa, miksi myös kuoleman pitäisi olla sitä? Tulppa irti vaan ja puff, henki posahtaisi kaasuna sinne minne sen ikinä onkin määrä tämän paikan jälkeen mennä. Siinäpä tuotekehittelyn paikka jollekin Pelle Pelottomalle.

Tää nappaa nyt pari särkylääkettä, ottaa kisun kainaloon ja kömpii peittojen alle kokeilemaan lievittäiskö parin tunnin kemiallinen horros edes fyysistä kipua..

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Omnipotenssia


Tietyssä iässä lapsen normaaliin psyykkiseen kehitykseen kuuluu kuulemma omnipotenssi eli kaikkivoipaisuuskuvitelmat. Mahtaakohan kissoihin päteä sama? Ainakin Muska valitsi äsken tuossa teeveehuoneen sohvalla vähän liian ison kaverin painivastustajakseen. Onneksi Piiskupoika on kiltti ja lapsia suvaitsevaa sorttia.

Sitäkin mietiskelin, että itsekunkin (siis ensisijassa meikäläisen) olisi hyvä oppia tässä elämässä valitsemaan ne taistelut, joihin kannattaa ryhtyä ja jättää muut toisille. Meillä kullakin on omat lahjamme ja taipumuksemme. Se, mikä on toiselle ylivoimaista voi toiselta sujua kuin leikiten. Mikä pakko minunkaltaisteni idealistien on pyrkiä kantamaan yksin koko maailmaa harteillaan?Eihän se onnistu vahvimmiltakaan.

Jotain liikuttavaa ja innostusta tartuttavaa on kuitenkin juuri lasten ja nuorten tavassa uskoa mahdollisuuksiinsa ja heittäytyä epäröimättä mahdottomilta näyttävien haasteiden kimppuun. Kuka tietää, ehkä joku vielä joskus onnistuukin...

Otsoniyliherkkyydestä

Tämmöinen kommentti tuli tuonne "Suklaamuru ja Kermakaramelli"- blogiini. Siirrän sen tänne, jotta ei menisi sivu silmien, mikäli joku sattuisi ihan oikeasti tuommoista tietoa tarvitsemaan.
Anonyymi sanoi...

Anteeksi, tämä asia liittyy toiseen blogiisi, mutta kun sinne ei voi kirjoittaa anonyymina eikä minulla ole blogia enkä halua luoda google-tiliä, kirjoitan kommenttini tänne, kun molemmat blogisi kerran ovat profiilissasi.

Sukulaiseni kodissa tehtiin otsonointi, siis huomattavasti suuremmilla otsonimäärillä ja kertarysäyksellä. He saivat ristiriitaisia ohjeita ja olivat poissa pari tuntia parin vuorokauden sijaan, kunnes . Tuloksena oli jonkin sortin yliherkistyminen otsonille. Oireet olivat kuten sinulla, lisäksi suun ympärille ja poskiin tuli rokahtumaläntit, jotka hävisivät, kun talosta ja tavaroiden luota oltiin tarpeeksi kauan poissa.

Mutta ikävintä siinä oli se, että otsonoitu omaisuus jäi haisemaan otsonille, joten kaikki huokoiset pinnat (huonekalut, vaatteet, kirjat, lelut, vanhojen lp-levyjen kotelot) piti puhdistaa tai heittää pois. Monesti molemmat.

Ja pahiten herkistynyt ja ennestään astmasta kärsivä perheestä esim. oksenteli oltuaan muutaman tunnin otsonitavaroiden (muutama kuukausi aikaisemmin otsonoitujen) täyttämässä työhuoneessaan.
Lisäksi kaikki kodinkoneet, jääkaappi, tietokoneet, pakastin jne. erittävät otsonia, jonka katkun perhe (ja varsinkin se pahiten herkistynyt) tuntee nenässään ja kurkussaan.

Tilanne on tosi hankala (nyt seitsemän kuukauden kuluttua ilmeisesti vähän parempi), koska otsonin pitäisi oikeasti haihtua tosi nopeasti, joten arvaa, tuntuuko vaatteiden heittäminen pois sen jälkeen, kun ne on pesty pariin kertaan otsonoinnin jälkeen, luulosairaudelta? Tai se, että televisiosta tulee muka öllö olo? Lääkäritkään eivät oikein meinaa uskoa.

Tämä nyt oli siis suuremman luokan otsonointi, mutta tilannetta läheltä seurattuani päätin, että varoitan, jos joku käyttää vaikka vaan sitä pientä.

Polkka


Itse en juuri enää lääkärissä käy, ellei ole aivan pakko. Elimistöni kehittää niin epänormaaleja reaktioita milloin mihinkäkin, että niistä on aivan turha mennä terveyskeskuslääkärille valittelemaan - varsinkaan sen jälkeen, kun minulle on kirjoitettu masennusdiagnoosi. Kaikkihan johtuu tietenkin mielenterveyspotilailla korvien välistä.

Vuosikymmen ennen masennuksen puhkeamista minulla kuitenkin todettiin esimerkiksi dermografismukseksi nimitetty iho-oire, joka aiheuttaa muun muassa kutinaa, nokkosrokon näköistä reagointia ja sen, että allergiatesteissä joka aineen kohtaan nousi julmettu paukama - ilman, että mitään allergiaa oikeasti kuulemma on. Fibromyalgiankin alkavat jotkut lääkärit jo hyväksyä ihan oikeaksi sairaudeksi. Minulla se on kuulemma poikkeuksellisen paha.

Myös sydän oireilee epänormaalisti, eikä syytä tiedetä. Muuten vaan olen syönyt kahta eri sydänlääkettä sykettä tasaamaan jo pian 15 vuotta. Limakalvot vuotavat verta ja vatsa oireilee tosi pahasti. Vatsahaavan estolääkitys on päällä kaiken aikaa ja oksentelen paljon. Anemia vaivaa ja hiukset lähtee..

Mutta nyt riittää tämä sairaskertomus. Otsonista tuli nyt sitten ilmeisesti yksi vältettävä asia listalle lisää. Vähitellen alkaa tuntua, että osuvin diagnoosi meikäläisen epikriisiin voisi olla : Allerginen elämälle.

Ilmanpuhdistimesta

Jep, jep. Näinhän mulle aina käy. Olen nyt käyttänyt pienehkössä tilassa uutta Ionfresher ilmanpuhdistintani yhden ainokaisen päivän ja nyt jo näyttää siltä, että minulla se ei toimi. Sen pitäisi poistaa ilmasta pienhiukkasia, kemikaaleja, hajuja ja tuottaa vain 0,02 ppm (mitä ikinä tuo mittayksikkö tarkoittaakin. Haitallisen pitoisuuden raja-arvo pitäisi olla paljon korkeampi) hengityselimille haitallista otsonia.

Ilmassa tuntuu kuitenkin selvä "uimahallin" haju ja kielellä pistävä maku. Silmiä kirvelee. Nenän ja nielun limakalvot kuivuvat ja kurkkua aristaa. Päätä särkee. Ilma tuntuu puhtaammalta, vähemmän pölyiseltä ja pahanhajuiselta - jopa kissanvessan vieressä. Sen huomaa erityisesti oltuaan hetken poissa ja palattuaan tähän tilaan. Se ei kuitenkaan paljon lohduta, jos nämä kaikki ikävät sivuvaikutukset jatkuvat.

Tiesinhän minä olevani yliherkkä lähes kaikelle. Juuri siksihän ilmanpuhdistintakin tarvitsen, mutta mitä ilmeisimmin olen yliherkkä myös minimaaliselle määrälle otsonia.... Potuttaa ankarasti. Vaikka hinta ei ollut kohtuuton, verotti se silti eläkeläisen kukkaroa tuntuvasti. ..

Tämä nyt vaan ihan vinkkinä niille, jotka mahdollisesti suunnittelevat vastaavaa hankintaa. Kyllä minäkin lueskelin tuotevertailuja netistä, mutta kaikkea ei tiedä ennenkuin kokeilee. Meikäläisellä tämä kokeilu ei nyt tuottanut toivottua tulosta.

lauantai 22. marraskuuta 2008

Kuluttamisesta

Istun kirjoittamassa tietokoneella, mahdollisimman lähellä eilen lainasta palautunutta kirkasvalolamppua. Katon rajassa hurisee viime vuonna hankittu ilmalämpöpumppu. Pöydällä näyttää vihreätä valoa Ionfresher- merkkinen ilmanpuhdistin, jonka posti toi eilen.

Minne katosi meikäläisten ihanne mahdollisimman vähästä kuluttamisesta? Onko pakko aina hankkia ne viimeisimmät vekottimet, varsinkin, kun tulotasokaan ei ole päätähuimaava? Mitä kuvittelemme saavamme, kun hankimme terveyttä, hyvinvointia tai viihtyvyyttä edistävän laitteen, jota tietenkin mainostetaan myös hyvin energiapihiksi ja turvalliseksi?

En tiedä miten meille kävi näin, mutta luulen, ettemme ole ainoita. Ainakin meillä Suomessa tuntuu toteutuvan kaava, jonka mukaan ensin keksinnöt ovat etäisiä mahdollisuuksia, sitten ne tuodaan (vain hieman keskeneräisinä) markkinoille. Niitä mainostetaan ihmisten elämänlaatua parantavina, mullistavina uusina hyödykkeinä, joita ilman kukaan moderni yksilö ei voi tulla toimeen. Kohta ei sitten tulekaan ja kun uuden sukupolven laitteet ilmestyvät markkinoille, oma laitteisto on tietenkin päivitettävä ajan tasalle.

Halusimme tai emme, monilta tahoilta meitä painostetaan hankkimaan teknologiaa, jota osa kansasta ei tahtoisi kotiinsa milloinkaan, ellei palveluiden saaminen ilman niitä kävisi vaikeaksi. Kuka muistaa, että matkapuhelimia ja tietokoneita ei tosiaankaan ollut joka huushollissa vielä 20 vuotta sitten? Olin itsekin tipahtaa sohvan reunalta, kun muutama päivä sitten kuulin, että internet Suomessa on vasta kahdenkymmenen vuoden ikäinen.

Esimerkiksi juuri netin ja kännyköiden piti lisätä ihmisten vapautta (esim. etätyöhön), tuoda palvelut yhä useampien ulottuville ja lisätä tasa-arvoisuutta. Nyt telepalvelujen tuottajat lakkauttavat lankaverkkojaan syrjäseuduilta ja ihmiset jäävät ilman lankapuhelinta ja laajakaistayhteyksiä. Mielenkiintoista kyllä, edes kännykkäkenttä ei tahdo toimia meillä, jotka asumme sentään vain seitsemän kilometrin päässä parinkymmenen tuhannen asukkaan kaupungista...

Siitä, mikä aluksi oli kiehtova mahdollisuus ja ylellisyystuote tulee nykyään hyvin nopeasti arkipäiväistä ja lopulta suoranainen pakko (Luin juuri, että iäkkäiden vanhempieni käyttämä laskujen suoraveloituspalvelu aiotaan lakkauttaa vuoteen 2010 mennessä. Sen jälkeen on kai vaihtoehtoina taksikyyti konttoriin ja kalliimpien palvelujen käyttö tai tietokoneen ja nettipankin käytön opettelu. Ei kovin reilua vanhoja ja sairaita kohtaan minun mielestäni).

Yhteiskunnallista kehitystä ja yleistä ilmapiiriä en tosin voi syyttää omasta harkintakyvyn puutteestani. Miksi ihmeessä kotini on niin täynnä kaikkea krääsää? Mihin katosi ekologisen elämäntavan ihanne? Vieläköhän edes oman kehityksen suuntaa olisi mahdollista kääntää?

perjantai 21. marraskuuta 2008

I had a dream


Viisitoista vuotta sitten, kun muutimme ensimmäiseen (pankin kanssa yhteiseen) omaan kotiimme, meillä oli suuri unelma. Halusimme palan maata ja pihapiirin, jossa voisimme omin käsin toteuttaa villeimmätkin unelmamme. Haaveilimme mahdollisimman omavaraisesta elämästä, minimaalisesta kulutuksesta, omasta tilasta ja luonnonmukaisemmasta elämäntavasta.

Nyt, vuosia myöhemmin, unelmasta on jäljellä enää villiintyneet kasvimaat, myyränsyömät hedelmäpuut, pari vanhaa kanaa ja lemmikkilammasta, rappeutuvat rakennukset ja raihnainen emäntämerkkinen maatalouskone. Joka puolella näkyy jälkiä keskenjääneistä projekteista.

Talo on onneksi paljon pienempi kuin se, josta unelmoimme. Siivouspäivänä tässäkin on tekemistä ihan tarpeeksi. Olisin halunnut kodin, jossa on tilaa ihmisten tulla ja olla, vierashuoneita vapaana ympäri vuoden, suuri kirjasto ja lupa olla yksin tai yhdessä, hiljaa tai keskustellen.. Toki meillä on nukkunut ystäviä ja sukulaisia olohuoneen sohvalla parhaimmillaan vuosiakin yhteen menoon, mutta ei meillä ole ollut heille edes omaa huonetta tarjota. Pitäisi tietysti osata olla kiitollinen, että ovat silti viihtyneet..

Ainakin meikäläisen elämässä unelmat elävät aikansa, sitten ne kuihtuvat ja kuolevat tai yksinkertaisesti häipyvät kuin muuttolinnut syksyisin etelän lämpöön. Vielä pari vuotta sitten surin katkerasti kaikkia menetettyjä mahdollisuuksiani. Yksi kerrallaan jouduin niistä luopumaan, kun sairaudet vähitellen veivät toimintakyvyn.

Eräänä päivänä, kun ääneen purin masennuksensekaista kiukkuani, siskolikka lohdutti sanomalla : "Kuule, jos olisit nyt tekemässä kaikkea sitä, mitä halusit, niin ei sulla olisi nyt tätä. Joutuessaan luopumaan sitä usein saa muuta tilalle." Niinku MITÄ!!??, kysyi kiukkuinen akka. "No, esimerkiksi paljon koiria ja kissoja", vastasi sisko ja niinhän se on. Jos olisin edelleen unelmatyössäni nuorten parissa, puuhaisin vapaaehtoisena järjestöissä, keikkailisin muusikkona ja hoitaisin tätä melkoisen kokoista puutarhaani, ei minulla olisi aikaa näille rakkaille karvakorville. Nyt ne saavat kaiken huomioni ja rakkauteni. Hoidan ne niin hyvin kuin vain jaksan ja kykenen. Eihän se aina täydellistä elämää ole kenellekään. Hässäkkä on usein melkoinen, mutta yhtäkään otusta en antaisi pois, niin kauan kuin pystyn niistä huolta pitämään.

Ehkä elämä olisi helpompaa, kun pystyisi paremmin näkemään sen, mitä on jo saanut, eikä turhaan haikailisi sellaista, mitä olisi voinut olla. Kaikkeahan kukaan ei kuitenkaan voi samanaikaisesti saada. Se on fakta, vaikkei se näytä aivan kaikille nykypäivän yltäkylläisyydessä eläneille selvää olevankaan. (Minä mukaan lukien).




torstai 20. marraskuuta 2008

Lopputulos

Nonniin. Kaapista löytyi yksi ainoa joulunvihreä kartonginpala. Meillä lähetellään tänä vuonna siis vaaleanpunaisia joulukortteja (voi hyvä tavaton!). Lisäksi löytyi muutama tarra. Kaikki muu on kierr'ätyskamaa: vanhoista lahjapapereista ja korteista leikeltyjä kuvia ja tekstejä ja pakettinauhaa. Eikä kuvaaminenkaan ole minun hommaani. Se näkyy tuosta. Miksi se noin älyttömästi kiiltää?! No, nyt tämä poropeukalo menee kokeilemaan onnistuisiko edes ruuanvalmistus, eli perunoiden keitto ja einesten lämmitys. Höh.

Joulupaskartelua



Ellei naamassani tököttäisi harmittavan selvästi tunnistettava sukunenä, luulisin jo vaihtuneeni synnytyslaitoksella. Niin kauas tuntuu omena puusta lennähtäneen. Äitini elätti itsensä suurimman osan työurastaan käsityöläisenä. Sisko on peräti pukutaiteen ja vaatesuunnittelun maisteri. Isipappa on aina hallinnut kaikki kädentaidot leipomisesta ja vetoketjujen vaihdosta talonrakennukseen ja koneiden korjaukseen. Vain minä meidän perheestä jäin ilman niitä geenejä.

En kai minä varsinaisesti ihan kyvytönkään ole. Oli ala-asteella kuvisnumero aina kiitettävä ja innostuinhan minä yhdessä vaiheessa sukuperinteen velvoittamana neuleiden suunnittelusta ja valmistuksestakin. Myin niitä omassa putiikissani pari vuotta, kunnes fibromyalgia alkoi ilmoitella itsestään. Ranteet ja olkanivelet kieltäytyivät yhteistyöstä.

Jo päiväkerhon askartelutunneilla muistan silti ihmetelleeni, miksi kummassa niitä vessapaperihäkkyröitä ja pujottelutöitä piti väkertää. Lopputulos oli joka tapauksessa vaivannäön määrään nähden suhteellisen vaatimaton ja varsin pian huomasin kotimme täyttyvän siitä epämääräisestä krääsästä, jota joka viikko piti askarrella, eikä kotona kehdattu kohteliaisuussyistä poiskaan heittää.

Vasta aikuisena tajusin, että eihän siinäkään hommassa tärkeintä ole määränpää vaan itse matka. Monet nauttivat käsillä tekemisestä, kokevat saavansa aikaan jotain kaunista ja toisinaan haluavat jopa aidosti ilahduttaa sillä toisia (valitettavan usein kuitenkin tuntuu, että askarteluintoilijat lähinnä ovat hukkumassa tuotoksiinsa ja auliisti lahjoittelevat niitä kaikille, jotka ovat niitä vähänkään suostuvaisia vastaanottamaan).

Tänään, mikäli saan työpöydän siivottua kissoista ja ylimääräisestä ryönästä, eikä äkillinen uupumus, hillitön kipu tai yrjöilykohtaus iske, aion paskarrella joulukortteja. Ne sentään ovat tuotoksia, jotka jokainen voi hyvällä omallatunnolla nakata takkaan tai jäteastiaan juhlan mentyä. Niissä ajatus on tärkein, se että joku on viettänyt hetken sormet erikeepperissä juuri Sinua ajatellen, haluten lähettää väkerryksensä mukana lämpimiä toivotuksia ja muistutuksen siitä, että olet tärkeä.

Kadehdin niitä, jotka nauttivat siivoamisesta, ruuanlaitosta, käsitöistä ja askartelusta. Ne sentään ovat huveja, jotka ovat alati useimpien ulottuvilla. Minä en tykkää mistään noista puuhista. Puutarhanhoidosta nautin, mutta sekin alkaa olla taaksejäänyttä unelmaa, kun kroppa ei toimi, mutta siitä myöhemmin. Nyt kaivelemaan kaapeista liimaa, kartonkia ja askartelusakset..

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Piru merrassa

Sananlaskuista ja lentävistä lauseista riittää meikäläiselle hupia. Olisi hauskaa tietää, mistä mikäkin on aikoinaan saanut alkunsa. Ajatellaan nyt vaikka sanontaa "Nyt on piru merrassa". Voin hyvin kuvitella jonkun taikauskoisen ravunpyytäjän kokemassa ansojaan ja säikähdyksen, kun yhdestä onkin löytynyt jotain, mitä siellä ei odotettu olevan. Melko pienikokoinen pahalainen sen on täytynyt olla, kun ei mertojakaan tietääkseni niin kovin isoja ole, mutta pahansisuista sorttiahan ne pienetkin pirut luullakseni ovat...

Eilinen suruni ja ahdistukseni on tänään vaihtunut tuskaiseen kiukkuun. Vähäisetkin vastoinkäymiset tuntuvat ylivoimaisilta. Pinna palaa paukkuen ja räiskyen heti kun vähänkin aihetta ilmaantuu. Monta kertaa on jo ehtinyt tuntua, että nyt on piru merrassa. Vasta äsken tulin ajatelleeksi, että se taidankin olla minä itse... Siis se pieni, ilkeä ja samperin kiukkuinen, ahtaassa paikassa ärisemässä.


kotisivuille.fi

tiistai 18. marraskuuta 2008

Elegia

Viime päivät se on soinut kuin hiljainen musiikki ajatusten taustalla, välillä hukkuen arkisten äänten alle, välillä voimistuen. Äsken tartuin kirjaan ja luin sen jälleen kerran, pitkästä aikaa, alusta loppuun saakka ja annoin kyynelten tulla, niin vastenmielistä kuin itkeminen mielestäni onkin (punainen nenä, paisuneet silmät, päänsärky ja sydämen rytmihäiriöitä. Kukas semmoisesta tykkää -varsinkaan, kun vetistely ei yleensä edes helpota oloa yhtään).

Täytyy kyllä todeta, että melko kova jätkä se Leinon Eino oli, kun parinkympin kieppeillä sai aikaan sellaista tekstiä kuin esimerkiksi juuri tämä Elegia. Usein runot kuluvat ja kieli alkaa sadassa vuodessa kuulostaa pölyttyneeltä. Monissa Leinon teksteissä on kuitenkin sellaista syvyyttä, voimaa ja kauneutta, joka kestää suvereenisti ajan hampaan. Abiturienttivuotenani 1983 jäljensin sen itselleni muistiin ja kuvittelin, että sen oli kirjoittanut joku vanha ja viisas, joka oli kärsinyt paljon ja osasi kiteyttää koko 18-vuotiaan olemukseni täyttävän maailmantuskan.

Miten vanhaksi tunsinkaan itseni niihin aikoihin - nykyään vielä vanhemmaksi ja lopen uupuneeksi. Eino Leino kuoli vain muutamaa vuotta vanhempana kuin minä olen nyt. Mahtoikohan hän kokea lähtevänsä elämästä kyllänsä saaneena, vai tunsiko jotain jäävän kesken. Ainakin mies tuntui tietävän, mitä depressio käytännössä tarkoittaa..

En tiedä, joudunko tekijänoikeusrikkomuksesta vastuuseen, mutta tässä tuo Leinon mestariteos,
Elegia, joka voisi olla minun elämäni tarina:

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan, tartun ma hetkehen kiinni:
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.

Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo : tuskaton tuokio pieni.

Tiedän ma rauha mulle on mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu.
Pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu.
Jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin.
Haavehen kullat mieleni murheella maksoin.

Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka.
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima.
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.

Siis oli suotta kestetyt vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut rakkahat laivat?
Nytkö mä kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?

Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.



Logoterapiasta

Viimeisenä työvuotena, ennen terveyteni totaalista romahtamista, opiskelin (kolmen eri työn ohessa) logoterapian perusopinnot. Kiinnostuin siitä, koska ajattelin sen antavan minulle välineitä sekä työhöni että oman elämäni peruskysymysten ruotimiseen, eikä se ihan turhaksi pänttäämiseksi osoittautunutkaan.

Viktor E. Frankl, joka logoterapiaksi (eli tarkoituskeskeiseksi psykoterapiaksi) kutsutun suuntauksen käynnisti, oli wieniläinen psykiatrian ja filosofian tohtori. Hän menetti lähes koko perheensä toisen maailmansodan aikana juutalaisvainoissa ja vietti itsekin useita vuosia keskitysleireillä. Leirillä kokemistaan kauhuista ja selviytymisestä elämään hän kertoo muun muassa kirjassaan "Ihmisyyden rajalla".

Väitöskirjansa "Olemisen tarkoitus" hän hahmotteli pääosin keskitysleirillä ollessaan. Siitä tuli hänelle päämäärä ja tarkoitus, joka ajoi häntä eteenpäin ja piti hengissä epätoivon ja tuskan keskellä. Sodan jälkeen hän alkoi rakentaa elämäänsä lähes tyhjästä, kuten monet muutkin läheisensä menettäneet. Kokemustensa ja koulutuksensa perusteella hän kehitteli aivan uudenlaisen tavan tarkastella mielen häiriötiloja ja tarkoituksettomuuden kokemusta, jonka hän huomasi vaivaavan hämmentävän monia asiakkaikseen tulleita potilaita.

Hän päätyi ajattelemaan, että elämän tarkoituksen löytäminen ja toteuttaminen on ihmisen keskeisin ongelma. Jaksamme elää vaikeuksienkin keskellä, jos koemme, että meillä on siihen hyvä syy. Maailmanhistoriassa ei ihmiskunta koskaan ole elänyt näin vaurasta aikaa kuin nykyään, mutta silti ihmiset kokevat ahdistusta, masentuvat, turhautuvat, ovat tyytymättömiä ja tekevät itsemurhia.

Franklin mielestä etsimme elämän tarkoitusta usein vääristä asioista. On olemassa kohteita, jotka ovat arvokkaampia kuin toiset. Niiden tavoitteleminen ja niistä nauttiminen tuottaa syvempää ja kestävämpää tyydytystä kuin arvottomampien asioiden tavoittelu.

Todellista onnea ei hänen mielestään tavoita ihminen, joka pyrkii kasvattamaan vain omaa nautintoaan ja hyödyttämään pelkästään itseään. Suurin ilo koetaan silloin, kun ojentaudutaan kohti jotain, joka koetaan omaa nautintoa tärkeämmäksi, hienoksi, rakastettavaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi. Se voi olla toinen ihminen, aate, tehtävä tai vaikka eläin. Antaessaan saa. Ponnistellessaan jonkin puolesta, kurottautuessaan kohti toista, löytää samalla itsensä ja oman elämänsä tarkoituksen. Se voi olla hetkellinen tai koko elämän kestävä. Tarkoitukset voivat vaihtua vaikka päivittäin, mutta silloin kun sellaisen löytää, on jotain mihin tarttua, jotain, miksi elää.

maanantai 17. marraskuuta 2008

Timanttinen herkkyys

Minua on aina vähän ärsyttänyt se, kun jotain ihmistä sanotaan herkäksi. Mitä sillä tarkoitetaan?! Onko puheena oleva henkilö herkkä kutiamaan, loukkaantumaan vai suuttumaan? Reagoiko hän herkästi ärsykkeisiin tai vastaako herkästi toisten tarpeisiin? Meneekö rikki? Onko kyseessä mimosahipiäinen kaunosielu vai herkästi räjähtävä pakkaus, jota on paras olla ravistelematta? Missä menee herkkyyden ja yliherkkyden raja? Puhutaanko herkkyydestä positiivisena vai negatiivisena ominaisuutena?

Itse olen koko ikäni saanut kuulla olevani herkkä. Toki tajuan sen itsekin. Olen herkkä ärsykkeille niin fyysisesti kuin henkisesti. Vastaan herkästi toisten tarpeisiin ja saatan mennä helposti rikkikin. Tosin onhan elämä opettanut jonkin verran itsepuolustustaitoja. Suurin osa sairauksistani ilmenee juuri niin, että elimistöni ylireagoi epänormaalilla tavalla aivan normaaleihin ärsykkeisiin. Liiallista herkkyyttä toisten sanattomille viesteille ja tarpeille olisi pitänyt hyvissä ajoin oppia rajoittamaan. Ehkä sillä tavoin olisin pysynyt pitempään terveenä ja jaksanut tehdä toisille sitä hyvää, mitä halusin.

Kauniilla tavalla minun herkkyyttäni kuvasi eräs persoonani hyvin tunteva opiskelukaveri ryhmätehtävässä, jossa jokaisen piti parilla sanalla kuvata jotain positiivisena pitämäänsä, olennaiseksi kokemaansa ominaisuutta toisessa. Minun lappuuni hän kirjoitti "timanttinen herkkyys", siis tarpeen tullen kova ja terävä, mutta herkkävaistoinen ja empaattinen.. Sitä ainakin toivon hänen tarkoittaneen. Saattoihan hänellä tietysti olla mielessään teräväsanainen, pahasuinen akkakin, joka kovan paikan tullen osoittautuu pehmeäksi ja pakenee haasteita..Yhtä tosia tulkintoja molemmat. Riippuu vain näkökulmasta.


sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Vampyyrien viikonloppu

Makuni musiikin ja viihteen suhteen taitaa olla nykyään varsin infantiili - ainakin, mikäli rockmusiikin tutkija Simon Frithiä on uskominen. Hän nimittäin lausahti Jaana Lähteenmaan kirjaankin (Rockin seksuaalisuus, 1989) päätyneessä haastattelussa, että "hevirock on syvimmiltään epäseksuaalista, tai ainakin esipuberteettista." Perusteena moiselle kirjassa esitetään muun muassa se, että innokkaimpia hevimusiikin fanittajia olivat tuohon aikaan varhaisteinit ,testosteronia pursuvat, miehenalut.

Noista ajoista on tietysti paljon muuttunut, mutta täytyy myöntää, etten minä vieläkään ihan joka seurassa auliisti ilmoita, mitä mieluiten itsekseni kuuntelen ja katselen. Jotenkin keski-ikäinen täti-ihminen ja raskas metallimusiikki ei vieläkään kaikkien maailmankuvassa istu yhteen ilman pilkallista hymynhäivettä.

Tänä viikonloppuna, kun mies on muutaman päivän työmatkalla, olen viettänyt öitä toisen lempiviihteeni, nimittäin vampyyrielokuvien ja - sarjojen parissa. Mieltymystäni hevimusiikkiin en lähde tässä edes analysoimaan, mutta taannoin oivaltamani analogiat vampyyritarinoiden ja oman elämäni välillä ovat niin huvittavan selkeitä, että ehkä niiden kertominen antaa jollekin muullekin ainesta miettiä omien mieltymystensä taustoja.

En siis juurikaan seuraa ihmissuhdesarjoja. En katso toimintaelokuvia, enkä dekkareita. Väkivaltaisuus yleisesti ottaen elokuvissa kuvottaa minua, joten miksi ihmeessä olen hurahtanut johonkin niin banaaliin kuin verta imeviin, yliluonnollisia voimia omaaviin mielikuvitusolentoihin?

Asiaa hetken pohdittuani se valkeni kuin kesäinen aamu:

1.Vampyyritarinoiden väkivaltaa on helpompi katsoa, koska sen voi etäännyttää ja ajatella satuna. Sota- ja rikoselokuvien kohdalla se on vaikeampaa.

2. Niinkuin pieni lapsi nautin tarinoista, joissa on selkeästi musta ja valkoinen erillään. Paha on pahaa ja hyvä hyvää ja ne taistelevat keskenään. Omat sisäiset ristiriidat on helppoa ulkoistaa kamppailun osapuoliksi ja tuottaa tyydytystä katsoa varsinkin sellaisia tarinoita, joissa hyvä lopulta voittaa, tai jää edes henkiin, ..ainakin toistaiseksi, rähjääntyneenä, mutta tämänkertaisen kamppailun voittajana. Tosielämässähän mikään ei ole niin mustavalkoista.

3. Taudit, joita sairastan, aiheuttavat paljon kipua. Poden jatkuvaa anemiaa ja oksentelen verta. Silti nykyisten diagnoosien perusteella kuolemaa on lähiaikoina turha odotella. Mikään sairauksistani ei välttämättä johda nopeaan loppuun. Välillä tuntuu kuin nämä viheliäiset krempat imisivät kaiken elinvoimani, mutta pitäisivät elävänä kuolleena, jonka täytyy saada päivittäiset lääkkeensä ja välttää lukemattomia asioita, mikäli aikoo säästyä ylimääräisiltä kärsimyksiltä. Mitään supervoimia, lentokykyä tai muita hauskoja kylkiäisiä ei tosin ole ilmaantunut. Silti taidan mielikuvissani jotenkin samaistua kipujen vuoksi valvoessani noihin yön olentoihin. Ketään en tosin ole aikeissakaan puraista..

Kukin katsoo ja kuuntelee sitä, mikä itseä palvelee ja viihdyttää. Onneksi sovinnaisuuden rajat ovat nykyään jo hieman väljemmät kuin esimerkiksi vähän yli vuosikymmen sitten, jolloin opiskelin musiikkiterapiaa ja sain kuulla, että Albinonin Adagio ja ylipäätään klassinen musiikki on KAIKKIEN mielelle ja elimistölle rauhoittavaa.

Katin kontit! Minut se juupelin Adagio on aina saanut kiusaantuneena kiemurtelemaan. Kunnon räimettä ja kitaranrevitystä peliin, niin johan tämän akan aggressiot kaikkoaa ja mieli rauhoittuu. Onkohan äiti minua odottaessaan mahtanut kuunnella ja harrastaa jotain, mistä minulle ei ole kerrottu? Väittäväthän ne musiikkiheebot niinkin, että sikiöaikana tutuksi tullut musiikki rauhoittaa. En kyllä olis meirän äiteestä uskonu...



lauantai 15. marraskuuta 2008

Positiivisesta palautteesta

Tuon edellisen tekstin jälkeen koin henkistä krapulaa. Harkitsin jo sen poistamista ja selittelin lipsahdusta itselleni juuri napattujen voimakkaiden särkylääkkeiden vaikutuksella. Lopulta päädyin jättämään tekstin näkyviin. En kai minä nyt ihan pelkuriksi ole muuttunut.

Pitkään aikaan en ole jaksanut lukea mitään kiinnostavia tutkimuksia sosiaalipsykologiasta tai kultturintutkimuksesta, joten jos joku osaisi suositella jotain palautteen antamiseen ja keskustelukulttuurin muutokseen liittyvää opusta, olisin vinkistä kiitollinen. Aihe nimittäin kiinnostaa.

Ihan mutu-tuntumalta kuvittelen, että suomalaiseen keskustelukulttuuriin ei perinteisesti ole kuulunut positiivisen palautteen antaminen tai ylenpalttisen ystävällisyyden ilmaiseminen toisille - varsinkaan vähän vieraammille. Suomalainen mies ei kuulemma puhu, eikä pussaa. Naiset ovat vahvoja, eivätkä turhista kitise. Niin kai se menee.

Nuorison parissa työskennellessä oli helppo huomata amerikkalaisen viihdekulttuurin vaikutus. Erityisesti parisuhdekulttuuriin ja ystävyyden osoituksiin on suorastaan tulvinut vaikutteita, joita ei ollut olemassakaan vielä omassa nuoruudessani 70- ja 80-luvuilla. Elokuvat, mainokset, televisiosarjat ja musiikki kouluttavat nykysuomalaisia ilmaisemaan tunteitaan rapankontakaiseen tapaan.

Muistan miten olin purskahtaa täysin sopimattomaan nauruun, kun ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan ystävälle vaikeassa tilanteessa: "Kerro vaan, jos voin tehdä jotain". Toinen selvästi amerikkalaissarjoista omaksumani tapa on kehua nykyään (melkein) ujostelematta ihmisten ulkonäössä ja käyttäytymisessä asioita, jotka silmääni miellyttävät. Nykyään sen voi joissain piireissä jo tehdä pelkäämättä, että toinen kuvittelee minun pyrkivän hyötymään hänestä jotenkin - tai olevan seksiä vailla.

Vieläkään postiviisen palautteen antaminen tai saaminen ei tunnu kaikista luontevalta. Itsekin huomaan joskus pelkääväni, että vaikutan vain omituiselta ja saan toisen olon kiusaantuneeksi, jos esimerkiksi yksityiskohtaisesti kehun hänen suoritustaan jossain tehtävässä tai kauniisti laitettuja hiuksiaan.

Opettajana työskentelemisessä yksi nautinnollisin puoli oli se, että siinä positiivisen palautteen antaminen kuului suoranaisesti toimenkuvaan. Opettajalla on oppilaaseen nähden myös tietynlaista auktoriteettia (vaikkei heitä enää juuri kunnioitetakaan) - ainakin siinä mielessä, että heillä on oikeus antaa arvosanoja. Sellaiselta taholta saatu palaute painaa kuulemma enemmän kuin vertaiselta tai alempiarvoiselta henkilöltä saatu (sen verran sentään sosiaalipsykologian luennoilta muistan).

Se, että nykyään entistä enemmän arastelen positiivisen palautteen antamista taitaakin johtua siitä, että koen, ettei sillä ole kenellekään mitään arvoa. Minulla ei ole enää mitään statusta, asemaa tai tehtävää, jossa voisin olla kenellekään hyödyksi. Olen ollut huomaavinani, että sellaisen ihmisen sanoja ei juuri arvosteta, ei edes niitä positiivisia, kannustaviksi ja kehuiksi tarkoitettuja.

perjantai 14. marraskuuta 2008

Tervetuloa


Tänään taas ilmaantui "Lukijoita"-listaan uusi kuvake. Jokaisen sivuihin olen käynyt tutustumassa ja jokaiselle yhdessä ja erikseen sanon:"Lämpimästi tervetuloa." Koko toiminto lipsahti tähän tuoreeseen blogiini automaattisesti, huomaamatta. En aluksi edes käsittänyt, mikä se on. Nyt olen iloinen, etten sitä poistanut.

Itse olen löytänyt mukavaa, kiinnostavaa ja lohduttavaa luettavaa. Tällaiselle erakollekin on ilo huomata, ettei ole kaikkine omituisuuksineen ja ongelmineen ihan yksin. Virkistävää on löytää myös uudenlaisia näkökulmia yhteisiin kysymyksiin. (Kunhan ei tarvitse ruveta enää mielipide-eroista kättä vääntämään. Sitä lajia tällä akalla on kiintiö täynnä ihan omasta syystään. Mitäs on tukkinut entisessä elämässään lusikkansa joka soppaan.)

Sosiaalinen voi olla monella tavalla. Ehkä tämä on yksi muoto. Tuntuu myös mukavalta ajatella, että ehkä joku muukin löytää tuosta listasta uuden nettituttavan, josta voi iloita. Hetkellisessä hempeyden puuskassa lähettelen täältä unisen kissanpojan viereltä ystävällisiä, hyväntahtoisia, ja siunaavia ajatuksia kaikille, jotka sellaisia sattuvat huolimaan.


Kaupan aukioloista

Keskusliikkeiden työnantajapuoli jyräsi jälleen kerran PAM:in toiveet. Kauppojen sunnuntaiaukiolo halutaan vakituiseksi käytännöksi ja aukioloaikoja pidentää. "Jippii" hihkaisi eräskin shoppailunhaluinen tytönhuitukka. "Turha moisesta on kitistä", murahti kuljetusalalla työskentelevä autokuski, jolla kuulemma päivät ovat olleet pitkiä aina ja sunnuntait työpäiviä siinä kuin arkikin.

Kaupan alalla työskentelee kuitenkin paljon pienipalkkaisia naisia. Monet heistä ovat perheellisiä ja mahdollisesti vielä yksinhuoltajia. Tähän saakkakin arjen pyörittäminen on ollut raskasta ja huoli lapsista suuri, kun alakouluikäiset ovat voineet joutua odottelemaan äitiä kotiin yli kymmeneen illalla, liikkeen sulkeuduttua yhdeksältä. Pahimmassa tapauksessa seuraavana aamuna onkin sitten odottanut aamuvuoro ja ylös on pitänyt päästä kuudelta, jotta ehtii juoda kahvit, hoitaa lasten kanssa aamutoimet ja matkustaa mahdollisesti pitkänkin matkan töihin.

Se, että teollisuudessa ja monilla muilla aloilla työajat ovat olleet epäsäännölliset kautta aikojen, on tarjonnut mahdollisuuden tutkia ihmiskehon kykyä sopeutua ilta- yö- ja vuorotyöhön. Läheskään kaikille se ei sovi. Unirytmi häiriintyy, stressioireet lisääntyvät ja sen myötä sairastumisriski kasvaa. Kun otetaan huomioon vielä sekin, että naisten osuus kotitöistä on yhä keskimäärin 25% suurempi kuin miesten (mikäli sellainen perheeseen kuuluu) kuorma voi kasvaa kohtuuttomaksi. Lisäksi määräaikaisten työsuhteitten ja vastentahtoisten osa-aikatöiden osuus kaupan alalla on merkittävä. Epävarmuus työsuhteen ja toimeentulon jatkuvuudesta lisää omalta osaltaan stressiä( ja pitää työntekijät nöyrinä).

Voin hyvin ymmärtää, että itsekeskeiset, oman napansa ympärillä pyörivät (mies- ja naispuoliset) pissikset ajattelevat vain omaa etuaan: on kivaa kun pääsee shoppailemaan juuri silloin, kun haluaa. Sitä en ymmärrä, ettei asioista päättävillä ole kykyä tai halua ajatella ratkaisujen laajempia ja pitemmälle tulevaisuuteen ulottuvia seurauksia. Juhlapuheissa lapsiperheiden hyvinvoinnista ja ihmisten jaksamisesta työelämässä ollaan kyllä huolestuneita, mutta kun pitäisi tehdä todellisia päätöksiä, vastuuta ei olla valmiita kantamaan.

On turha pieraista, kun paska on jo housuissa (anteeksi tämä rahvaanomaisuus, mutta potuttaa niin). Lastenpsykiatriaan, erityisopetukseen ja aikuisten mielenterveyspalveluihin on turha syytää rahaa, jos vahingot ovat jo tapahtuneet ja uusia tuotetaan jatkuvasti. Kaikkea ei voi enää laastarilla korjata..

Niille, jotka eivät ymmärrä muuta kuin eurojen kieltä, olisi hyvä istua hetkeksi laskemaan, edes karkea arvio siitä, mitä yhteiskunnalle (siis kaikille meille) tulee maksamaan tämä ihmisten loppuunkuluttaminen ennen aikojaan, inhimillisistä kärsimyksistä puhumattakaan.Vaan mitäs se keskusliikkeiden suuromistajia liikuttaa, kunhan terveydenhoitokuluja, terapioita ja eläkkeitä ei kahmaista heidän pussistaan.