perjantai 30. huhtikuuta 2010

Posti ei ole entisensä

Posti ei ole enää entisensä. Ei ole ollut pitkiin aikoihin. Johan sen kertoo vaihtunut nimikin. Kirjeiden ja postipakettien hinnat ovat karanneet semmoisiin korkeuksiin, ettei paperipostin ja edullisten esineiden lähettäminen enää juuri kannata. Lehtien jakelustakin Itella kiskoo kuulemma semmoisia summia, että ennestäänkin vaikeuksissa olevat lehtimarkkinat pelkäävät romahdusta. Harmillista lähettämisen kalleus on myös yksityistä nettikauppaa harrastaville. Kun ei kannata, niin ei kannata..

Viestintävirasto on nyt puuttunut asiaan, mutta edelleen Itella uhittelee. Siihen Krätyakka ei voi sanoa muuta kuin, että pitikö mennä sekin palvelu yksityistämään. Enpä ole kuullut kovinkaan monen entisen valtionyrityksen palveluiden asiakkaan kannalta parantuneen sen jälkeen, kun ne on yksityisiksi liikelaitoksiksi muutettu.

Junat tippuvat raiteilta. Pendolinot hyytyvät pakkaseen. Julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut kuihtuvat. Palveluyksiköitä lakkautetaan. Yksityisiä hoitokoteja nousee kuin sieniä sateella, enemmän kuin ehditään kunnolla valvomaan. Onhan Suomessa edelleen palveluita tarjolla jos jonkinlaista ja joka vaivaan. Pulaa on vaan siitä vanhasta keksinnöstä, eli rahasta. Jolla hynää riittää, riittää palveluitakin. Muut saavat pärjätä miten taitavat.


Vapun alla

Ottamatta tässä enempää kantaa siihen, missä kulkee ahneuden raja työnantajapuolen ja lakkoilevien työntekijöiden välillä Krätyakka on sitä mieltä, että pakan sekoittaminen toisinaan tekee kaikille hyvää.

Pääkaupunkiseudulla ollaan totuttu siihen, että julkinen liikenne toimii ja kaupoissa on mistä valita. Itsekin olen suurimman osan elämästäni asunut vähintään bussipysäkin vieressä. Joskus on ollut ulottuvilla ratikat, metro, junat ja vielä lentokenttäkin. Viimeiset kaksikymmentä vuotta on pitänyt pärjätä täällä maalla ilman mitään noista.

Turhan helposti totumme pitämään itsestäänselvyyksinä kaikkia infrastruktuurimme ylellisyyksiä ja närkästymme tavattomasti, jos kaupan hyllyltä jonakin päivänä ei löydykään suosikkileipäämme tai kuuden kilometrin työmatkaan pitää miettiä muita vaihtoehtoja julkisten välineiden sijaan. Oma mukavuus ohittaa pelottavan monilla muut arvot niin nopeasti, ettei asian muita puolia ryhdytä edes pohtimaan.

Tällä paikkakunnalla on nyt kaikki kaksi ruokakauppaa lakkojen vuoksi jokseensakin tyhjiä suosikkiruuistani. Vappu on tulossa. Puoliso on lähdössä kolmen päivän työmatkalle ja autokin on huollossa (ei sillä, että minä sillä kykenisin kovin kauas ajamaankaan ennen kuin pyörryn niskakivusta, mutta olisihan se kiva olemassa, jos vaikka eläimiä pitää kuljettaa lääkäriin).

Ihmeen vähän silti harmittaa. Vappu tulee varmasti ilman simaa ja perunasalaattiakin. Aika vähän tässä elämässä on ihan välttämättömiä asioita, mutta niitä todella tärkeitä olisi Krätyakan mielestä mukavaa oppia enemmän arvostamaan.

torstai 29. huhtikuuta 2010

Puskasta ammuttuna

Fiksumpi ihminen olisi jo tähän ikään mennessä oppinut, ettei ihmisiltä kannata odottaa rehellisyyttä, sääntöjen noudattamista, kohteliaisuutta tai edes halua mihinkään edellä mainittuun.

Huolellisesti karttamastani positiivisesta ajattelusta olen kuitenkin vahingossa (=kotikasvatuksen ansiosta) omaksunut sen ajatuksen, että ihmisiä kannattaa aina kohdella arvostavasti ja siten kuin uskoisi heidän pyrkivän hyvään. Pääsääntöisesti se onkin tuottanut toivottua tulosta: kasvokkain ja ystävällisesti kohdeltuina useimmat ihmiset pistävät parastaan ja hyvin harvoin olen joutunut kohtaamistilanteissa kaltoin kohdelluksi.

Tämä sähköinen viestintä eri sovelluksineen tarjoaa kuitenkin ketkuille ja ilkimyksille ennen näkemättömät mahdollisuudet ampua puskasta ja huijata. Semmoisesta on Krätyakkakin viime päivinä saanut muun muassa Huuto.netissä osansa. Onneksi kukaan ei kärsinyt suurempaa vahinkoa. Kokemus oli silti epämiellyttävä.

Toinen seikka, johon paikkakunnan vaihdon myötä on ollut ikävää pitkästä aikaa törmätä, on se, että ennestään tuntemattomia ihmisiä kohtaan on paljon helpompaa olla tyly ja epäoikeudenmukainen kuin niille, joiden kanssa on vähintään yhteisiä tuttuja, sukulaisia tai naapureita.

Ihmiset kokevat helpoimmin empatiaa kaltaisiaan kohtaan. Se on moneen kertaan sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa todettu. Ehkä siksi onkin hyvä olla tämmöinen omituinen otus, joka ei helposti kaltaisiaan mistään löydä. Näin on ehkä helpompaa kokea sitä empatiaakin vähän laajempia piirejä kohtaan, kun ei ole mitään pientä meikäläisten joukkoa, jonka ulkopuolelle jääviä voi kohdella miten sattuu..

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Haulikolla hyttysiä

Tästä tulin iloiseksi. On positiivisesti yllättävää, että viimeinkin raaistuneeseen ja jatkuvasti tökerömpään kielenkäyttöön julkisessa mediassa aletaan puuttua. Toisenlaiseen puhekulttuuriin tottuneesta kun keskustelupalstojen alatyyliset kommentit ovat jo pitkään vaikuttaneet lähinnä hyttysparven alasampumiselta haulikolla.

Tiedän toistavani itseäni, kun jankutan, että sanoilla on suurempi merkitys kuin usein muistammekaan. Diskurssit luovat ja uusintavat todellisuutta. Itseään toteuttavia ennustuksia on olemassa. Kun piruja tarpeeksi usein maalaillaan seinille, ne alkavat ilmestyä sinne itsestään. Jos ihmistä tai jotain ryhmää jatkuvasti leimataan negatiivisesti, nimitellään ja herjataan, se tuskin houkuttelee heitä esittelemään parhaita puoliaan. Aggressioon on luontevinta vastata aggressiolla. Hyökkäys on paras puolustus.

Rajoituksia ja valvontaa vaativien kirjoitusten vastapainoksi ilmaantuu aina joukko ihmisiä, joiden mielestä nyt kajotaan korvaamattoman arvokkaisiin kansalaisvapauksiin. Krätyakan mielestä sananvapaus ei kuitenkaan ole sama asia kuin vapaus sanoa mitä ja miten tahansa. Sanomisen vapauden rajanaapurina on aina niiden oikeudet, jotka ovat sanomisen kohteena ja yleinen totuudellisuuden vaatimus. Suomeksi sanottuna: perätöntä paskaa ei pidä mennä puhumaan varsinkaan ilman avoimesti esitettyjä perusteluja ja todisteita.

Toki nykyään on hälyttävän paljon ihmisiä, jotka mielellään romuttaisivat koko totuuden käsitteen tekemällä siitä subjektiivisen. Omat mielipiteet ovat monien mielestä loukkaamaton totuuden mittari, mutta mikä asema silloin jää toisten mielipiteille? Ehkä kotona jokaiselle lapselle voidaan lastata eteen mieluinen aamiainen (yksi tahtoo puuroa, toinen muroja, kolmas hedelmiä ja yksi ei syö ennen puolta päivää mitään).

Aikuisten maailmassa edessä on kuitenkin sopeutuminen moniin asioihin, jotka eivät ole täydellisesti oman maun mukaisia - siitä huolimatta, että jotkut yrittävät elää edellen kuin omat mielipiteet ja maku olisivat ainoa oikea totuus. Itse asiassa totuuksia ei voi olla olemassakaan asioista kuin yksi kerrallaan. Mielipiteitä makuasioista on vaan viime aikoina joissain piireissä suureellisesti alettu kutsuta "totuuksiksi".

Krätyakka on iloinen siitä, että ilmeisesti joidenkin muidenkin mielestä nyt on loan heitossa ja sanallisessa väkivallassa venytetty rajoja liian pitkälle. Kaikkea ei tarvitse saada sanoa, eikä tehdä. Jos on painavaa asiaa, sen voi ilmaista myös ilman voimasanoja ja kunnianloukkauksia. Sananvapaus ja kansalaisoikeudet eivät siitä vaarannu, jos lakien noudattamista aletaan lehtien palstoilla viimeinkin valvoa, sillä voimassahan ne kunnianloukkaukset ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen kieltävät lait ovat koko ajan pysyneet. Mikään taho ei vaan ole pitkään aikaan välittänyt niitä valvoa.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Odotuksista ja pettymyksistä

Työnantaja odottaa palkalle vastinetta: innovaatioita, ahkeruutta ja omistautumista. Puoliso kaipaa läheisyyttä, vastuun jakamista, tekoja, tukea ja arvostusta. Ystävät haluavat hauskaa seuraa, kannustusta, yhteistä tekemistä ja kuuntelevia korvia. Lapset ovat huonoja odottamaan. Heidän aikansa on aina nyt. Useimmat joutuvat kuitenkin tyytymään siihen mitä saavat.

Suurempaa utopiaa en voi kuvitellakaan kuin tila, jossa kukaan ei odottaisi keneltäkään mitään, ei toivoisi, vaatisi, eikä pettyisi. Vapauttavalta sellainen varmasti tuntuisi, mutta ihmisten väliset suhteet, oman kokemukseni mukaan ,perustuvat mitä suurimmassa määrin juuri odotuksille.

Edes vanhempien rakkaus jälkikasvuaan kohtaan ei ole niin pyyteetöntä kuin idealistisimmissa kuvissa maalaillaan. Oikeastaan päinvastoin. Rakkailtamme odotamme helposti vieläkin enemmän kuin muilta ja lähes poikkeuksetta joudumme pettymään.

Pettymysten tuottaminen puolestaan on tietääkseni muillekin kuin itselleni yksi elämän raskaimmista kokemuksista. Paljon mieluummin petyn itse kuin petän toisten odotukset ja koska oma polkuni on kulkenut kiihtyvää vauhtia alaspäin, töyssystä ja törmäyksestä toiseen, pettymykset ovat seuranneet toisiaan nopeammin kuin niitä on ehtinyt käsitellä.

Tänään, kevätauringossa, välähti mieleeni muisto koulunpihalla vuosikymmeniä sitten luvattomasti polttolasilla leikkivistä pojankoltiaisista. Aurinkoisella koulun seinustalla he ohjasivat suurennuslasin läpi valonsäteitä tuohenkappalaisiin ja paperilappuihin. Naurunrätkätyksen säestämänä tuleen leimahtaneita lappusia sitten tallottiin sammuksiin ja puhalleltiin kärvähtäneisiin sormenpäihin.

Voimattomalle ja väsyneelle omat ja toisten odotukset ovat toisinaan kuin tuo suurennuslasin läpi ohjattu säde. Se polttaa karrelle ja jäljelle jää vain palaneet näpit ja kouran pohjalle pettymyksen tuhkaa.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Laulukilpailuista

Siitä huolimatta, että pidän musiikista ja uusista, raikkaista äänistä, olen jo kauan ollut sitä mieltä, että Suomen televisiosta tulee aivan liikaa kaikenmaailman Idolseja, Talentteja, Pop Starseja, X factoreita ja muita kykykilpailuja.

Viihdettä on nykyään maailma pullollaan, eikä sen laatu siitä ainakaan parane, että kaikki nuoret kyvyt pyritään jalostamaan samaan, mahdollisimman myyvään, kuosiin.

Tätä X factoria, joka nyt on meneillään, en ole seurannut millään lailla. Nyt kuitenkin osuin näkemään yhden jakson ja sen houkuttelemana etsin You Tubesta kaikki esitykset, mitä Samuli Taskiselta ja Elias Hämäläiseltä löysin. Kaksi hyvin erilaista esiintyjäpersoonaa. Molemmilla aivan huikea ääni.

Vaikka tuomareiden käytös ja koko ohjelmaformaatti sen yhden jakson perusteella vaikutti melkein luokattomalta, jäi päällimmäiseksi mieleen ajatus, että ehkä tuommoisen sonnankin tuottaminen kannattaa, jos seasta seuloutuu suuren yleisön tietouteen jotain näin kaunista:


torstai 15. huhtikuuta 2010

Fibrofuckingmyalgia ja terveysterroristit

Krätyakka tuntee pohjatonta vastenmielisyyttä kaikenlaatuista terveysvalistusta kohtaan puhtaasti subjektiivisista syistä. Kun ikää on jo tämän verran ja terveys lopullisesti ja kokonaan mennyt, tulee tätä joka suunnalta tursuvaa neuvontaa kuunnellessa olo kuin korvan juuressa veivasisi paikoilleen juuttunut, rikkinäinen levy.

En usko, että Suomenmaassa on enää ainokaistakaan lukutaitoista ihmisolentoa, joka ei olisi tietoinen siitä, että ylipaino on hengenvaarallista, tupakka tappaa, alkoholiin voi kuolla ja liikunta auttaa ehkäisemään sairauksia.

No, Krätyakka ei kessutellut, ei ollut ylipainoinen, ei pahemmin ryypiskellyt, mutta ei hirveästi jumppaillutkaan siinä vaiheessa kun sairauksia alkoi ilmaantua. Vähän päälle kaksikymppisenä alkoi vaan jatkuva kuumeilu, vatsavaivat, säryt ja sydänvaivat. Ehkä se johtui sitten niistä väliin jätetyistä aerobickeista, että kroppa alkoi ränsistyä ennen aikojaan.

Vaikea oli tohtorien tehtävä siinä vaiheessa, kun ei ollut vielä läskiä, vanhuutta tai masennusta, jonka piikkiin pistää kaikkea sitä, mitä muuten ei osattu selittää. No, nyttemmin on sekin pulma korjaantunut ja auliisti noita syitä nykyään käytetäänkin- kuulemma myös muiden kuin meikäläisen kohdalla. Tuhkarokon ja muiden lastentautien lisäksi en muista enää viime aikoina kuulleeni vaivoista, jotka eivät terveysterroristien mielestä jollain tavalla johtuisi noista edellä mainituista paheista.

Tänään osui silmiin useampiakin juttuja amerikkalaisesta tutkimuksesta, jota taas suurena uutisena julistetaan: Liikunta auttaa lievittämään fibromyalgian oireita. Tämänkertaisen tuloksen tekee ilmeisesti jonkun mielestä mullistavaksi se, että hyödylliseksi on havaittu myös ihan tavallinen arkiliikunta. Ei siis tarvitse välttämättä huhkia tuntikausia salilla. Puoli tuntia päivässä siivousta tai puutarhatöitä ajaa kuulemma saman asian. (No, se puolituntinen Krätyakalla kertyy päivittäin pelkästä kissanvessojen siivoilusta, mutta ei siitä kyykkyhyppelystä tähän mennessä ole ainakaan kivut lievittyneet. Päinvastoin.)

Miksi minä en nyt oikein jaksa innostua tästä oivalluksesta? Miksi minusta tuntuu, että yleisemminkin nykyään tuhlataan kaikenlaisiin nollatutkimuksiin niin tolkuttomasti rahaa, että mikäli ne varat suunnattaisiin käytännöllisempään toimintaan, hyötysuhde olisi moninkertainen?

Puhutaan sairauksien ennaltaehkäisystä ja sehän on tietenkin kannatettava asia. Enpä silti usko, että sairaudet maailmasta poistuisivat, vaikka koko väestö saataisiin normaalipainoiseksi ja lenkkipoluille. Kovasti kummastuttaa tämän fibromyalgian kohdalla sekin, että lääkkeeksi tarjotaan liikuntaa, vaikka ei edes tiedetä koko sairauden syntymekanismia ja syytä.

Tulisieluisimmille terveysvalistajille toivoisin parin päivän simuloitua elämysmatkaa fibroamyalgikon kengissä. Kuinkahan reippaasti mahtaisi jalka nousta jumppasalilla, kun jokainen askel sattuu, huimaa, vihloo ja oksettaa ja heti herättyä väsyttää niin, ettei korviaan meinaa jaksaa kantaa. Sopii kokeilla.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Naiset ne vaan laiskottelee ja sairastaa

Tänä aamuna meinasi lentää aamukaffeet rinnuksille tämmöisen jutun takia. Siinä kerrotaan kuinka joku älypää on tarttunut laskutikkuunsa ja päätynyt lopputulemaan, että kaikki tähänastiset puheet naisten alhaisemmasta palkkatasosta ovat väärän matematiikan seurausta ja miehiä syrjivää propagandaa.

Oikealla tavalla laskettuna miehet tekevät niiiiin paljon enemmän töitä, että nyt pitäisi pikimmiten saada aikaan miespalkkaerä ja korottaa näiden kansakuntamme hyvinvointia ylläpitävien tukipylväiden tulotasoa suorituksia vastaavalle tasolle.

Artikkelin hepun (en viitsi edes mainita nimeä, ettei joku vaan löydä tänne sen perusteella googlehaulla) mielestä miesten kunnostautuminen ei rajoitu pelkästään valtiolle uhrattuihin armeijavuosiin ja palkkatyöhön, vaan he tekevät myös kotitöitä paljon arvioitua enemmän, joten sen sijaan, että naisten palkkoja korotettaisiin, tulisi miesten palkkoja nostaa entisestään. Voi Pyhä Sylvi sentään!

Kun tämän jutun verenpainetta kohottava vaikutus ynnätään siihen , mitä eilen lukemani aiheutti, lyhenivät ainakin meikäläisen sairauseläkevuodet puolella. Bongasin nimittäin uutisen, jonka mukaan (vain hieman kärjistäen) naiset ajavat tämän maan perikatoon sairastamalla masennusta (ja joutumalla sen vuoksi eläkkeelle) lähes kaksi kertaa useammin kuin miehet.

Nämä molemmat jutut huokuvat sellaista naisvihaa ja yksipuolista kärjistämistä, että ei ole ihme, jos keskustelupalstoilla taas kuohuu. Edellisen jutun yhteydessä ei ilmeisesti kirjoittajalle tullut mieleen miettiä syitä, miksi naiset tekevät usein lyhyempiä työpäiviä ja viettävät vuosia poissa verovaroja kartuttamasta. Jonkun ne lapset pitää synnyttää ja kasvattaa sillä aikaa kun isännät "pitävät tätä yhteiskuntaa pystyssä" tekemällä ylipitkiä työpäiviä ja keskittymällä uraansa. Entäs sitten yksinhuoltajat. Tilastojen mukaan suurin osa heistä on edelleen naisia ja valitettavan monet elatusvelvolliset jättävät maksunsa yhteiskunnan hoidettaviksi. Eikö uusien veronmaksajien elättäminen ja huoltaminen ole luettavissa arvokkaaksi työksi?

Masennussairauksien rinnalle voitaisiin vallan hyvin nostaa tarkasteltavaksi myös väkivaltarikosten ja alkoholisairauksien aiheuttamat verotulojen menetykset. Molemmissa niissä johtopaikkaa yhteiskunnan varojen kuluttajina pitävät miehet. Ehkä "kulut" ja "tienistit" sillä tavoin laskettuina yksisilmäisimpienkin kirjoittajien tilastoissa tasoittuisivat.

Ylipäätään olen aika kauhuissani siitä, miten monin eri tavoin eri ihmisryhmien välinen viha, kovuus ja kilpailu nykyään julkisissa keskusteluissa näkyy. Krätyakan mielestä ihmiset ovat ihmisiä sukupuoleen, ikään ja rotuun katsomatta. Kaikilla on samanlaiset perusoikeudet ja tavoitteena tulisi olla hyvinvoinnin jakaminen ennemmin tarpeen kuin ansioiden mukaan.

Viha nostattaa vihaa ja kilpailu jakaa meidät väistämättä voittajiin ja häviäjiin. Eikö vaihteeksi voitaisi kokeilla yhteistyötä, yhteisvastuuta ja heikommista huolehtimista. Sitäpaitsi sellainen toiminta osoittaa selkeämmin todellista vahvuutta kuin itsekäs omien etujen ajaminen ja kahmiminen.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Värisokeutta

Sataa vettä. Ikkunan takana on harmaata. Elukoilla on karvanlähtö. Muutamassa tunnissa imuroinnin jälkeen mattoon on hiertynyt kerros harmaata. Akan mielessä valo ja pimeä ottavat mittaa toisistaan. Lopputuloksena likaisen harmaata.

Toki harmaudessakin on tummuusasteita, eikä se pelkästään paha väri ole. Elämässä on sävyjä , mutta jotenkin arki vaan standardoituu tasaisen harmaaksi. Eiväthän värit oikeastaan ole edes sellaisinaan olemassa. Niiden havaitsemiseksi tarvitaan valoa ja ärsykkeiden tulkinta syntyy silmän ja näköaivokuoren monimutkaisen tulkintaprosessin tuloksena.

Värejä on. Se tieto lohduttaa. Oppisinpa vaan jotenkin ne näkemään.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Onnellisuuspropagandaa

Onnelliset elävät pidempään. Sinnikäs optimisti pysyy terveempänä. Jopa 40% onnellisuudesta riippuu ihmisen omista valinnoista. Masentuneet ja ahdistuneet sairastuvat sydänvaivoihin useammin kuin onnelliset.

Miten minusta tuntuu, että näitä onnellisuuteen keskittyviä tutkimusartikkeleita punkee nykyään esille kuin sieniä sateella. Mahtaakohan aihe olla samalla tavoin pinnalla niissä maailmankolkissa, missä 90% ihmisten ajasta ja energiasta kuluu hengissä pysyttelemiseen. Jotenkin kuvittelisin että ei.

Milloinkahan joku täällä terveysterrorismin ja kontrollin luvatussa maassa keksii ehdottaa ylimääräistä veroa tai muuta maksua meille masentuneille, jotka näin räävittömästi ja piittaamattomasti kasvatamme sairaanhoidon menoja ja kylvämme ympärillemme pahan olon siemeniä. Sekä ilo, että muut tunteet (myös alakulo) nimittäin tarttuvat, aivan kuin joidenkin tutkimusten mukaan läskikin siinä mielessä, että lihavilla on enemmän ylipainoisia ystäviä.

Kannattaa siis pysytellä kaukana masentuneista ja varmuuden vuoksi myös läskeistä, ettei jompi kumpi näistä aikamme suurimmista synneistä ja häpeän aiheista vain pääse tarttumaan. Vai kuinka?