sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Itte ku koirankakka mättäällä

Mies lähti hyvin aikaisin töihin. Puoli kahdeksalta heräsin siihen, että äitikoira haukkui huolestuneena vuoteeni vieressä ja kaksi muuta vanhempaa koiraa jonottivat suljetun oven äärellä. Hieman kauempaa, toisen suljetun oven takaa kuului, tuhina, puhina, putoilevien esineiden kolina, kissan sähinää ja 24 pienen lapinkoirantassun töpinää.

Miehen logiikkaa ei aina ole helppoa käsittää, mutta hyvää tämä itse valitsemani yksilö lähes poikkeuksetta toimillaan tarkoittaa. Siitä olen kyllä vakuuttunut. Tänä aamuna valinnat eivät vaan menneet ihan putkeen (ne ovet oli suljettu, jotka olisi pitänyt jättää auki ja se, jonka kiinnipysyminen olisi tullut varmistaa, oli apposen ammollaan) ja tuo karvainen huligaanijoukko oli omin toimin murtautunut ulos häkistään, kakkinut salin matot kukkuroilleen pieniä pökäleitä, suututtanut kissan ja syönyt pari viherkasvia.

No, itsehän minä olen nuo kaikki halunnut, niin miehen, koirat, kakkimaan houkuttelevat plyyshimatot kuin viherkasvitkin.

Syvällisemmin, ihan kyökkifilosofisena kysymyksenä, minua on kovasti viime vuosina askarruttanut, miten todellisuudessa mahtaa olla yksilön vapaan tahdon laita. Olemmeko sittenkään niin vapaita valitsemaan kuin kuvittelemme? Eikö meitä varsin rankalla kädellä ohjaile saamamme kasvatus, ympäröivä kulttuuri ja konkreettiset valinnan mahdollisuudet, jotka kykenemme näkemään tai saavuttamaan..unohtamatta tietenkään synnyinlahjaksi saamiamme resursseja ja fyysisiä rajoituksia..?

Olen kovasti vältellyt sen ajatuksen kohtaamista, että ehkä emme olekaan niin vapaita kuin kuvittelemme. Osittain se johtuu siitä, että pelkään moisen ajattelutavan johtavan fatalismiin, vastuun välttelyyn tai omalla kohdallani entistäkin suurempaan kyynisyyteen.

Nykyihmisillä näyttää meidän kulttuurissamme olevan kova into korostaa itseään oman elämänsä arkkitehtina ja vaatia moisia suunnittelu- ja insinööritaitoja muiltakin. Lähemmin tarkasteltuna useimmille valinnoille, arvostuksillemme, pyrkimyksillemme ja käyttäytymisellemme löytyy kuitenkin vahvat vaikuttajat jostain itsemme ulkopuolelta.

Jospa elämä tosiaan onkin enemmän lahja ja seikkailu, kuin haaste ja kilpailu, jossa päivä toisensa jälkeen jokaisen on tarkoitus osoittaa henkilökohtainen kyvykkyytensä ja rakentaa elämästään oman erinomaisuutensa monumentti..

..Vai lieneekö tällainen ajattelu pelkästään elämässään epäonnistuneen, kelkasta pudonneen, piakkoin koirankakkaan hukkuvan keski-ikäisen täti-ihmisen pyrkimystä keventää syyllisyytensä taakkaa...

7 kommenttia:

Partapappa kirjoitti...

Noi tollasset tapahtumat ikäänku kuuluu asiaa, saa kaupanpäällisiks sillo, ku elukoit ittellee ristiks ja iloks ottaa.
On niist paljo hommaa ja vaivaa, mut kyl niipal ilooki o, et ne ainaki meil on viel plussanpuolel.
Mul ei elämässäin oo montaaka päivää ku oon ilman kissaa ollu. Enimmillää yheksä, ny on kolme. Ihan vahingos, vaik jo päätettii ettei ikinä enää enempää ku kaks.

Elämä.
Siinäpä hankala aihe pohdittavaks. Hankala tai hauska, miten sen ny ottaa.
Tällassina päivinä niiku mul on ollu kolmisenviikkoo ja viel toiset kolme ainaki eespäi o, tuntuu et elämä vaa v*ttuilee. Ohan noit ilonpilkahuksiiki tietty, ku V lukee ajatukset ja auttaa ku apuu tartten, pyytämäti. En vielkää oo oppinnu pyytää apuu, ku avun antajana ollu aina enne.
Kissat tai koiruus tekee jotai mikä mielt virkistää ja aluks mukavaa ku kaikki änkee samaa sänkyy, jotku päälle ja jotku vieree, mut hetkenpääst tulee tukalan kuuma ja on tyrkättävä perseest elukka kauemmas nukkumist jatkaan.

Koiranperkele taas haukkuu ja juoks tielleppäi, en pysty muuta tekee ku ikkunast kurkkaamaa.
Tuttu naine meni ohi, tilanne hallinnas.

Mukavaa, aurinkoist ja parempaa päivää sulle sinne.
Paistaa se aurinko meihi risukasoihikki.

Ofelia kirjoitti...

Älä huku koirankakkaan! :D

Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä että vapaus on suuri illuusio. Kaikilla ei tosiaankaan ole samoja mahdollisuuksia tyyliin "kaikki ovet on auki kun sä oot maisteri". Kyllähän kasvatus, psyyke, muut ihmiset jne. vaikuttaa, vaikka mitä valitsisit.

Itseäni tämä koskettaa tällä haavaa siinä muodossa, että kun omalla kohdallani hoidon yksi tavoite oli että opin tunnistamaan rajani ja voimavarani ja sitä kautta voimaan paremmin, niin sitten kun olen tuossa onnistunut ja voin hyvin, heti alkaa uhata pakkopaluu vanhaan eli saan unohtaa sen että voisin elää vapaasti tällaisena niine vähine voimavaroineni. Vähän paradoksaalista! :D

isopeikko kirjoitti...

Elämä on lahja ja seikkailu. Ja täynnä valintoja. Valintojen tekeminen on helppoa, jos tekee niin kuin odotetaan, niin kuin on kasvatettu. Mutta seikkailua, kun valitsee toisin :) Kokeile vaikka.

Iinuska kirjoitti...

Minusta tuntuu paremmalta ajatella elämää lahjana ja seikkailuna, vaikken tällä hetkellä sitä sellaiseksi tunnekaan. Olisi saanut edes ehjän lahjan, eikä tämmöistä risaa... Vuosikymmenet tuovat säröjä posliineihinkin, joten miksei sitten ihmisiin, se pitää vain hyväksyä (hampaita purren).

Mitä noihin koiriin ja pökäleisiin tulee, niin ne naurattivat ja herättivät taas ajatuksen omasta koirasta. Jopa lääkäri on suositellut minulle koiraa, jotta tulisi liikuttua enemmän. Älyttömän suloisia nuo teidän hauvelinne!

Millan kirjoitti...

Aurinkoa teidänkin risukasaan, Partapappa. Se on kyllä kiitollisuuden arvoinen juttu, että on saanut semmoisen kaverin vierellensä, joka jaksaa ne vaikeammatkin ajat :)

Ei järjestelmä taida tosiaan niin yksilöä kunnioittavasti ja joustavasti toimia kuin juhlapuheissa annetaan ymmärtää, Ofelia.Kaukana siitä. Ainoa, millä näyttää olevan arvoa on ihmisen työ- ja veronmaksukyky..

Minä en ole koskaan vielä tainnut muuten valitakaan kuin "toisin" - ainakaan sillä hetkellä lähiympäristössäni olevien mielestä.
Sovinnaisuus on kuitenkin kovin suhteellinen käsite. Riippuu niin kontekstista, Isopeikko ;-)

Täällä olisi vielä yksi oikein pörröinen ja söpönen lapinkoirapoika vailla omaa pökäleitten siivoajaa ja lenkittäjää, Iinuska..pitäisiköhän sinun tulla hakemaan ;-)

vilukissi kirjoitti...

Mulla on ystävätär, jonka lempilause on:"Elämä on yksi iso paksavoileipä, josta pitää haukata kerran päivässä."

(Tein sille sitten joskus mennä muinoin 30v lahjaksi suklaalla kuorrutetun ranskanleivän.)

Niinpä...katoin aamulla olohuoneen syötyjä lattialistoja, kanivainaa ne söi, toki oli elävien kirjoissa silloin. Harkitsen paraikaa muuttoa..mutta jälkienhän peittely siinä alkaisi.

Uskon, että ymmärrämme elämän vasta sitten, kun ei enää tarvi ymmärtää ja on rapaa 3metriä naaman päällä; ymmärrämme, ettei sitä olisikaan tarvinnutkaan yrittää ymmärtää. Toki yrittänyttä ei laiteta. Kuulemma.(usko oikein tohonkaan)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Kyllä, elämä on lahja ja suuri seikkailu. Me olemme ympäristömme tuotoksia ja räpiköimme joko onnellisina tai sitten onnettomina eteenpäin. Koirankakassa räpiköiminen ei onneksi kuulu onnettomaan luokkaan, on mitä korjata...:)