Vampyyrien viikonloppu

Makuni musiikin ja viihteen suhteen taitaa olla nykyään varsin infantiili - ainakin, mikäli rockmusiikin tutkija Simon Frithiä on uskominen. Hän nimittäin lausahti Jaana Lähteenmaan kirjaankin (Rockin seksuaalisuus, 1989) päätyneessä haastattelussa, että "hevirock on syvimmiltään epäseksuaalista, tai ainakin esipuberteettista." Perusteena moiselle kirjassa esitetään muun muassa se, että innokkaimpia hevimusiikin fanittajia olivat tuohon aikaan varhaisteinit ,testosteronia pursuvat, miehenalut.

Noista ajoista on tietysti paljon muuttunut, mutta täytyy myöntää, etten minä vieläkään ihan joka seurassa auliisti ilmoita, mitä mieluiten itsekseni kuuntelen ja katselen. Jotenkin keski-ikäinen täti-ihminen ja raskas metallimusiikki ei vieläkään kaikkien maailmankuvassa istu yhteen ilman pilkallista hymynhäivettä.

Tänä viikonloppuna, kun mies on muutaman päivän työmatkalla, olen viettänyt öitä toisen lempiviihteeni, nimittäin vampyyrielokuvien ja - sarjojen parissa. Mieltymystäni hevimusiikkiin en lähde tässä edes analysoimaan, mutta taannoin oivaltamani analogiat vampyyritarinoiden ja oman elämäni välillä ovat niin huvittavan selkeitä, että ehkä niiden kertominen antaa jollekin muullekin ainesta miettiä omien mieltymystensä taustoja.

En siis juurikaan seuraa ihmissuhdesarjoja. En katso toimintaelokuvia, enkä dekkareita. Väkivaltaisuus yleisesti ottaen elokuvissa kuvottaa minua, joten miksi ihmeessä olen hurahtanut johonkin niin banaaliin kuin verta imeviin, yliluonnollisia voimia omaaviin mielikuvitusolentoihin?

Asiaa hetken pohdittuani se valkeni kuin kesäinen aamu:

1.Vampyyritarinoiden väkivaltaa on helpompi katsoa, koska sen voi etäännyttää ja ajatella satuna. Sota- ja rikoselokuvien kohdalla se on vaikeampaa.

2. Niinkuin pieni lapsi nautin tarinoista, joissa on selkeästi musta ja valkoinen erillään. Paha on pahaa ja hyvä hyvää ja ne taistelevat keskenään. Omat sisäiset ristiriidat on helppoa ulkoistaa kamppailun osapuoliksi ja tuottaa tyydytystä katsoa varsinkin sellaisia tarinoita, joissa hyvä lopulta voittaa, tai jää edes henkiin, ..ainakin toistaiseksi, rähjääntyneenä, mutta tämänkertaisen kamppailun voittajana. Tosielämässähän mikään ei ole niin mustavalkoista.

3. Taudit, joita sairastan, aiheuttavat paljon kipua. Poden jatkuvaa anemiaa ja oksentelen verta. Silti nykyisten diagnoosien perusteella kuolemaa on lähiaikoina turha odotella. Mikään sairauksistani ei välttämättä johda nopeaan loppuun. Välillä tuntuu kuin nämä viheliäiset krempat imisivät kaiken elinvoimani, mutta pitäisivät elävänä kuolleena, jonka täytyy saada päivittäiset lääkkeensä ja välttää lukemattomia asioita, mikäli aikoo säästyä ylimääräisiltä kärsimyksiltä. Mitään supervoimia, lentokykyä tai muita hauskoja kylkiäisiä ei tosin ole ilmaantunut. Silti taidan mielikuvissani jotenkin samaistua kipujen vuoksi valvoessani noihin yön olentoihin. Ketään en tosin ole aikeissakaan puraista..

Kukin katsoo ja kuuntelee sitä, mikä itseä palvelee ja viihdyttää. Onneksi sovinnaisuuden rajat ovat nykyään jo hieman väljemmät kuin esimerkiksi vähän yli vuosikymmen sitten, jolloin opiskelin musiikkiterapiaa ja sain kuulla, että Albinonin Adagio ja ylipäätään klassinen musiikki on KAIKKIEN mielelle ja elimistölle rauhoittavaa.

Katin kontit! Minut se juupelin Adagio on aina saanut kiusaantuneena kiemurtelemaan. Kunnon räimettä ja kitaranrevitystä peliin, niin johan tämän akan aggressiot kaikkoaa ja mieli rauhoittuu. Onkohan äiti minua odottaessaan mahtanut kuunnella ja harrastaa jotain, mistä minulle ei ole kerrottu? Väittäväthän ne musiikkiheebot niinkin, että sikiöaikana tutuksi tullut musiikki rauhoittaa. En kyllä olis meirän äiteestä uskonu...