keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Maalaistöllykkä myhäilee

Kerrankin meistä maalaisista on keksitty jotain myönteistä sanottavaa. Talous Sanomissa Outi Kokko kertoo tuoreesta tutkimuksesta, jossa selvisi, että pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevat nuoret ovat arvostettuja työnhakijoita.

Mikäli samaa paikkaa hakee helsinkiläinen ja maalta muuttava nuori, työnantajat kuulemma mieluummin kutsuvat haastatteluun pienen paikkakunnan kasvatin, koska kokemukset ovat osoittaneet maalaisnuoret keskimäärin yritteliäämmiksi ja parempikäytöksisiksi.

Nuorten asenteet työtä kohtaan eivät ole lainkaan niin välinpitämättömiä ja kielteisiä kuin on kuviteltu. Työtä arvostetaan. Siinä halutaan menestyä ja ollaan valmiita näkemään vaivaa. Erityisesti yrittäjäperheistä kotoisin olevat nuoret näyttävät sisäistäneen ahkeruutta korostavat arvot.

Aivan erityisesti kirjoittaja mainitsee Pohjanmaan alueena, josta monet merkittävät ja menestyneet yritysjohtajat ovat kotoisin. Syntyperäisenä pohjalaisena ja Suomessa kolmellatoista paikkakunnalla asuneena voin ymmärtää tämän. Vaikka useimmissa maaseutukodeissa ei enää herätä aamuvarhaisella navetalle tai tehdä koko perheen voimin töitä omalla tilalla, työteliäisyyden arvostus on silti säilynyt omankin kokemukseni mukaan Pohjanmaan lakeuksilla aivan toisella tavalla kuin suuremmissa kaupungeissa.

Käytännön elämässä se on pääomaa, joka auttaa monissa tilanteissa. Ilman työtä ja usein tuskalliseltakin tuntuvaa vaivannäköä kun ei kaikkia asioita elämässä saavuteta.

Pullamössökakaroista puhuttiin jo omassa lapsuudessani 60- ja 70-luvuilla ja noista ajoista maailma on ehtinyt muuttua paljon. Vaikka haasteet ja osaamisvaatimukset yhteiskunnassa muuttuvat kiihtyvää vauhtia, muutamat perusasiat silti pysyvät. Monet niistä, kuten läheinen ja luonteva suhde luontoon ja tämä itse tekemisen ja osaamisen kulttuuri omaksutaan luontevammin kaukana ostosparatiiseista, ohjatuista harrasteista ja betoniviidakoista.

Onneksi vaihteeksi edes jotain positiivista, eikä pelkkää moitetta haja-asutusalueiden ylläpidon kalleudesta, epäekologisuudesta ja takapajuisuudesta...

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Pinnanpidennysleikkaus, kiitos


Miksi ihmeessä nykyään, kun isommaksi, pienemmäksi, lyhyemmäksi ja pidemmäksi leikellään vaikka mitä, ei kukaan ole tietääkseni kehittänyt pinnanpidennysleikkausta? Siihen operaatioon olisi Krätyakka jonottamassa alta aikayksikön. Lopputulos olisi hyväksi myös ympäristölle ja siksi yhteiskunnalle kannattava sijoitus. Paljon turhempaankin sitä rahaa syydetään.

Nyt meinaan katkeaa pinna ihan justiinsa...


lauantai 27. maaliskuuta 2010

Pyörästä lentäneen oravan mietteitä

Talous Sanomissa Outi Kokko kokoaa artikkeliinsa tietoa ikäsyrjinnästä työelämässä. Työnantajien mielestä ihmisen paras työikä kestää vain kymmenen vuotta, ikävuosien 30 ja 40 välillä. Sitä ennen hän on liian kokematon ja vanhempana liian kokenut (viitsiäkseen/jaksaakseen kyselemättä totella ja juosta kieli vyön alla?).

Tästä aiheesta olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin, joten en nyt viitsi toistaa kaikkea. Ylipäätään näistä työelämän ongelmia pohtivista teksteistä nousee nykyään mieleeni kysymys "Ketä varten"? Siis ketä ja mitä varten juoksemme oravanpyörässä: opiskelemme, huolehdimme työkunnostamme, työmarkkina-arvostamme ja henkilökohtaisen kilpailukykymme lisäksi kansantalouden suhdanteista. Onko vaihtoehtoja todellakin vain kaksi: sinnitellä verenmaku suussa mukana juoksussa tai uuvahtaa polun varteen ja syrjäytyä?

Tarvitsemme jokapäiväisen leipämme ja huvituksemme pysyäksemme hengissä ja kokeaksemme olemassaolomme mielekkääksi. Joillekin riittää yksinkertaisemmat nautinnot, mutta useimmat näyttävät sisäistäneen markkinataloutta vauhdissa pitävän ajatuksen, jonka mukaan hyvä elämä on sitä, että kaiken aikaa tavoitellaan uutta, enemmän, parempaa, kalliimpaa, elämyksiä, tyyliä ja tavaraa, joka sesongin vaihtuessa menettää arvonsa ja muuttuu hankalasti hävitettäväksi jätteeksi.

Jos elämä todellakin on pelkkää ansaitsemista ja kuluttamista, on ymmärrettävää tarkastella työntekijääkin hyödykkeenä, jolla on sopiva kypsyysaste ja "parasta ennen" -päiväys, jonka jälkeen käyttöarvo laskee.

Krätyakkaa kiinnostaisi kääntää koko tarkastelukulma päinvastaiseksi. Mitäs jos vaihteeksi tuumattaisiin sitä, miten työelämä soveltuu eri ikäisten ihmisen tarpeisiin, eikä päinvastoin. Nuorilla on erilaiset voimavarat kuin vanhemmilla ja perheellisillä ajankäytön suhteen erilaiset toiveet ja tarpeet kuin työorientoituneilla sinkuilla.

Työtä, vaurautta ja tuotantoa tarvitaan, jotta kohtuullinen elintaso voidaan kustantaa, mutta mikä on se kohtuullisuuden taso ja mitä muuta sisältyy kohtuulliseen elämänlaatuun kuin taloudellinen toimeentulo. Mikä kaikki on tarpeellista? Onko työntekijän todella oltava valmis omistautumaan elinkeinoelämän palvelukseen 110 prosenttisesti käydäkseen ihanteellisesta työntekijästä? Sitäpaitsi työtä on moni muukin puuha kuin se, mistä palkkaa maksetaan. Miksi arvoa näyttää olevan vain sillä, mikä kerryttää pankkitiliä ja kansantuloa?

Milloin meistä ihmisistä alettiin näin yleisesti mediakeskusteluissa puhua tämän taloudellisen koneiston vähäpätöisinä osasina tai pahimmassa tapauksessa rouskuvana hiekkana sen rattaissa. Eikö talous ja raha olekaan ihmistä varten vaan ihminen taloutta varten. Mikä lopulta on tässä elämässä tärkeää?



torstai 25. maaliskuuta 2010

Perusvihainen ihminen reflektoi

Erityisesti psykodynaamisen suunnan kallonkutistajat ovat kautta aikain olleet sitä mieltä, että tukahdutettu viha sairastuttaa. Mikäli se pitäisi paikkansa, Krätyakalla ei sen logiikan mukaan pitäisi olla likimainkaan nykyistä määrää henkisiä patteja ja patoutumia, sillä tunteiden julki tuominen ei koskaan ole ollut Akalle ongelma. Ilmoille on tullut päästettyä niin hyvät kuin pahatkin ilmat.

Ilmaisutavassa vaan riittää edelleen harjoittelemista. Sama kaava ei toimi kaikkien kanssa, koska meillä on niin erilaiset valmiudet, persoona ja tausta. Kommunikointi vaatii herkkyyttä, kuuntelemista, malttia ja laajaa sanavarastoa ja varsinkin maltti tuppaa olemaan Akalla kortilla.

Krätyakan varhaislapsuudessa oli vallalla pöhkö muotivillitys, jota kutsuttiin sensitivity trainingiksi. Sen puitteissa järjestettiin erilaisia ryhmäterapiaistuntoja ja työyhteisökoulutuksia, joiden tarkoituksena oli kaivaa esiin ihmisten "alitajuisia" tunteita ja ennakkoluuloja. Kuviteltiin, että ne julki tuomalla "ilma puhdistuu".

Jostain syystä niillä menetelmillä saatiin esille pääasiassa negatiivisia tunteita ja ongelmia, joiden selvittämiseen ei sitten ollutkaan välineitä. Jotkut kriitikot myös arvostelivat tuota menetelmää siitä, että ihmisiä aivopestiin kaivamaan itsestään juuri se alhaisin saasta. Kuviteltiin avoimuuden parantavan, mutta usein jäljelle jäikin vain rikki revittyjä, loukattuja, itsensä suojattomiksi tuntevia ihmisiä.

Vaikka Anonyymin kommentti edelliseen postaukseen oli ihan asiallinen, se vimmastutti minua silti, koska en pidä "puskasta ampuvista" persoonista. Netin keskustelupalstat ovat pullollaan provokaattoreita ja varsinaisia paskanheittäjiä, jotka ilmeisesti saavat sadistista mielihyvää toisten mielen pahoittamisesta tai ainakin jonkinlaista merkityksellisyyden tunnetta nähdessään omin pikku kätösin naputtelemansa "eriävät mielipiteet". Anonyymina tai nimimerkin takaa negatiivinen kommentointi sujuu paljon helpommin ja turvallisemmin kuin avoimesti, esimerkiksi omaan blogiin linkittäen.

Minä olen perusvihainen ihminen. Olen äkkipikainen, aggressiivinen ja joskus jopa väkivaltainen. Se kaikki on minussa läsnä, vaikka en enää vuosikymmeniin ole ketään fyysisesti turpaan mätkinytkään. Tykkään myös puhua isoilla kirjaimilla. Ne ovat tunteita ja impulsseja, jotka tiedostan itsessäni, mutta impulssejaan ei ole pakko seurata. Toisille voi pyrkiä olemaan ystävällinen, lempeä ja kohtelias, vaikka kokisikin voimakkaita negatiivisia tunteita.

Se ei ole minusta epärehellistä, väärää kiltteyttä tai pelkuruutta. Asiansa voi ilmaista niin monella tavalla. Sanomasta ei tarvitse tinkiä, vaikka välttäisikin tietoisesti loukkaamasta toista. Eri asia on sitten se, että monia (muun muassa minua) loukkaa jo tietynlaiset omista poikkeavat mielipiteet. Sille ei kai sitten muuta voi kuin yrittää kestää ja välttää parhaansa mukaan ylilyöntejä.

Tunteet ovat mukana kaikessa ihmisten välisessä kommunikaatiossa, eikä siinä ole mitään pahaa tai kummallista. Omassa viestinnässään olisi vaan hyvä oppia jonkinlaista suhteellisuuden- ja tilannetajua. Kieli on rikas väline ja tunteissakin lukemattomia muitakin sävyjä kuin ääripäät "rakastan" tai "vihaan". Nimenomaan nettipalstoja lueskellessa tulee mieleen, että joillekin se itseilmaisun vivahteiden harjoittelu voisi tehdä hyvää.

Pelottavimpia ja arvaamattomimpia ovat silti aina ne ihmiset, jotka väittävät ja tosissaan kuvittelevat, ettei heidän arvioitaan ja tekemisiään ohjaa tunne vaan kylmä järki ja puhdas tarkoituksenmukaisuus. Sellaiset persoonat ovat usein niitä, jotka katsovat asiakseen lausua toisille ehdottomia totuuksia ja ylenkatsoa meitä tavallisia tallaajia. Ilman kontaktia omiin ja toisten tunteisiin ihminen elää kuin vailla tuntoaistia. Siinä voi pahastikin tulla repineeksi itsensä tai muita..


keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Turpa kiinni ja sormet turpeeseen

Viime aikoina olen määrätietoisesti karsinut näköpiiristäni asioita, jotka ahdistavat, inhottavat tai herättävät voimatonta raivoa. Mikään noista tunteista ei nimittäin omalla kohdallani johda rakentavaan toimintaan. Joskushan kiukku on erinomaisen energisoiva ilmiö. Tässä tapauksessa ei.

On turha kohottaa verenpainettaan lukemalla uutisia asioista, joille ei mahda mitään tai käymällä keskusteluja ihmisten kanssa, joiden neuvottelutaidot ja -halut ovat kaksivuotiaan uhmaikäisen tasoa. Toisaalta eipä ole itsellänikään enää kovasti puhtia ja intressejä maailmanparannuskeskusteluihin. Ei riitä voimat, ei pelaa logiikka, eikä ole jäljellä uskoa siihen, että mihinkään muuhun kuin itseensä ja korkeintaan lähipiiriinsä voisi vaikuttaa. Olisikohan keski-ikäisyys viimeinkin jähmettänyt tämänkin ikuisen idealistin, vai onko sittenkin kyse vain tilapäisestä lamaantumisesta. Jää nähtäväksi.

Joka tapauksessa informaatiotulvan tilkitsemisyrityksistä huolimatta jostain tihkui korviini taannoin tieto siitä Björn Wahlroosin uusimmasta töräytyksestä, jonka mukaan taloudellisen kasvun aikaansaamiseksi voitaisiin luopua kehitysyhteistyöstä. Se kun ei hänen mielestään edes tuota tulosta ja on siinäkin mielessä eurojen mättämistä Kankkulan kaivoon. No, oma napahan tunnetusti on oikeaoppisella neoliberalistilla maailmankartan keskus ja itsekkyys luonnollista, ellei suoranainen hyve.

Iltapäivälehdet yllättävät joskus positiivisestikin ja tänään osui silmiini tämä. On se hyvä, että edes joku viitsii ottaa kantaa ja vaatia perusteluja. Välillä nykyään tuntuu, että mitä tahansa saa päästellä suustaan, eikä julkisen keskustelun taso paljon poikkea humalaisten sananvaihdosta lähikapakassa. Mitä tahansa pitää saada sanoa ja media seuloo tietenkin myyntivaltikseen ne mehevimmät päästöt.

Mitähän minäkin täällä taas itsekseni krätisen. Turpa kiinni nyt ja sormet turpeeseen- nimittäin kasvuturpeeseen. Takaisin perusasioiden äärelle , eli mansikantaimia koulimaan. Vaikka maailma loppuisi huomenna, tämä akka istuttaa nyt muutaman taimen: mansikkaa, liuskamiinanköynnöstä, siperianpallo-ohdaketta, amppelitomaattia ja sinipiikkiputkea.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Impulsiivisuutta ja itsekurin puutetta

En ole siitä ylpeä, mutta tunnustan avoimesti, että minulla on arjenhallinnan suhteen keskimääräistä suurempia ongelmia. Aivan erityisesti se ottaa sisulle sen vuoksi, että suunnittelu, organisoiminen ja laajojen kokonaisuuksien hallinta ovat omasta mielestäni persoonani vahvuuksia. Niistä ei silti paljon ole apua, jos käytännön toteutus pissii.

Eilen oli päivä (kuvaan sitä käytännönläheisemin tuolla Kahden talon tarinoita-blogissani), joka sai minut taas kerran miettimään parisuhteellisuutta, omaa persoonaani ja temperamenttia ihan yleiselläkin tasolla.

Olin nimittäin päättänyt antaa itselleni kurinpalautuksen ja hoitaa pois pelottavan korkeiksi kasvaneet kasat tekemättömiä töitä. Tämä netissä notkuminen ja bloggailu kun on muodostunut pakopaikaksi ja tekosyyksi, jonka varjolla jätän tekemättä kaikki vähänkin vastenmieliset työt ja pääsen karkuun ahdistusta, jota ankea arki aiheuttaa. Pakenemalla ei kuitenkaan ongelmia ratkota. Hyvin harvat pulmat kaikkoavat, vaikka teeskentelisimme, ettemme huomaa niiden olemassaoloa.

Päivän päätteeksi havaitsin jälleen kerran pettäneeni itselleni antamani lupaukset ja antaneeni pienintäkään vastarintaa tekemättä periksi kiusaukselle.

Puolison ja minun temperamenttieroja tuumaillessani havaitsin, että sama temperamenttipiirre voi eri persoonissa saada aivan erilaisia ilmenemismuotoja ja vastaavasti ihmiset voivat päätyä samalta näyttävään käyttäytymiseen hyvin erilaisten motiivien ajamana.

Minun puolisoni on impulsiivinen, luova, idearikas ja joskus lyhytjännitteinenkin. Hän inhoaa etukäteissuunnittelua ja haluaa tehdä asiat omalla tavallaan. Toisaalta hän on hyvin tasapainoinen, rauhallinen ja joissain asioissa käsittämättömän pitkäpinnainen. Minä haluaisin suunnitella asiat kunnolla ja toteuttaa ne hyvässä järjestyksessä. Mies on sitä tyyppiä, joka ensin kokoaa laitteen ja vasta äärimmäisessä hädässä avaa käyttöohjekirjasen selvittääkseen mikä meni vikaan, kun vekotin ei pelitä. Minä yleensä arvioin riskit jo etukäteen ja jätän suosista ryhtymättä sellaisiin töihin, joissa tiedän melko varmasti epäonnistuvani.

Oman itsekurin puutteeni olen tiedostanut ihan lapsesta saakka. Luulen, että osa tästä järjestelmällisyyden tavoittelusta on nimenomaan pyrkimystä sen kompensoimiseen. Tarvitsen tiukat säännöt ja rajat, muuten homma leviää käsiin. Parhaiten toimin, jos saan rakentaa ne rajat itse, sillä kaiken surkeuden kukkuraksi olen myös äärimmäisen auktoriteettiongelmainen. Esivallan kunnioitus ja herranpelko ei istutusyrityksistä huolimatta ole päässyt minussa kasvamaan ja kapinamieli herää toisinaan sellaisissakin tilanteissa, joissa viisas osaisi pitää suunsa kiinni ja pääsisi vähemmällä.

Eilinen hässäköinti ja pettyminen omaan itsekuriin sai Krätyakan tekemään myös sellaisen havainnon, että impulsiivisuus ja itsekurin puute saattavat joskus näyttää ulospäin samalta. Impulsiivisuus on kuitenkin eteenpäin ajava voima, usein jopa positiivinen ja uutta luova. Itsekurin puute sen sijaan on merkki tahdonvoiman heikkoudesta ja luonteen häilyvyydestä. En pidä siitä itsessäni.

Koska temperamentti on pelkästään psykofyysinen perusrakenne, jonka aineksista ihminen kokemustensa ja omien valintojensa kautta jalostaa persoonaansa, asioihin voi vaikuttaa. Huonoa ja vahingollista käyttäytymistä ei voi vakuuttavasti perustella sanomalla, että "mulla nyt vaan on tämmönen luonne".

Jokaisella aikuisella on vastuu käytöksestään ja mahdollisuus muuttaa sitä. Toki itsensä kasvattaminen on vaivalloista puuhaa. Harvoin se itsestään tapahtuu. Se on silti melkoinen mysteeri, miksi niin monet ihmiset valitsevat itselleen puolison, joka aluksi näyttää omia puutteita täydentävältä ja paikkaavalta vastakappaleelta, mutta parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen ne samat "täydentävät" ominaisuudet ovat muuttuneet hermoja riipiväksi ärsyttävyydeksi ja erilaisuudeksi.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Pohjaanpalanutta

Joitakin vuosia sitten minulla oli miespuolinen työkaveri, jolla oli ikävä tapa moittia vaimoaan. Hän valitti, ettei vaimo osaa laittaa ruokaa, ei siivota, ei hoitaa lapsia, eikä palvele kunnolla vuoteessakaan. Krätyakkaa nolotti miehen puolesta, sillä vaikka niin olisi ollutkin on se lähinnä osoitus omasta typeryydestä, jos semmoisen vaimon ottaa ja vielä lähes ventovieraille siitä valittaa.

Useampaan kertaan yritin lohduttaa miestä kertomalla omakohtaisia tarinoita siitä, kuinka paljon huonomminkin asiat voisivat tuommoisella täydellisellä miehellä olla. Olisihan hän voinut joutua naimisiin jonkun minunkaltaiseni kanssa.

Sellaiseksi opettavaiseksi tarinaksi olisi sopinut kuvaus elämäni viimeisimmästä tunnista (huomatkaa, että näitä valveillaolotunteja mahtuu vuorokauteen vähintään 15) Se meni näin: päätin kunnostautua kilttinä pikku vaimona ja tehdä miehelle ruokaa. Laitoin riisit öljytilkkaan kuullottumaan. Silloin huomasin, että nuorimmalla koiralla oli hätä. Vein sen äkkiä pihalle ja tosi oli kyseessä. Homma hoitui pikaisesti.

Sisälle palattuani etsin muut ruokatarvikkeet, enkä huomannut, kuinka vanhin koira viestitti närkästyneenä, mutta pienieleisesti tahtovansa myös ulos. Se ei kauan jaksanut tai viitsinyt pidätellä, vaan ryhtyi lirimään olohuoneen matolle. Kun huusin pitkän EIIIII:n se juoksi yhtä pitkän pissan ympäri taloa niin, että samalla kertaa kastui neljä mattoa.

Eihän sitä siihen voinut muhimaan jättää. Siivottavahan se oli välittömästi. Siinä kohtaa ilmeisesti unohdin ne riisit. Käytin moppia, tekstiilinpuhdistusshamppoota ja rättiä. Siinä hössäkässä sukatkin kastuivat koiranpissaan ja huitaisin ne pyykkikoriin. Saman tien astuin eteisen lattialla paljaalla jalalla lasinpalaan.

Sitä pois ronkkiessani aloin tuntea palaneen tuoksun. Muistin riisit ja myöhäistähän se jo oli, eikä kaapista löytynyt enempää uuteen koitokseen..

Yritin soittaa miehelle töihin, että tuotko riisiä, jos tahdot ruokaa. Hän ei päässyt vastaamaan. Otin sitten kameran, kuvasin päivän aikaansaannoksen ja istuin kiireemmäksi aikaa krätisemään.

Olisi tässä tietysti vähän muutakin, esimerkiksi kahdeksan muuttolaatikkoa tyhjennettävänä, mutta tämä akka ei nyt viitsi. On vähän pohjaanpalanut olo.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

YLE-maksun takapakista

Hallitus päätti sitten vetää takaisin jo varmana pidetyn päätöksensä kaikille tasapuolisesti lankeavasta mediamaksusta. Haluaisin iloita siitä varauksettomasti, enempiä miettimättä, ja uskotella itselleni, että oikeus toteutui ja valtiovalta todellakin kantaa huolta myös tasa-arvosta ja pienituloisten pärjäämisestä.

Joillekin nimittäin se kaikille tasasuuruisena mätkähtävä 190 euroa olisi voinut olla oljenkorsi, joka murtaa taas yhden kamelin selän, eikä oikeudenmukaiselta tuntunut sekään, että maksu olisi peritty myös niiltä, jotka eivät YLE:n palveluja käytä.

Valitettavasti tämä peli on nähty niin monen muun päätöksen yhteydessä, että päättäjien jaloihin tarkoituksiin on Krätyakan aika mahdotonta uskoa. Vaalit lähestyvät ja puolueilla alkaa olla huoli jatkopaikoistaan. Siksi on tärkeätä tehdä myönnytyksiä tällaisissa suurta kohua herättäneissä kysymyksissä.

Myös muita mahdollisia rahankeruutapoja on kuulemma väläytelty. Voitaisiinhan kanavamaksut periä vaikka maksukorteilla, joiden avulla myös katsojamäärien seuraaminen taitaisi olla mahdollista. Miten kävisi YLE:n ohjelmapolitiikan? Tulisiko meillä televisiosta sen jälkeen pelkästään saippuaoopperaa, poliisisarjoja ja toinen toistaan älyttömämpiä tositeeveepläjäyksiä , kahdeksankymmentäprosenttisesti amerikkalaista laatua tietenkin. En tiedä, mutta mikäli niin käy, meikäläinen kiskoo kyllä piuhat töllöstä irti lopullisesti.

torstai 11. maaliskuuta 2010

Tuloahan se tämäkin

Ulkona tuulee ja tulee räntää taivaan täydeltä. Aamupäivällä alkoi eteisen katto vuotaa. Sitä päivitellessä osui netissä kohdalle parikin tekstiä tästä VATT:in tutkijoiden viimeisimmästä älynväläyksestä. He kun ovat sitä mieltä, että oman asunnon omistajat saavat sijoituksestaan TULOA, jota voitaisiin ruveta verottamaan. No, tuloa se on tietysti tuo vedentulokin 140-vuotiaan torpan kattopeltien raosta.

Osakkeilla keinottelijat ja asuntoja sijoitustarkoituksessa ostavat ja myyvät ovat eri juttu, mutta harvan talonomistajan olen kuullut ihastelevan, että kylläpä on taas viime aikoina kertynyt tuloa, kun katto pitäisi maalata, ikkunat kunnostaa, viemäri ei vedä ja energiatehokkuuden kanssakin on vähän niin ja näin.

Kun otetaan huomioon, että ainakin jokainen pientalon omistaja joutuu käyttämään vuodessa lukemattomia kalliita työtunteja asuntonsa ylläpitotoimiin tai maksamaan niistä vieraalle, ostamaan liikevaihtoverollisia remonttitarvikkeita, sähköä, vettä ja lämpöä, ei asuminen totisesti ole heille erityisen tuottoisaa.

Lisäksi kunnissa peritään jo kiinteistöveroa ja monia muita lakisääteisiä maksuja, joiden suuruuteen pientaloasukkailla ei ole mitään sanan sijaa (esim. erilaiset jätteenkierrätykseen tai tienpitoon liittyvät maksut, joista ei pääse eroon, vaikkei kyseistä palvelua käyttäisikään).

Eivätkä asunnon hankintakustannukset Suomessa ole pienet. Useimmat joutuvat säästämään, ottamaan lainaa ja kitkuttelemaan vuosikymmenet toimeentulon rajamailla maksaakseen sitä perushankintaa, jota nämä tutkijat nyt näyttävät pitävän kovinkin tuottoisana sijoituksena.

Toki moni mieluummin maksaa oman asunnon velkaa kuin vuokraa asunnon , jonka omistaja voi koska tahansa ilmoittaa vuokrankorotuksista, irtisanomisesta tai remonteista, jotka pakottavat muuttamaan muualle. Karu totuus on kuitenkin se, että kaikille ihmisille ei vuokra-asuntoja riittäisi, eikä luovutettaisi, vaikka niitä olisi olemassakin.

Meidän laumamme kuulu jälkimmäiseen joukkioon. En ole tavannut yhtäkään vuokranantajaa, joka ilomielin vuokraisi asuntonsa perheelle, johon kuuluu kuusi kissaa, kolme koiraa, kukko, kana ja kaksi ihmisotusta. Joillakin vuokralle pyrkivillä saattaa olla myös luottohäiriöitä tai sellaisia ongelmia elämäntavassa, ettei heitä kukaan halua naapureikseen tai huoneistoaan turmelemaan.

Tasa-arvo on arvojärjestyksessäni korkealla ja silläkin tätä ehdotusta on nyt perusteltu. Tämä lisävero asettaisi kuulemma vuokralla asujat ja omistuasunnon haltijat yhdenvertaisempaan asemaan. Kissinkakat sanon minä! Verotuloja sillä vaan metsästetään ja eriarvoisuus kasvaisi entisestään, kun varakkaimmille jäisi suuremmat mahdollisuudet valita oma elämäntyylinsä (esim. tämä lemmikkienpito) ja me tyhjätaskut joutuisimme todennäköisesti luopumaan monista itsellemme tärkeistä asioista sopiaksemme kunnon vuokralaisen sapluunaan.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Naistenpäivän edellä

Huomenna vietetään taas naistenpäivää. Tai ne viettävät, jotka näkevät moisessa jotain mieltä. Akkaa nimittäin ärsyttää ihan tavattomasti se, että tästäkin päivästä, jota alunperin alettiin viettää tasa-arvon edistämiseksi, väännetään nyt jonkinlaista äitienpäivän ja ystävänpäivän sukuista onnittelu-kukittelu-kakuttelu-lahjontapäivää.

En näe yhtään mitään onnittelemista tai juhlimista pelkästään siinä, että joku on sattunut syntymään kahden X kromosomin haltijaksi. Sama kyseenalainen onnenpotku kun on kohdannut puolta ihmiskuntaa.

Naisten elinoloissa ja oikeuksissa sen sijaan olisi parantamisen varaa lähes kaikkialla maailmassa - myös meillä (olkoot misogyyniset miesasiamiehet siitä mitä mieltä tahansa). Siihen tematiikkaan eivät ruusut ja lahjat istu, joten näpit irti naistenpäivästä kaikki kukka- ja krääsäkauppiaat! Kaikkea ei tarvitse vesittää ja hukuttaa vaaleanpunaiseen höttöön.

Ne naisetkin (joita muuten näyttäisi olevan tällä hetkellä kasvava joukko), jotka "nauttivat naiseudestaan" ja "pitävät hemmottelusta", johon naistenpäivä antaa jälleen pienen, mukavan tekosyyn, voisivat minun mielestäni perustaa itselleen ihan oman "naisellisuuspäivän". Kunnon markkinointikoneisto vaan käyntiin ja taas olisi yksi päivä lisää, jolloin voi hyvällä omallatunnolla satsata itseensä ja vaatia vähintäänkin poikaystävältä lahjoja ja erityishuomiota. Pah.

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Onko pakko jos ei taho? Mä en taho.

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että saavathan ihmiset käyttää aikansa ja resurssinsa mihin lystäävät niin kauan kuin eivät kohtuuttomasti vahingoita toisia ihmisiä tai luontoa.

Se ei tarkoita sitä, etteikö arvoja voisi mielestäni asettaa järjestykseen, eikä TÄMÄ touhu asetu listallani ainakaan kärkipäähän.

Koko esteettinen kirurgia on mielestäni jotenkin surullinen juttu. On sääli, että elämme yhteisössä, jossa ei ole tilaa erilaisuudelle ja sukupuolinen viehättävyys on nostettu niin tavoiteltavaksi asiaksi.

Suorastaan ärsyttävää on kuitenkin se, miten me laumana juoksemme milloin minkäkin pölhötyksen perässä ja omaksumme mukisematta sellaisen mentaliteetin, että A. Kun jokin tulee mahdolliseksi, se on välttämättä otettava käyttöön B. Kun tarpeeksi moni on uuden keksinnön omaksunut, siitä tulee vähitellen odotusarvo ja velvoite, joka koskee kaikkia muitakin, kokivatpa nämä tarvitsevansa tai haluavansa sellaista tai eivät.

Itse esimerkiksi olin hyvin pitkään sitä mieltä, että en tarvitse internetiä ja sähköpostia. Yliopistolla 1990-luvun lopulla olivat eri mieltä. Ei annettu vaihtoehtoja. Vielä pidempään taistelin kännykkäpakkoa vastaan. Lopulta tein kompromissin ja luovuin lankapuhelimesta (kun puhelinyhtiö siihen tarpeeksi painosti). Edelleenkään en silti suostu olemaan tavoitettavissa aina ja kaikkialla. Puhelin on usein eri paikassa kuin Krätyakka, eikä tyhjentyneen akun lataamisella ole kova kiire.

On toki olemassa sellaisiakin keksintöjä, jotka olen ottanut käyttöön innokkaasti ja ensimmäisten joukossa. Olisin vaan mielelläni vaatimassa ihmisille enemmän oikeutta valita itse asiat joihin hurahtaa.

Jos silmien laserleikkaus ei houkuta, on aika älytöntä, että esim. työnantaja ryhtyy alaiselleen semmoista suosittelemaan (moista olen kuullut tapahtuneen) tai hampaiden oikomishoitoa, valkaisua tai silikonirintoja - pelkästään sen vuoksi, että palvelutiskin takana istuisi toimitusjohtajan mielestä edustavamman näköinen asiakaspalvelija. Leikkipuhetta tai ei, niin asiatonta minusta...ja kohdistuu useimmiten naisiin.

Aika pahoin pitäisi päässä naksahtaa, että ryhtyisin kulmakarvojen paksunnusleikkauksiin aikoja varaamaan. Oi aikoja, oi tapoja. Kyllä vaan on mukavaa olla jo ulkonäköpaineista vapaa, vanha akka.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Korkeakoulujen lukukausimaksuista

Krätyakka itse opiskeli opistotasoisen tutkinnon lainarahoitteisesti 1980-luvulla , juuri ennen kyseisen koulutuksen muuttumista maksuttomaksi. (arvatkaas harmittiko). Niitä velkoja lyhennettiin sitten kaksi kertaa se aika kuin opintoihin oli kulunut ja samaan aikaan piti tietysti ottaa autovelkaa, koska ammatti, johon valmistuin edellytti oman auton omistamista ja käyttöä ilman kilometrikorvauksia kummempia tukia, eikä niillä totisesti ajopelin hankintaa ja ylläpitokustannuksia maksettu.

Ylemmän korkeakoulututkinnon hankin myöhemmin omakustanteisesti avoimen yliopiston kautta niin pitkälle kuin se siellä oli mahdollista. Syventävät opinnot piti käydä suorittamassa ihan paikan päällä ja opiskelijaksi hakeutuminenkin tuli hoidettua tavallisten pääsykokeiden kautta, ilman mitään poikkeusvalintoja.

Jo ennen valmistumista valkeni, ettei yhteiskuntatieteiden maisteri ole sinänsä ammatti eikä mikään. Pitäisi osata jotain ja semmoistahan yliopistossa ei opeteta. Siellä luetaan kirjoja ja kehitetään ajattelua. Juupa juu.. niin sitten tuli tuettua tätä Suomen yliopistojärjestelmää hankkimalla vielä kaksi omakustanteista pätevöitymiskoulutusta täydennykoulutuskeskuksen kautta. Reilusti päälle neljätuhatta euroa taisi matkakuluineen upota psykologian opettajan pätevyyden hankkimiseen.

Tätä taustaa vasten ihmettelen vähän itsekin, miksi ajatus korkeakoulutuksen lukukausimaksuista saa sisuni niin kiehahtamaan. Tietysti vimmaa nostattaa myös tapa, jolla kansanedustajamme ovat tätä(kin) asiaa valmistelemassa. Vanhanen sanoo yhtä, opetusministeri toista ja kokoomus linjansa mukaisesti taas muistuttaa, että kilpailukyvyn säilyttämiseksi rahaa on jostain tultava.

Ymmärrän toki, että kustannukset on jollain katettava. Tiedostan senkin, että asioita, jotka itselle ovat ilmaisia, ei välttämättä arvosteta yhtä paljon kuin niitä, joiden vuoksi joutuu tekemään uhrauksia.

Tasokas, ilmainen koulutus on kuitenkin sellainen sivistysvaltion merkki ja hyvinvoinnin mittari, jonka puolesta meitä edeltäneet sukupolvet ovat tehneet kovasti työtä. Omat vanhempani kuuluvat siihen ikäpolveen, joiden koulutushaaveet kariutuivat taloudellisten mahdollisuuksien puutteeseen.

Suurelta osin taloudellisista syistä itsekin valitsin alunperin väärän koulutusalan, kun pelkäsin yliopisto-opiskelun mukanaan tuomia suuria opintovelkoja ja asunnonhankintaongelmia. Sisäoppilaitoksessa sentään oli asunto ja ruoka turvattu, kunhan opintomaksuihin löytyi rahat ajallaan. Kovin monta kertaa ei silti ollut lukuvuoden aikana varaa kotiin matkustaa, eikä jokaviikkoisista baari-illoista voinut haaveillakaan.

Toki nykyään yleinen toimeentulon taso on silloista korkeampi. Silti uskon, että on paljon vanhempia, joilla ei ole varaa tukea opiskelevia nuoriaan. Siinä tilanteessa korkeat lukukausimaksut voivat olla se kynnys, joka karsii varattomammat opiskelijat pois korkeakoulutuksen piiristä ja kasvattaa sosiaalista eriarvoisuutta entisestään.

Sitäkään en ymmärrä, millä logiikalla tämä joidenkin mielestä edistäisi opiskelijoiden nopemapaa valmistumista. Jos ei ole rahaa lukukausimaksuihin ja elämiseen, silloinhan on mentävä töihin, eikä sellainen varmasti opintoja edistä.

Tässä taloudellisessa suhdanteessa, kun töitäkään ei valmistuville ole ylenpalttisesti tarjolla, ei lainanotto kovasti houkuttele. Jos moinen uudistus astuu voimaan, kuinkahan moni opiskelija ajautuu velkakierteeseen ja tärvää luottotietonsa jo ennen pääsyä opiskelijakämpästä omaan asuntoon ja työmarkkinoille.


keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Akka vastaan luonnonvoimat. Rökäletappio 6-0.

Viime viikkoina on Suomessa saatu mitellä jään ja lumen kanssa. Kovimmat koitokset meidän huushollissamme on hoitanut tähän saakka miehinen osapuoli. Nyt hän on viikon työreissulla, joten akkaparka taistelee muiden arkipäivän ongelmien ohella luonnonvoimia vastaan ihan itsekseen - ei niin kovin hyvällä menestyksellä.

Pihaa meillä on melkein puoli hehtaaria. Talolta tielle on matkaa. Lumikolaan en kuvittele tarttuvanikaan. Sitä ei tämä kroppa kestä. Portaat täytyisi kuitenkin saada pidettyä käyttökunnossa ja jonkinlainen polku talolta navetalle tallattuna, jotta pääsen ruokkimaan kanat ja lampaan ja monta kertaa päivässä pissattamaan koirat.

Jo viikon verran on katolta kurkotellut uhkaavan näköinen lumikieleke. Leutoina päivinä se kasvattaa itseenä hurjan näköisiä jääpuikkoja, jotka irvistelevät ulko-oven yläpuolella kuin jättihirviön hampaat odottaen tilaisuutta haukata alikulkijan kuoliaaksi.

Mies sitä kertymää jo yritti ennen lähtöään pudotella, mutta kovin tiukasti se oli vielä kiinni. Kun se nyt kumminkin joka päivä kurottuu sieltä alemmas, päätin eilen romahduksen uhallakin yrittää sohia sitä pois. 160 sentin korkeudestani ulotuin siihen vain lapion kärjellä, mutta sain kuin sainkin pienen palan jyrsittyä irti. Sitten hirviö sai ilmeisesti tarpeekseen. Olin jo vaihtanut aseistuksen rappuharjaan, jonka varrella parhaillaan, muka turvasta, eteisen katon suojista sitä sörkin, kun se vimmastuneena paiskasi minua jääkimpaleella suoraan silmään.

Melkoisen fysiikan lakeja venyttävän kaarroksen se klimppi joutui tekemään päästäkseen ovenraosta eteiseen meikäläisen kimppuun. Suoraan vasempaan silmään se mäjähti ja ehkä oli onni, että silmälasit sattuivat olemaan sillä hetkellä hukassa, eikä päässä. Se tuli nimittäin aika kovalla voimalla. Olisi voinut linssi särkyä ja mitäs minä sitten olisin tehnyt: puolisokeana yksikseni tämän lauman kanssa monta päivää.

Nyt on sitten silmä punainen ja mieli musta. Kieleke väijyy edelleen paikoillaan ja taivaalta tupruttaa koko ajan lisää lunta. Betoniportaat ovat niin paksun jääkerroksen peitossa, ettei ovi meinaa aueta ja odotan kauhunsekaisin tuntein sitä hetkeä, kun tuo jäämassa lopulta tuolta alas rojahtaa. Sitten ei taida olla tästä torpasta ainakaan hetkeen ulospääsyä. Niin painava lasti sieltä on tulossa.

Voihan petkele sentään tätä talvea! (Se on muuten sana, jonka vasta hiljattain opin. Olinhan minä sen kuullut, mutten koskaan aiemmin tarvinnut. Nyt sille esineelle olisi käyttöä. En vaan satu vielä semmoista omistamaan - enkä lihasvoimia ja ehjiä niveliä, joilla moista käytetään).

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Erityisen tavallinen

Silkasta myötätunnosta, luullakseni, olin viime yönä unissani nuorten leirillä. Pitäähän minun nyt jotenkin perheen elatukseen osallistua, ettei miehen ihan yksin tarvitse.

Se uni sai minut pitkästä aikaa miettimään elämänmittaista pikku dilemmaani, joka viime aikoina on jäänyt mukavasti taka-alalle, kun en enää tapaa vieraita ihmisiä, joiden seurassa joutuisin peilaamaan omaa persoonaani.

Vettä myllyyn pohdinnoilleni antoi nuorison blogeissa tänään hehkuteltu tieto, jonka mukaan illalla alkaa televisiossa uusi vampyyrisarja nimeltään True Blood ja ystäväni, joka eilen puhelimessa muistutti 15 vuotta sitten käymästämme keskustelusta, joka liittyi tähän samaan asiaan.

Olen luullut, että se kuuluu lähinnä nuoruuteen ja on sangen yleinen ongelma. Siis se, että ihmiset tahtovat yhtä aikaa kokea itsensä tavallisiksi ja erityisiksi. Erityisyys kai liittyy läheisesti oman arvon ja ainutlaatuisuuden kokemiseen, mutta tavallisuus tarjoaa suojan sosiaalisia paineita ja silmätikuksi joutumista vastaan.

Siinä keskustelussa, jota ystäväni muisteli, eräs kolmas henkilö toi julki halunsa poiketa valtavirrasta ja kertoi arvostavansa "kaikkea erikoista". Minä puolestani huokasin syvään ja sanoin toivovani hartaasti olevani tavallisempi, koska sillä tavoin elämä olisi paljon helpompaa.

Näin jälkeenpäin tuo keskustelu hymyillyttää. (Saattaa tietysti olla, että hymyni hyytyisi, jos edelleen joutuisin elämään jonkin yhteisön jäsenenä, joka päivästä toiseen yrittää ojentaa ja kammeta valintojani standardimpaan suuntaan). Joka tapauksessa nykyään tunnen itseni ylenpalttisen tavalliseksi ja se on hyvä tunne. Olen nimittäin tajunnut, että tavallisuus on suhteellinen käsite. Ympäristöllä on asian kanssa vähintään yhtä paljon tekemistä kuin yksittäisen subjektin tai objektin ominaisuuksilla.

Siksi hämmästyinkin itseäni, kun tänään koin pientä ärtymystä vilkuillessani niitä lukemattomia True Bloodin liittyviä blogiotsikoita. Huomasin, että minua harmittaa olla tässä asiassa osa valtavirtaa. Samalla tavoin kuin toivoisin, ettei tatuoinneista olisi tullut nykyisen kaltainen muoti-ilmiö (koska minä halusin sellaisen jo ennen kuin ne tulivat muotiin!??) ja ettei metallimusiikki olisi jo niin monen muunkin keski-ikäisen mielimusiikkia, toivon, etteivät kaikki muutkin olisi keksineet innostua vampyyrijutuista.

Jossain täällä tätiyden peitossa lymyilee ilmeisesti siis edelleen se pikkutyttö, joka kuvaamataidon tunnilla helposti kivahti: "Älä matki mua", jos vieruskaverin piirros alkoi liiaksi muistuttaa omaa. Mitä muuta se sellainen on kuin epävarmuutta omasta arvosta ja ominaislaadusta? Ihmisiähän me loppujen lopuksi olemme kaikki, eikä tässä maailmassa kukaan enää voi mitään kovin omaperäistä keksiä, jos otetaan huomioon aiemmin eläneiden sukupolvien määrä.

"Taivaassa enkeli ei ole mitään erityistä" on aforismi, joka aina on viehättänyt minua. Se muistuttaa siitä, ettei kaikki erityisyys ole yksilön omaa ansiota.

Nykyään, kun kaikessa kilpaillaan: kauneudessa, tiedon määrässä, ihmissuhdemarkkinoilla ja työmarkkinoilla, kaikilta aletaan helposti vaatia jotain "X-faktoria". Ei riitä, että ihminen on ihan hyvä ja hoitaa hommansa kelvollisesti. Pitäisi olla jotain uutta ja erilaista, muista erottuvaa, mutta juuri sopivalla tavalla poikkeavaa, sellaista, mikä nyt juuri arvostelijoiden mielestä sattuu olevan myyvää ja trendikästä.

Mitä sillä on merkitystä (paitsi ehkä lyhytaikaisesti toimeentulon tuojana)? Kaikki me synnymme, elämme ja kuolemme, syömme ruokaa ja hmm.. paskannamme. Ne ovat perusasioita kaikille. Kuka meitä muistaa vaikkapa sata vuotta kuolemamme jälkeen ja miksi pitäisi? Onko sellaisen ihmisen elämä jotenkin arvokkaampi, joka on elossa ollessaan saanut nimensä historian kirjoihin tai tienannut paljon rahaa?

Ihmisten arvostukset tulevat ja menevät. Ehkä se jotain lämmittää, jos näkee nimensä lehtien palstoilla tai voi ihailla nimeään verokalenterin kärkipäässä. Itselleni on ollut vapauttavaa tajuta, että erityisyys ja tavallisuuskin ovat vain ihmisten vaihtuvia käsityksiä. Ei niiden varaan kannata itsetuntoaan perustaa.

Jos minä satun nauttimaan tietynlaisesta musiikista ja elokuvista, miksi iloani pitäisi himmentää se, että miljoona muuta nauttii niistä myös. Jos jonkin suosikkini muuttuminen massailmiöksi häiritsee, silloinhan kysymys ei ole ollut aidosti omasta maustani, vaan pyrkimyksestäni erottua ja viestittää muille kulttuurista statustani viihdevalinnoilla..

Juupa juu. Taidan olla erityisen tavallinen ja hyvä niin..