Voi ei! Eilen oli kuulemma valtakunnallinen Älä osta mitään -päivä. Ihan mielelläni olisin ollut mitään törsäilemättä, mutta nyt kannoin kaupasta selkä vääränä puolen viikon ruuat, kun en ollut asiasta perillä.
Täällä meidän tienoilla ei kauppaan pääse kuin autolla , eikä tässä huushollissa ole tällä hetkellä kuin yksi ajopeli käytössä. Kaupassa käydään silloin, kun on pakko ja ostetaan enemmän kerralla. Säästyy bensaa, eikä heräteostoksiakaan tule tehtyä niin usein, kun ei niitä muiden kantamusten lisäksi jaksa tällä systeemillä edes kaupasta ulos retuuttaa.
Huomaan kyllä, että minulla on taipumusta shoppailuholistiksi. Tällä tulotasolla ja maulla kirpputorit ovat heikko kohtani. Pelkkä katseleminenkin on hauskaa, mutta turhan usein tarttuu mukaan jotain kivaa, pientä, jota ei nyt niin kauheasti tarvita, mutta kun ei se maksakaan juuri mitään.
Sitten on huusholli täynnä roinaa, eikä meikäläinen kuulu niihin, jotka tuosta vain pistävät kamansa kierrätykseen ja sisustuksen uusiksi. Esineillä on tunnearvoa ja melkein kaikkea voi joku vielä tarvita. Jostain syystä pois antaminen on aina paljon helpompaa kuin pois heittäminen. Nykyään kaikilla vaan alkaa olla jo niin paljon kaikkea, ettei kukaan vanhoja roinia kaipaa. Niinpä ne sitten pölyttyvät minun nurkissani ajasta iankaikkisuuteen - tai kunnes joku onneton kuolemani jälkeen joutuu ne setvimään.
Mikähän on se ontto kohta mieleni syövereissä, jota yritän tavaroita haalimalla täyttää? Voin todeta, ettei se ainakaan kovin vähästä täyty, kun vilkaisen ympärilleni tässä aivan liian täyteen ahdetussa huoneessa..
Täällä meidän tienoilla ei kauppaan pääse kuin autolla , eikä tässä huushollissa ole tällä hetkellä kuin yksi ajopeli käytössä. Kaupassa käydään silloin, kun on pakko ja ostetaan enemmän kerralla. Säästyy bensaa, eikä heräteostoksiakaan tule tehtyä niin usein, kun ei niitä muiden kantamusten lisäksi jaksa tällä systeemillä edes kaupasta ulos retuuttaa.
Huomaan kyllä, että minulla on taipumusta shoppailuholistiksi. Tällä tulotasolla ja maulla kirpputorit ovat heikko kohtani. Pelkkä katseleminenkin on hauskaa, mutta turhan usein tarttuu mukaan jotain kivaa, pientä, jota ei nyt niin kauheasti tarvita, mutta kun ei se maksakaan juuri mitään.
Sitten on huusholli täynnä roinaa, eikä meikäläinen kuulu niihin, jotka tuosta vain pistävät kamansa kierrätykseen ja sisustuksen uusiksi. Esineillä on tunnearvoa ja melkein kaikkea voi joku vielä tarvita. Jostain syystä pois antaminen on aina paljon helpompaa kuin pois heittäminen. Nykyään kaikilla vaan alkaa olla jo niin paljon kaikkea, ettei kukaan vanhoja roinia kaipaa. Niinpä ne sitten pölyttyvät minun nurkissani ajasta iankaikkisuuteen - tai kunnes joku onneton kuolemani jälkeen joutuu ne setvimään.
Mikähän on se ontto kohta mieleni syövereissä, jota yritän tavaroita haalimalla täyttää? Voin todeta, ettei se ainakaan kovin vähästä täyty, kun vilkaisen ympärilleni tässä aivan liian täyteen ahdetussa huoneessa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti