Itseinhoa

Ylivoimaisesti eniten tässä potemisessa inhoan itsekeskeisyyden lisääntymistä. Voi tätä oman navan ympärillä pyöriskelyn määrää, kun on pakko säädellä ruokavaliotaan, lääkitystään, liikkumistaan, untaan ja lähes kaikkea muutakin arjessaan, jotta pysyisi edes kohtalaisessa toimintakunnossa. Mitään ei voi luvata, eikä etukäteen suunnitella, kun ei voi tietää sattuuko juuri aiottuna päivänä pää, ruoto, pumppu ja muut sisäelimet suostumaan yhteistyöhön.

Vielä viime talvena yritin käydä osa-aikatyössä. Parin oppitunnin pitämisen viikossa ei kuvittelisi olevan ylivoimaista kenellekään, joka töihin hinkuu ja tolpillaan pysyy. Jotenkin tämän kropan aina lääkkeillä saakin edes välttävästi tottelemaan. Pään suhteen tilanne on heikompi.

Tänään kerrottiin taas Akuutissa muutoksista, joita masennus aiheuttaa aivoissa. Hippokampus kutistuu. Serotoniinin ja noradrenaliinin tuotanto häiriintyy. Muisti heikkenee. Kognitiiviset toiminnot hidastuvat. Oppiminen vaikeutuu ja tunne-elämä muuttuu tavalla tai toisella epänormaaliksi.

Minä en koskaan ole unelmoinut rahasta, vallasta, kuuluisuudesta tai kauneudesta. Minun suuri haaveeni oli löytää mielekäs työ, jossa voisin kokea auttavani ja muuttavani tätä maailmaa edes himpun verran paremmaksi. Löysinhän minä sen lopulta, mutta liian myöhään...

Tiedän, että en ole ainoa, enkä läheskään heikoimmassa asemassa. Jotenkin en vain kykene hyväksymään sitä, että minusta, jonka piti olla auttaja tulikin avun tarvitsija. Minä, joka omissa ja toisten silmissä olin pitkään se vahva, osoittauduinkin heikoksi lenkiksi. Miten häpeällistä se tänä pärjäämistä ja voittajuutta korostavana aikana onkaan.