lauantai 7. toukokuuta 2011

Son loppu ny (taas vaihteeks)

Akka on nyt vähän väsynyt (taas vaihteeks) ja lopettaa tämänkin blogin (taas vaihteeks). Kiitos mukaville lukijoille ja niille, jotka ottivat yhteyttä, kun ajattelemattomuuksissani räppäsin ovet kokonaan kiinni.

Ajattelin, etten halua poistaa kokonaan lähes neljän vuoden aikana kirjoittamiani "päiväkirjatekstejä,", mutta en osannut siirtää niitä omalle koneellenikaan niin, että olisin osannut ne sieltä luettavaan muotoon purkaa. Nolotti myös vähän tämmöinen poukkoilu, sillä olenhan jo kerran tämänkin blogin lopettanut.

Aukaisen nämä vanhat jutut nyt kuitenkin luettavaksi, koska pari ihmistä minulta sitä pyysi. Uusia tekstejä tänne ei näillä näkymin tule. Alkaa olla tällä osastolla jo ajatuksilla ahdasta.

Kaikkea hyvää sinulle, joka tätä luet ja aurinkoista kesää kaikille!

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Syödä ja säästää

Päättämättömyys ei ole aiemmin kuulunut Krätyakan paheisiin. Ennemminkin on menty kovaa ja kohti, eikä kaduttu mitään sen koommin, kun päätös on tehty. Jälkiviisautta ja jossittelua turhempaa ajankulua en tiedä vieläkään.

Jotain muutakin ikä on läskin ja vaivojen lisäksi silti mukanaan tuonut. Se, mikä saattaisi parhaimmillaan olla järkevää harkintaa ja maltillista kypsyttelyä alkaa meikäläisellä lähestyä jo hedelmätöntä jahkailua ja vatvomista. Yhä useammin tulee vastaan asioita, joiden äärellä juutun miettimään kadunko myöhemmin, jos valitsen väärin. Saanko parempaa tilalle, jos luovun tästä? Saanko tilalle ylipäätään yhtään mitään?

Kun ei ole sattunut saamaan selvännäkijän kykyjä, etukäteen moiseen on aika vaikea vastata. Eläminen vaatii rohkeutta hypätä tyhjän päälle, ottaa ensimmäinen askel kohti tuntematonta. Jossain vaiheessa matkaa suunta yleensä alkaa selkiytyä ja maisemat näyttää tutuilta. Vanhuusko sen rohkeuden on vienyt, vai olisiko tämä iän mukanaan tuomaa viisautta?

On aika keskenkasvuista kuvitella, että kakkunsa voi samaan aikaan syödä ja säästää. Mahtaakohan tämän blogin lukijoissa olla ketään muuta, jolle sen hyväksyminen on edelleen vaikeata?

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Itte ku koirankakka mättäällä

Mies lähti hyvin aikaisin töihin. Puoli kahdeksalta heräsin siihen, että äitikoira haukkui huolestuneena vuoteeni vieressä ja kaksi muuta vanhempaa koiraa jonottivat suljetun oven äärellä. Hieman kauempaa, toisen suljetun oven takaa kuului, tuhina, puhina, putoilevien esineiden kolina, kissan sähinää ja 24 pienen lapinkoirantassun töpinää.

Miehen logiikkaa ei aina ole helppoa käsittää, mutta hyvää tämä itse valitsemani yksilö lähes poikkeuksetta toimillaan tarkoittaa. Siitä olen kyllä vakuuttunut. Tänä aamuna valinnat eivät vaan menneet ihan putkeen (ne ovet oli suljettu, jotka olisi pitänyt jättää auki ja se, jonka kiinnipysyminen olisi tullut varmistaa, oli apposen ammollaan) ja tuo karvainen huligaanijoukko oli omin toimin murtautunut ulos häkistään, kakkinut salin matot kukkuroilleen pieniä pökäleitä, suututtanut kissan ja syönyt pari viherkasvia.

No, itsehän minä olen nuo kaikki halunnut, niin miehen, koirat, kakkimaan houkuttelevat plyyshimatot kuin viherkasvitkin.

Syvällisemmin, ihan kyökkifilosofisena kysymyksenä, minua on kovasti viime vuosina askarruttanut, miten todellisuudessa mahtaa olla yksilön vapaan tahdon laita. Olemmeko sittenkään niin vapaita valitsemaan kuin kuvittelemme? Eikö meitä varsin rankalla kädellä ohjaile saamamme kasvatus, ympäröivä kulttuuri ja konkreettiset valinnan mahdollisuudet, jotka kykenemme näkemään tai saavuttamaan..unohtamatta tietenkään synnyinlahjaksi saamiamme resursseja ja fyysisiä rajoituksia..?

Olen kovasti vältellyt sen ajatuksen kohtaamista, että ehkä emme olekaan niin vapaita kuin kuvittelemme. Osittain se johtuu siitä, että pelkään moisen ajattelutavan johtavan fatalismiin, vastuun välttelyyn tai omalla kohdallani entistäkin suurempaan kyynisyyteen.

Nykyihmisillä näyttää meidän kulttuurissamme olevan kova into korostaa itseään oman elämänsä arkkitehtina ja vaatia moisia suunnittelu- ja insinööritaitoja muiltakin. Lähemmin tarkasteltuna useimmille valinnoille, arvostuksillemme, pyrkimyksillemme ja käyttäytymisellemme löytyy kuitenkin vahvat vaikuttajat jostain itsemme ulkopuolelta.

Jospa elämä tosiaan onkin enemmän lahja ja seikkailu, kuin haaste ja kilpailu, jossa päivä toisensa jälkeen jokaisen on tarkoitus osoittaa henkilökohtainen kyvykkyytensä ja rakentaa elämästään oman erinomaisuutensa monumentti..

..Vai lieneekö tällainen ajattelu pelkästään elämässään epäonnistuneen, kelkasta pudonneen, piakkoin koirankakkaan hukkuvan keski-ikäisen täti-ihmisen pyrkimystä keventää syyllisyytensä taakkaa...

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Päivän saldo

Kävin pihalla. Keräsin roskia. Saldo omalta tontilta oli muovikassillinen tupakka-askeja, karamellipapereita, pahvimukeja, kolme pantillista pulloa, tupakansytytin, määrättömästi tumppeja ja pois syljettyjä purukumeja, joita oli kertakaikkiaan ällöttävää keräillä sieltä. Pakko se on nyt kuitenkin tehdä, jotta koiranpennut eivät syö niitä ja saa jotain myrkytystä tai suolistotukosta. Mielenkiintoisin löytö oli silti tuo omenatarhaan päätynyt kirjastokortti, jota on jonkun kyllä täytynyt aika pitkälle pihallemme tuoda, sillä harvoin tuommoinen kovalla tuulellakaan pensasaidan yli tai välistä lentelee.

Ärsyttää ihan hillittömästi. Itse emme nimittäin tosiaankaan ole tuota ryönää tontillemme levitelleet (paljon muuta sotkua kyllä). Kadun toisella puolella sijaitsee ammattioppilaitos, jonka oppilaskunta suurelta osin on aikuisopiskelijoita tai vähintäänkin peruskoulunsa päättäneitä.

Kaikki roskat mätetään maahan ja toisten pihalle tullaan tieten tahtoen räkimään purukumia ja polttelemaan tupakkaa.

Vaikuttaa siltä, että Krätyakan habituksesta alkaa viimeinkin kaikota rento ja rempseä nuorisonohjaaja ja tilalle astuu tiukkanutturainen opettajatäti, joka pikapuoliin käy neuvomassa tienvarsiväkeä esimerkiksi tuon kirjastokortin käytössä niin isoilla kirjaimilla, että varmasti kuuluu.

No, oli siellä puutarhassa toki kukkasiakin, mutta en osunut yhteenkään kameralla niin, että siitä olisi saanut selvää. Kelvatkoon kevään merkiksi ja loppukevennykseksi nuo sipulikukkien piikit, jotka sieltä vienosti ilmoittelivat olevansa elossa...

Muutoin mua nyt ei kyllä huvita täällä mikään. Tahdon pois tältä paikkakunnalta!

torstai 14. huhtikuuta 2011

Tappajatomaatti ja pelastajakurkku

Vähitellen alkaa jo kyrsiä tämä ravintotietouden ylenpalttinen tutkimustulva - tai ehkä ennemminkin tapa, jolla siitä uutisoidaan. Ihan tavalliset ruoka-aineet ovat yhtäkkiä "tappajia" tai pidentävät elämää jopa kymmenillä vuosilla ( uskokoon ken tahtoo).

Jokapäiväisestä sapuskasta löytyy muka yhtäkkiä ihmelääke milloin minkäkin taudin ehkäisyyn aivan kuin ihmisen elinaikaodote riippuisi vain yhdestä tekijästä. Fiksuimmat kirjoittajat muistavat sentään johonkin sivulauseeseen lisätä, että tietenkin sen omenansyönnin lisäksi pitäisi liikkua, pysyä ihannepainossa, karttaa stressiä ja mieluiten omistaa myös hyvät perintötekijät.

Eilen osui silmiin tekstinhöperrys jostain superkaroteenista (en taida muistaa edes sitä sanaa oikein. Pitäisiköhän juoda viinaa. Eilen bongasin niinkin älyttömän lehtiotsikon, jossa väitettiin alkoholin parantavan muistia. Tarkemmin tutkittuna otsikointi osoittautui tietenkin harhaanjohtavaksi), jota on niin porkkanassa kuin joissain vihreissä vihanneksissakin. Sillä piti elinajan pidentyä ainakin kymmenen vuotta. Harkitsin jo kaiken vihreän ja oranssin kantamista kompostiin jääkaapistani. En nimittäin välitä kituuttaa tätä elämää kipuineni päivääkään enemmän kuin on tarvis. Sen verran olen kuitenkin addiktoitunut porkkanoihin, etten raaskinut niitä lampaalle viedä.

Tänään osui sitten eteen tämä ja tämä. Kun kala on ainoa lihatuote, jota olen viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana lautaselleni kelpuuttanut ja omenoita syön lähes päivittäin niin, jos näihin juttuihin olisi uskominen pitäisi minun olla terve kuin pukki, eikä sydänviasta tai depiksestäkään tietoakaan..

No, samalta sivulta löytyi myös tämä, eli joku toinen tutkimus oli osoittanut, ettei se Omega 3 nyt ehkä masennusta ehkäisekään. Koittaisivat nyt päättää!!!

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Suorittamisesta


Ennen puhuttiin ahkeruudesta. "Hyvä työmies" tai "työteliäs vaimo" olivat oikeasti ylistäviä ilmaisuja, eivätkä vitsikkäitä kaikuja vuodelta kivi ja keppi.

Toki silloin jurakaudella, Krätyakan lapsuudessa, ahkeruuteen liitettiin myös sen toivottu seuraus, eli taloudellinen vaurastuminen. Ihan yleisesti taidettiin silloin Suomessakin vielä uskoa, että koulutus ja työnteko kannattaa - ainakin siinä mielessä, että työtä tekevälle riittää ja siitä saa elantoon riittävän palkan.

Pitkään aikaan en ole kuullut kenenkään muiden kuin opettajien ahkeruutta ylistävän. (yrittäjyyttä kylläkin ja se on eri asia, eikä tämä totisesti ole sen puolueen mainos) Koululaisten pitää olla ahkeria. Muilta odotetaan aktiivisuutta, panostamista ja mielellään menestystä. Jos vielä puoli vuosisataa sitten saattoi itse työ olla jonkun mielestä kunnioitettavaa ja arvostettavaa, ainakin Krätyakan näkövinkkelistä se näyttää muuttuneen: Nykyään arvossa pidetään ihmistä, joka mahdollisimman vähällä vaivalla saa käärittyä mahdollisimman suuret voitot. "Hullu paljon työtä tekee ja niin pois päin..."

En tiedä onko tämä nykymeno millään tavoin huonompaa kuin se "niska limassa" ja "Otsa hiessä" -meininki, johon minua edeltävät sukupolvet on kasvatettu. Jotenkin vastenmieliseltä tuntuu kuitenkin tämä kaikille elämänaloille hivuttautunut suorittaminen.

Pitäisi päteä ja menestyä opinnoissa, työssä ja ihmissuhdemarkkinoilla, verkostoitua, päivittää osaamistaan ja pitää huolta ulkoisesta habituksestaan. Jatkuvasti pitäisi olla ajan hermolla, valmis luopumaan vanhasta ja oppimaan uutta. Mihinkään ei saisi kiinnittyä, mihinkään ei jäädä. Vierivä kivi ei sammaloidu. Zumbaava ja kahvakuulaileva kansanosa ei ei rupsahda.

Itse kasvattelen parhaillaan kennelini ensimmäistä pentuetta ja olen suorastaan järkyttynyt siitä suorittamisen määrästä, joka vastaani on vyörynyt niinkin viattomalta vaikuttavalla kentällä kuin koiraharrastuksessa.

Joillekin koira näyttää olevan oman persoonan jatke: sen koko, näkö, rotu, hinta, näyttelymenestys ja osaaminen nostavat omaa itsetuntoa tai laskevat sitä. Koirien kanssa harrastetaan joissain perheissä jo yhtä paljon kuin näiden paljon parjattujen Noora-Pettereiden kanssa, joita kuljetetaan jääkiekkoharjoituksista soittotunnille ja teatterikerhosta ratsastuskoululle sellaista haipakkaa, ettei perhe ehdi edes yhteiseen ruokapöytään vaan matkalla haukataan jotain mäkkäristä.

Toki terveillä ihmisillä ja koirilla on jonkinlainen toiminnan tarve, mutta liika on aina liikaa, eikä sen paremmin mieli kuin kehokaan veny loputtomiin. Eikö riitä, että työelämässä juostaan kieli vyön alla. Täytyykö vapaa-ajan olla sitä samaa suorittamista?

Tuota omaa pentuani en totta totisesti retuuta yhteenkään koirakerhoon. En toko-harkkoihin, en agilityyn, en vesipelastusharjoituksiin, enkä opeta verijäljelle. Metsään mennään ja nuuhkitaan vuodenaikojen tuoksuja. Vierekkäin istutaan sohvalla ja rapsutellaan toisiamme. Leikitään, kun leikityttää ja opetellaan lauman säännöt tässä arkisen elämän puitteissa.Antaa maailman rynniä ja rymistellä. Meillä ei käydä kokeissa, eikä testeissä, ei kilpailla, eikä vertailla pisteitä. Nautitaan toisistamme vaan.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Kevättä ja koiranpentuja

Auto vissiin pissii...Miten lohdullista, että minun kivuistani ja voimattomuudestani huolimatta kevät etenee. Uutta elämää syntyy ja luonto herää kasvuun.


Soitin tänään terveyskeskukseen, kun toisen käden nivelet ovat turvonneet, eikä sormia enää saa suoriksi. Eivät tällä kertaa sentään nauraarätkättäneet, kuten viime kesänä, kun viimeksi soitin ajanvaraukseen. Sama oli silti tilanne tälläkin hetkellä.: vain yksi lääkäri töissä ja vain erittäin kiireelliset tapaukset hoidetaan.

Minä ilmoitin heti, että ei ole kiire. (Mitäpä minä toimivilla käsillä, kun ei mikään muukaan paikka enää toimi). Vasta jälkeenpäin alkoi taas harmittaa, kun hoksasin, että näinhän minä olen aina toiminut. Jos olisin aikoinani älynnyt pyytää ja vaatia, ehkä jotain olisi voitu hoitaa kuntoon, eikä kansantalous olisi menettänyt meikäläisessä veronmaksajaa näin varhaisessa vaiheessa.
Koiranpennut nauttivat lumesta. Ihanat, pehmeät palleroiset suorastaan pursuvat elämäniloa ja energiaa. Kun niitä pitää sylissä, lämpö siirtyy pörröturkista kipeisiin kämmeniin ja hymy pyrkii väkisikin suupieleen.
Unni, 6 viikkoa nuori lapinkoirapoika

Maailmalta piilossa

Joskus, oikeastaan yllättävän usein, meikäläiselle iskee primitiivireaktio, joka neuvoo pakenemaan kovaa ja kauas. Koska kipeät kintut eivät enää kanna, käperryn maailmaa pakoon peittojen alle, sikiöasentoon, ja pohdiskelen olisiko vielä joku blogi, jonka voisin lopettaa, lehti, jonka tilauksen sanoa irti ja ihmiskontakti, jonka kuihduttaa kuoliaaksi.

Pakoreaktio pamahtaa päälle useimmin silloin, kun suoraan tai välillisesti kohtaan ihmisiä, jotka ilmaisevat vihaa, vallanhimoa ja valmiutta väkivaltaan tai pahantahtoisuutta, joka tuntuu liian massiiviselta, jotta mahtaisin sille yhtään mitään (millekäs minä enää mitään mahdan, joten kauhistuksen aiheita riittää).

Luulisi, että tämä vuosia jatkunut erakkona eläminen olisi ratkaissut ongelman. Eihän ole konstikaan neljän seinän sisällä sulkea pois lähipiiristään muukalaisvihaa, misogyniaa, taloudellista riistoa ja muuta sellaista, mikä ahdistaa.

Näyttää kuitenkin siltä, että eristäytymisen vaikutus on ollut päinvastainen: mitä vähemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä säikymmäksi ja ohutnahkaisemmaksi olen tullut. Silloin, kun vielä olin työelämässä ja muutenkin aktiivinen, oli helpompi toisin ajattelevia kohdatessaan todeta, että eivät he ihmistä kummempia ole kuitenkaan.

Kuvittelevatpa jotkut itsestään miten suuria tahansa, samanlaiset inhimilliset heikkoudet heitä rasittavat kuin meitä muitakin kuolevaisia. Sitäpaitsi läheltä katsoen voi vastenmielisimmästäkin rasistista, fasistista tai sovinistista pilkahtaa esille jokin kaunis ja hellyttävä piirre - kuten esimerkiksi eläinrakkaus. On vain uskaltauduttava riittävän lähelle katsomaan.

Tämmöisiä miettii Krätyakka tänään varovasti peiton alta maailmaa kurkistellen.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Sisäistä nujakointia

Krätyakan pääkopan peräkamarissa pragmaatikko ja idealisti ottavat yhteen harva se päivä. Hämmästyttävän usein tulee eteen tilanteita, joita analysoidessa jää käteen kaksi vaihtoehtoa: joko tavoitella taivaita, eli pyrkiä korkeisiin ihanteisiin, joihin hyvin harvoin on mahdollista yltää tai tyytyä kompromissiin, joka jättää paljon toivomisen varaa, mutta toimii käytännössä edes välttävästi.

Nyt vaalien alla on käynnissä taas samanmoinen nujakointi. Minkään puolueen ohjelma ei vastaa sellaisenaan täysin omaa käsitystäni tavoiteltavasta asiaintilasta. Selvää kuin pläkki on kuitenkin se, että niillä jotka ovat MINUN mielestäni enemmän oikeassa, ei ole kummoistakaan mahdollisuutta päästä Arkadianmäelle konkreettisesti vaikuttamaan asioihin.

Pitäisikö siis jättää kokonaan äänestämättä? Ei hemmetissä. Uurnille mennään Sen verran on idealistissa vielä puhtia, vaikka lopen uupunut, laiska ja kyyninen pragmaatikko yrittää viimeisillä voimillaan toivon kipinoitä sammutellakin.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Mitä meistä tulee isona

Taas on se aika vuodesta, kun kymmenien tuhansien peruskoulutuksensa päättävien pitäisi hakea jatkokoulutuspaikkaa. Alle kaksikymppisenä useamman vuoden satsaus ammatillisiin tai korkeakouluopintoihin näyttää pitkältä taipaleelta ja sitähän se onkin, vaikka nykyään ei enää tarvitsekaan ajatella, että peruskoulun tai lukion jälkeen suoritetut opinnot jäävät ainoiksi ja määräävät loppuelämäksi uravalinnan.

Jo jokin aika sitten julkaistiin tämä tieto, joka sopii yhteen Krätyakan omien kokemusten kanssa opon työstä muutaman vuoden takaa. Kovin monet nuoret haaveilevat työstä taiteen ja kulttuurin parissa, mutta työllisyys niissä ammateissa näyttää heikentyvän hurjaa vauhtia.

Joillekin koulunsa päättäville toki on selvää se, että työllä olisi tarkoitus myös itsensä elättää. Yhä useammat näyttävät silti toivovan työstä itselleen mielekästä elämänsisältöä, haasteita, kehittymismahdollisuuksia ja avainta itseä miellyttävään elämäntyyliin. Työllistymisnäkymät eivät tunnu koulutusvalintoja tehdessä kovin ajankohtaisilta.

Kaikki eivät sentään ole yhtä surullisia tapauksia kuin eräs abiturientti, joka aivan tosissaan koko kevään haki kouluihin perusteenaan halu "tulla julkkikseksi". Useimmilla sentään on hieman realistisemmat tavoitteet ja käsitykset omista kyvyistä.

Se silti vietävästi vimmastuttaa, että poliittisin päätöksin koulutustakin on ohjattu yhä enemmän markkinaperustaiseen toimintaan. Sitä myydään, mille on juuri nyt markkinoita, vaikka jo koulutuslinjaa käynnistettäessä olisi nähtävissä, ettei kaikille valmistuville millään ole näin pienessä maassa töitä.

Useissa peruskouluissa ja lukioissa opinto-ohjaukseen ei ole riittävästi resursseja. Kun koulutuskenttä muuttuu nykyistä vauhtia, entistä harvemmalla vanhemmalla on kykyä ohjata ja tukea nuortansa tiedonhaussa ja valinnoissa. Niinpä moni koulunsa päättävä nojautuu valinnoissaan hyvin tunnepohjaisiin mielikuviin, jotka saattavat olla kaukana totuudesta ja johtaa ikäviin epäonnistumisen kokemuksiin.

Erilaisten työelämään tutustumisjaksojen ja yritysvierailujen lisääminen on hyvä asia, mutta kuinkahan moni aivan tavallinen aikuinen hoksaa, että voisi olla auttamassa ja tukemassa itselleen läheistä nuorta (esim. kummilasta, tai tuttavaperheen nuorta) kertomalla omasta työstään tai peräti kutsumalla hänet tutustumaan omaan työpaikkaansa.


keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Onnellisuuspakosta ja pelkistämisestä

Koska lehdet pursuvat nykyään näitä oli vaihteeksi mukavaa lukea tämä. Hilkka Olkinuoraa oli pyydetty kirjoittamaan pirteä kirja vanhenemisesta, mutta hän oli kieltäytynyt tehtävästä, koska vanheneminen ei hänen mielestään ole pelkää virkeää harrastamista , onnellista elämästä ja lisääntyneestä vapaudesta nauttimista.

On toki hienoa, jos joku löytää noista monenlaisista listoista apua ongelmiinsa. Lähiviikkoina muistan lukeneeni vastaavanlaisen reseptin ainakin ylipainon, masennuksen ja kodin epäjärjestyksen karkottamiseksi..

Noita kaikkialta silmille tunkevia elämänohjeita pois hätistellessä piirtyy väistämättä mieleen varsin selkeä kuva tämän päivän ihanneihmisestä.

Nykypäivän ihanneihminen ei suinkaan välttele syntiä (mitä se sellainen edes on? Eikös se ollut joku inkvisition keksintö?) vaan läskiä. Ihanneihminen on hoikka, aktiivinen ja liikunnallinen ja siksi automaattisesti terve. (Suurimmaksi osaksi sairaudet johtuvat kehnoista elintavoista ja laiskuudesta, joten yhteisiä verovaroja sairaanhoidossa kuluttavat ovat heikkoluonteisia ihmisiä, jotka oikeastaan saisivat itse kustantaa hillittömän elämisensä seuraukset).

Kunnon kansalainen tekee paljon työtä ja kuluttaa niin, että talouden pyörät rullaavat jouhevasti. Hyvä ihminen huolehtii itsestään, jälkikasvustaan ja ikääntyvistä vanhemmistaan. Jäljelle jäävän ajan (minkä ajan?) hän käyttää ammattitaitonsa kehittämiseen ja henkisen kuntonsa ylläpitämiseen, jotta eläkelläkin vielä kropan lisäksi pelaisi myös pää.

.Kunnon ihminen harrastaa innokkaasti tyydyttävää (fyysistä sekä psyykkistä kuntoa ylläpitävää) seksiä vielä vanhainkodissakin ja tärkeimpänä kansalaisvelvollisuutenaan on elämänsä alusta loppuun saakka ONNELLINEN.

Tuossa Olkinuoran ajatuksia esittelevässä artikkelissa tykästyin erityisesti tuohon sanaan pelkistyminen. Tietyissä piireissä nykyään tavoitellaan elämäntyylin hidastamista, yksinkertaistamista ja leppoistamista. Ilmiötä kritisoivat muistuttavat usein, että moinen oravanpyörän hidastaminen on mahdollista lähinnä varakkaalle eliittijoukolle, jolle leipä ilmestyy pöytään ja katto pysyy pään päällä ilman jokapäiväistä raahautumista mahdollisesti useampaankin työpaikkaan.

Olkinuoran tarkoittama pelkistyminen ei ole sama asia kuin leppoistaminen. Se on jotain, joka tapahtuu ihmiselle väistämättä, kun meitä elämässä "riisutaan". Jokainen, joka tarpeeksi vanhaksi elää joutuu nimittäin yleensä luopumaan monista rakkaistaan, ammatistaan, harrastuksistaan, sosiaalisesta asemastaan, usein myös taloudellisista ja fyysisistä resursseistaan.

Jotain positiivistakin tuossa pelkistymisessä voi silti olla - varsinkin jos edes osa siitä voidaan kokea vapaaehtoisena pelkistämisenä. Vapaaehtoinen suostuminen, sopeutuminen muuttuneisiin olosuhteisiin, avaa mahdollisuuden löytää elämästä uusia ulottuvuuksia, joiden kokemiseen ei ollut aikaa silloin, kun kaikki resurssit kuluivat alati kulman taa karkaavan, täydellisen onnellisen elämän metsästämiseen.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Et sä mua määrää

Useimmat vanhemmat tahtovat lapsilleen parasta. Se on hyvä ja ymmärrettävää. Sivusta katsoen on vaan pakko ihmetellä, miten erilaisia käsityksiä meillä siitä lapsen parhaasta onkaan.

Eräs tuntemani yksinhuoltajaäiti elättää edelleen yli kaksikymppistä poikaansa, joka jätti koulunsa kesken, kun opiskelu ei huvittanut. Hiljattain poika toi samalle jääkaapille ja vuokratta äitinsä luo asumaan myös tyttöystävänsä, eikä äiti tahdo saada pientä palkkaansa riittämään koko kolhoosin elättämiseen..

Toisen tuttavani tyttäret käyttävät vanhempiaan jatkuvasti ilmaisena lapsiparkkina, koskaan kysymättä sopiiko vanhemmille, jaksavatko he, tai olisiko heillä jotain muita suunnitelmia..

Äärimmäisen vaikeata on joskus myös saada pidettyä suunsa kiinni, kun kuulen jonkun opiskelijan valittelevan rahapulaa ja ruokakaappinsa autiutta ja kertovan samaan hengenvetoon varanneensa syyslomalle ulkomaanmatkan. Rahapulakin on niin suhteellista..

Samantapaisia esimerkkejä "opetetusta ajattelemattomuudesta" voisin kertoa kymmenittäin.

Jos olisin saanut setelirahan joka kerralla, kun joku oppilas, päiväkotilapsi tai nuorisopalvelujen asiakas on ilmoittanut kuulteni jollekin aikuiselle, että "et sä mua määrää" olisin varmasti jo miljonääri.

Sekä nykypäivän aikuiset että lapset tuntuvat olevan kovin tietoisia omista lakisääteisistä ja norminmukaisista oikeuksistaan. Saavutetuista eduista tahdotaan pitää kiinni, oli resursseja jaettavaksi tai ei, eikä vapauksien ja vastuun yhteys tunnu olevan kaikille aikuisillekaan selvä.

Nyt, kun samaan ikäluokkaan kuuluvien tuttavieni lapset alkavat aikuistua, olen jälleen kerran hyvin helpottunut, ettei sitä omaa jälkikasvua koskaan tullut hankittua.

Olisin nimittäin varmasti ollut hyvin huono äiti. Minusta olisi tullut juuri sellainen paapoja ja hössöttäjä, joka tekee kaiken oman pikkuisensa puolesta, jotta hän varmasti kokisi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Vastuun opettaminen olisikin sitten ollut vaikeampi juttu.

Työroolissa lasten ja nuorten kanssa oli helpompaa. Siinä tunteet ja oma persoona eivät olleet ihan niin paljon pelissä..Työntekijänä sitä joutui kuitenkin myös ylivoimaisten tehtävien eteen, kun olisi pitänyt auttaa sopeutumaan yhteiskuntaan sellaisiakin nuoria, joille oli täysi-ikäisyyteen saakka opetettu (useimmiten pääasiassa vanhempien esimerkin avulla), että heillä on vain oikeuksia, ei mitään velvollisuuksia.

Kun karu todellisuus kasvottoman järjestelmän (esim, koulun, armeijan, sosiaalihuollon tai työelämän) hahmossa lopulta tuli vastaan, jotkut nuoret olivat niin keinottomia, että kokeilivat kerta toisensa jälkeen uhmaikäisen konsteja...ja senhän voi arvata, ettei se niissä tilanteissa tuota enää toivottua tulosta.

Onneksi enemmistö nuorista sentään edelleen on realistisia, kotoaan hyvät eväät saaneita, työnteon ja vastuun merkityksen sisäistäneitä ihmisiä..ja tottahan ihminen voi kasvaa ja oppia vielä aikuisiälläkin. Sen opin hinta vaan voi käydä kalliiksi sekä yksilölle itselleen, hänen läheisilleen että koko yhteiskunnalle.




keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Viturallaan

Tänään on henkilökohtainen mikrokosmokseni taas aivan viturallaan. Harmit alkoivat jo eilen, kun Vinskikissa oli koko muhkeudessaan köllötellyt vessan lavuaarissa niin, että allas oli hieman irronnut seinästä ja reunalle asettamani vesilasi lasketteli sirpaleiksi altaaseen. Siinä rytäkässä sain käsiini haavoja ja etusormeeni pienen sirun, jonka en huomannut jääneen nahan alle ennen kuin se nyt ilmeisesti on alkanut koteloitua ja pistää ikävästi aina, kun kosken sormella jotain.

Mies toi illalla pyynnöstäni kauppareissulta lohtusuklaata, jonka havaitsin heti avattuani hieman epäillyttävän näköiseksi. Mutustelin kuitenkin muutaman palan ennen kuin maku ja kertaalleen sulanut ilme alkoi toden teolla ärsyttää. Päiväystä vilkaistessani huomasin sen vanhentuneen ja puoli vuotta sitten.

Jossain suuremmalla paikkakunnalla ja isomman ostoksen kera saattaisi mieskin aktivoitua lähtemään tuotteen kanssa takaisin kauppaan. Täällä ei kuitenkaan oikein viitsi, kun Siwan kassatätejä tulee muutenkin sääli (työajat ja -olot ovat aika vaativat) ja ruokakauppoja on vain kaksi. Jos siis toisen myyjät moitteillaan suututtaa, jää aika vähän valinnanvaraa ostoksille.

Yökin kului taas vaihteeksi valvoskellessa. Koiravanhus ja tuleva äitikoira pyysivät vuorotellen pihalle pissalle. Minun vatsakipuni paheni kaiken aikaa ja aamulla verta tuli taas molemmista päistä.

Pakkasmittari näyttää -24. Niinpä virittelin takkaan tulen. Siinä puuhassa paljastui se viimeisin harmi, joka tuntuukin ylitsepääsemättömimmältä, sillä siitä tuskin pääsemme enää koskaan eroon: takan reunaan on jostain ilmaantunut tuommoinen kauhea, suuri, rasvaisen näköinen tahra. En käsitä, mistä tuollainen on voinut tulla. Mieheltä asiaa on turha tiedustella, sillä hän kieltää aina kaiken. Ei muista, ei ole koskaan jättänyt mitään sotkuja minnekään, eikä varsinkaan ole syypää mihinkään vahinkoihin.

Voi, miten pieniä tämmöiset harmit ovatkaan suurten rinnalla! Tottahan minä sen tiedän ja ymmärrän, mutta saisinko nyt edes hetken puhista harmiani ja kirota kohtaloani.

Menen ensin oksentamaan. Sitten etsin kaikki mahdolliset puhdistusaineet tiskiaineesta dynamiittiin ja käyn tuon tahran kimppuun. Tarkoitus oli kyllä kirjoittaa ihan jotain muuta, mutta siitä sitten, kun katse taas yltää oman navan tienoilta etäämmäs.

torstai 20. tammikuuta 2011

Se, joka pääsi karkuun..

Kuallaksenikaan en muista, mikä oli se kualematoon irea, jonka tuasta Partapapan erellisehen kirijootukseen jättämästä kommentista sain.

Jotaki elämää suurempaa se varmasti oli, mutta karkas taivahan tuulihin, kun en heti älynny pyyrystää sitä paperille. Niinhän niille parahille ireoille tuppaa käymähän - justihin niinku suurimmille kaloollekkin ja täyrellisimmille pualisoeherokkahille... tai niin oon ainaki kuullu väitettävän..

Ehkä siinä postausireassa oli jotaki siitä, kuinka vaikiaksi ihiminen osaa elämänsä teherä, vaikkei eres hampahat irves yritä.

Yks varma konsti saara olonsa tukalaksi on aina orottaa liikoja itteltänsä ja muilta. Toinen yhtä pahan sopan perusaines on sitte se toinen ääripää, eli se, ettei orota yhtään mitään keltään, ei usko omihin maharollisuuksihinsa, ei ota vastuuta, ei luota toisihin, eikä eres minkäänllaisihin korkiampiin voimihin.

Ehkä jonkullaanen hyvinvoinnin avain täs asias vois olla sellaanen ihan vanahanaikaanen tasapaino, elikkäs harmonia. Notta teherähän se, mikä voirahan niin hyvin ku voirahan, aina ku voirahan ja muutoon ollaan ku Ellun kanat...

Tuata jäläkimmäästä mä lähären ny harjoottelemahan, kun en tällä hetkellä muuta jaksa. Ehkä huamenna sitte jotaki tolokullisempaa tekstiä ja ihan suamenkiälellä..

torstai 13. tammikuuta 2011

Niin minä haluaisin elää

Tasavallan presidentti ilmaisi uuden vuoden puheessaan huolensa maailmanlaajuisesti koventuneitten asenteitten ja suvaitsemattomuuden lisääntymisestä. Minuakin se pelottaa.

Maahanmuuttoa vastustavat puolustavat toisinaan kantaansa sanomalla, että ihmisiä tulee auttaa siellä, missä heidän alkuperäinen asuinsijansa on ja, että ensin tulee huolehtia oman maan ongelmista, sitten vasta sijoittaa kehitysapuun.

Usein vaan ihmisten auttaminen sodan jaloissa tai diktatuurin vallan alla on sangen vaikeata. Ainoa keino monille säilyttää henkensä on lähteä pois väkivallan, vainon ja puutteen keskeltä.

Äärimmäisen harvoin olen myöskään nähnyt kiivaimpia maahanmuuton vastustajia minkäänlaisessa auttamistyössä hoitamassa kuntoon tämän maan tarvitsevien ja väärin kohdeltujen asioita. Protestoiminen on niin paljon helpompaa kuin rakentava osallistuminen. Joskus kaukaisten lähimmäisten torjuminen oman kansan tai perheen tarpeisiin vedoten vaikuttaa suorastaan kömpelöltä yritykseltä oikeuttaa oma itsekkyys.

Saattaa tietysti olla, että näkökulmani on vääristynyt, mutta hyvin usein ne tapaamani ihmiset, joiden sydämissä on ollut paikka kaukana eläville hädänalaisille ovat pitäneet aktiivisesti huolta myös lähellään elävistä köyhistä.

..Ja köyhyyttä on niin monenlaista ...lähellä JA kaukana. Antaumuksellimpia auttajia näyttäisi riivaavan peräti jonkinasteinen epärealismi. Aivan kuin he uskoisivat, ettei heidän kukkaronsa voi milloinkaan tyystin tyhjentyä, jos rahat kuluvat hyvän tekemiseen, eivätkä voimat loppua kesken, jos ne käytetään auttamiseen.

Niin minä HALUAISIN elää. Todellisuus on kuitenkin kohdallani toisenlainen.