Viisitoista vuotta sitten, kun muutimme ensimmäiseen (pankin kanssa yhteiseen) omaan kotiimme, meillä oli suuri unelma. Halusimme palan maata ja pihapiirin, jossa voisimme omin käsin toteuttaa villeimmätkin unelmamme. Haaveilimme mahdollisimman omavaraisesta elämästä, minimaalisesta kulutuksesta, omasta tilasta ja luonnonmukaisemmasta elämäntavasta.
Nyt, vuosia myöhemmin, unelmasta on jäljellä enää villiintyneet kasvimaat, myyränsyömät hedelmäpuut, pari vanhaa kanaa ja lemmikkilammasta, rappeutuvat rakennukset ja raihnainen emäntämerkkinen maatalouskone. Joka puolella näkyy jälkiä keskenjääneistä projekteista.
Talo on onneksi paljon pienempi kuin se, josta unelmoimme. Siivouspäivänä tässäkin on tekemistä ihan tarpeeksi. Olisin halunnut kodin, jossa on tilaa ihmisten tulla ja olla, vierashuoneita vapaana ympäri vuoden, suuri kirjasto ja lupa olla yksin tai yhdessä, hiljaa tai keskustellen.. Toki meillä on nukkunut ystäviä ja sukulaisia olohuoneen sohvalla parhaimmillaan vuosiakin yhteen menoon, mutta ei meillä ole ollut heille edes omaa huonetta tarjota. Pitäisi tietysti osata olla kiitollinen, että ovat silti viihtyneet..
Ainakin meikäläisen elämässä unelmat elävät aikansa, sitten ne kuihtuvat ja kuolevat tai yksinkertaisesti häipyvät kuin muuttolinnut syksyisin etelän lämpöön. Vielä pari vuotta sitten surin katkerasti kaikkia menetettyjä mahdollisuuksiani. Yksi kerrallaan jouduin niistä luopumaan, kun sairaudet vähitellen veivät toimintakyvyn.
Eräänä päivänä, kun ääneen purin masennuksensekaista kiukkuani, siskolikka lohdutti sanomalla : "Kuule, jos sä olisit nyt tekemässä kaikkea sitä, mitä halusit, niin ei sulla olisi nyt tätä. Joutuessaan luopumaan sitä usein saa muuta tilalle." Niinku MITÄ!!??, kysyi kiukkuinen akka. "No, esimerkiksi paljon koiria ja kissoja", vastasi sisko ja niinhän se on. Jos olisin edelleen unelmatyössäni nuorten parissa, puuhaisin vapaaehtoisena järjestöissä, keikkailisin muusikkona ja hoitaisin tätä melkoisen kokoista puutarhaani, ei minulla olisi aikaa näille rakkaille karvakorville. Nyt ne saavat kaiken huomioni ja rakkauteni. Hoidan ne niin hyvin kuin vain jaksan ja kykenen. Eihän se aina täydellistä elämää ole kenellekään. Hässäkkä on usein melkoinen, mutta yhtäkään otusta en antaisi pois, niin kauan kuin pystyn niistä huolta pitämään.
Ehkä elämä olisi helpompaa, kun pystyisi paremmin näkemään sen, mitä on jo saanut, eikä turhaan haikailisi sellaista, mitä olisi voinut olla. Kaikkeahan kukaan ei kuitenkaan voi samanaikaisesti saada. Se on fakta, vaikkei se näytä aivan kaikille nykypäivän yltäkylläisyydessä eläneille selvää olevankaan. (Minä mukaan lukien).
Nyt, vuosia myöhemmin, unelmasta on jäljellä enää villiintyneet kasvimaat, myyränsyömät hedelmäpuut, pari vanhaa kanaa ja lemmikkilammasta, rappeutuvat rakennukset ja raihnainen emäntämerkkinen maatalouskone. Joka puolella näkyy jälkiä keskenjääneistä projekteista.
Talo on onneksi paljon pienempi kuin se, josta unelmoimme. Siivouspäivänä tässäkin on tekemistä ihan tarpeeksi. Olisin halunnut kodin, jossa on tilaa ihmisten tulla ja olla, vierashuoneita vapaana ympäri vuoden, suuri kirjasto ja lupa olla yksin tai yhdessä, hiljaa tai keskustellen.. Toki meillä on nukkunut ystäviä ja sukulaisia olohuoneen sohvalla parhaimmillaan vuosiakin yhteen menoon, mutta ei meillä ole ollut heille edes omaa huonetta tarjota. Pitäisi tietysti osata olla kiitollinen, että ovat silti viihtyneet..
Ainakin meikäläisen elämässä unelmat elävät aikansa, sitten ne kuihtuvat ja kuolevat tai yksinkertaisesti häipyvät kuin muuttolinnut syksyisin etelän lämpöön. Vielä pari vuotta sitten surin katkerasti kaikkia menetettyjä mahdollisuuksiani. Yksi kerrallaan jouduin niistä luopumaan, kun sairaudet vähitellen veivät toimintakyvyn.
Eräänä päivänä, kun ääneen purin masennuksensekaista kiukkuani, siskolikka lohdutti sanomalla : "Kuule, jos sä olisit nyt tekemässä kaikkea sitä, mitä halusit, niin ei sulla olisi nyt tätä. Joutuessaan luopumaan sitä usein saa muuta tilalle." Niinku MITÄ!!??, kysyi kiukkuinen akka. "No, esimerkiksi paljon koiria ja kissoja", vastasi sisko ja niinhän se on. Jos olisin edelleen unelmatyössäni nuorten parissa, puuhaisin vapaaehtoisena järjestöissä, keikkailisin muusikkona ja hoitaisin tätä melkoisen kokoista puutarhaani, ei minulla olisi aikaa näille rakkaille karvakorville. Nyt ne saavat kaiken huomioni ja rakkauteni. Hoidan ne niin hyvin kuin vain jaksan ja kykenen. Eihän se aina täydellistä elämää ole kenellekään. Hässäkkä on usein melkoinen, mutta yhtäkään otusta en antaisi pois, niin kauan kuin pystyn niistä huolta pitämään.
Ehkä elämä olisi helpompaa, kun pystyisi paremmin näkemään sen, mitä on jo saanut, eikä turhaan haikailisi sellaista, mitä olisi voinut olla. Kaikkeahan kukaan ei kuitenkaan voi samanaikaisesti saada. Se on fakta, vaikkei se näytä aivan kaikille nykypäivän yltäkylläisyydessä eläneille selvää olevankaan. (Minä mukaan lukien).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti