Elegia

Viime päivät se on soinut kuin hiljainen musiikki ajatusten taustalla, välillä hukkuen arkisten äänten alle, välillä voimistuen. Äsken tartuin kirjaan ja luin sen jälleen kerran, pitkästä aikaa, alusta loppuun saakka ja annoin kyynelten tulla, niin vastenmielistä kuin itkeminen mielestäni onkin (punainen nenä, paisuneet silmät, päänsärky ja sydämen rytmihäiriöitä. Kukas semmoisesta tykkää -varsinkaan, kun vetistely ei yleensä edes helpota oloa yhtään).

Täytyy kyllä todeta, että melko kova jätkä se Leinon Eino oli, kun parinkympin kieppeillä sai aikaan sellaista tekstiä kuin esimerkiksi juuri tämä Elegia. Usein runot kuluvat ja kieli alkaa sadassa vuodessa kuulostaa pölyttyneeltä. Monissa Leinon teksteissä on kuitenkin sellaista syvyyttä, voimaa ja kauneutta, joka kestää suvereenisti ajan hampaan. Abiturienttivuotenani 1983 jäljensin sen itselleni muistiin ja kuvittelin, että sen oli kirjoittanut joku vanha ja viisas, joka oli kärsinyt paljon ja osasi kiteyttää koko 18-vuotiaan olemukseni täyttävän maailmantuskan.

Miten vanhaksi tunsinkaan itseni niihin aikoihin - nykyään vielä vanhemmaksi ja lopen uupuneeksi. Eino Leino kuoli vain muutamaa vuotta vanhempana kuin minä olen nyt. Mahtoikohan hän kokea lähtevänsä elämästä kyllänsä saaneena, vai tunsiko jotain jäävän kesken. Ainakin mies tuntui tietävän, mitä depressio käytännössä tarkoittaa..

En tiedä, joudunko tekijänoikeusrikkomuksesta vastuuseen, mutta tässä tuo Leinon mestariteos,
Elegia, joka voisi olla minun elämäni tarina:

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan, tartun ma hetkehen kiinni:
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.

Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo : tuskaton tuokio pieni.

Tiedän ma rauha mulle on mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu.
Pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu.
Jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin.
Haavehen kullat mieleni murheella maksoin.

Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka.
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima.
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.

Siis oli suotta kestetyt vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut rakkahat laivat?
Nytkö mä kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?

Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.