Tietyssä iässä lapsen normaaliin psyykkiseen kehitykseen kuuluu kuulemma omnipotenssi eli kaikkivoipaisuuskuvitelmat. Mahtaakohan kissoihin päteä sama? Ainakin Muska valitsi äsken tuossa teeveehuoneen sohvalla vähän liian ison kaverin painivastustajakseen. Onneksi Piiskupoika on kiltti ja lapsia suvaitsevaa sorttia.Sitäkin mietiskelin, että itsekunkin (siis ensisijassa meikäläisen) olisi hyvä oppia tässä elämässä valitsemaan ne taistelut, joihin kannattaa ryhtyä ja jättää muut toisille. Meillä kullakin on omat lahjamme ja taipumuksemme. Se, mikä on toiselle ylivoimaista voi toiselta sujua kuin leikiten. Mikä pakko minunkaltaisteni idealistien on pyrkiä kantamaan yksin koko maailmaa harteillaan?Eihän se onnistu vahvimmiltakaan.
Jotain liikuttavaa ja innostusta tartuttavaa on kuitenkin juuri lasten ja nuorten tavassa uskoa mahdollisuuksiinsa ja heittäytyä epäröimättä mahdottomilta näyttävien haasteiden kimppuun. Kuka tietää, ehkä joku vielä joskus onnistuukin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti