keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Muisto

Kuulin pitkästä aikaa tuon Juice Leskisen kappaleen, jonka hetkeksi laitoin tuonne YouTube -osioon. Se toi mieleeni ensimmäisen poikaystäväni, joka soitti sitä bändinsä kanssa. Hän oli kaunis, lahjakas, hyvin nuori, itsekeskeinen ja romanttinen, täynnä kaavamaisia, muilta opittuja odotuksia. Mistäpä sen ikäisellä vielä omia ajatuksia olisi ollut... Kitaristi, kuten monet myöhemmätkin poikaystäväni.

Joskus olen miettinyt olisinkohan koskaan kasvanut stereotyyppisistä naisen rooleista täyteen ihmisyyteen, jos olisin jäänyt siihen ympäristöön. Ainakin se olisi ollut paljon vaikeampaa.

Nyt ei mennyt montakaan vuotta, kun tajusin, että ei minun sukupuolestani huolimatta tarvitse tyytyä passiivisuuteen ja olemisen tapaan, joka ei tunnu omalta. Tyttönäkin saatoin kiivetä itse lavalle, tehdä omaa musiikkia ja kaikkea muutakin, mikä sattui miellyttämään, kantamatta niin kovasti huolta siitä kärsiikö naisellisuuteni moisesta jotenkin ja mahdanko olla enää viehättävä. Siihen aikaan sellainen käytös ei tosin ollut kovin tavallista ja olihan sillä hintansa...

Ensimmäisen osamaksun taisin maksaa jo siinä vaiheessa, kun tuo ensimmäinen poikaystäväni yritti pakottaa minua takaisin omien odotustensa ahtaaseen muottiin ja kun en mahtunut, niin otti ja löi...Siinä särkyi se ensirakkaus, mutta ehkä jotain tärkeää tuli opittua. Kovin montaa kertaa sen jälkeen ei tätä akkaa ole ovimattona käytetty.



Glitter Graphics - GlitterLive.com

Lisää hömppää

Kun nyt viihteellisten testien alkuun pääsin niin teinpä saman tien toisenkin, eikä tainnut pieleen mennä tämänkään. Tosin se sopii kuvaamaan paremmin sitä persoonaa, joka olin ennen sairastumistani ja toki näissä on ideana se, että kaikki luonnehdinnat on sorvattu imartelemaan testin tekijää. No, kyllä minulle tämmöinen kuvaus hyvinkin kelpaa. Eli ei muuta kuin hupi kiertoon ja muutkin testailemaan, vaikka joulu herkkuineen alkaakin jo olla takanapäin.

Joulupöydän persoonani:

Ideakeittiön jouluruokatesti: olen rosolli

Olen rosolli
Etsin aina jotain uutta. Aina.

Tee sinäkin
Ideakeittiön jouluruokatesti



Sanallinen kuvaus:
Sinussapa onkin tulkittavaa: olet luonteeltasi jokapaikanhöylä tai –liisa. Innostut usein ja paljon, mutta kääntöpuolena kyllästyt uusiinkin asioihin nopeasti ja riennät kohti seuraavaa uutta. Mutta älä lue tuota huonona asiana – on hyvä, että maailmassa on kaltaisiasi ihmisiä, jotka vievät kehitystä eteenpäin.

Olet tärkeä meille muille, koska näytät suuntaa uuteen. Tee se avoimin ja rohkein mielin.

tiistai 30. joulukuuta 2008

Kevät kolahti laatikkoon

Tänään kolahti laatikkoon jo kevään ensimmäinen siemenluettelo. Olisivat nyt odottaneet muutaman päivän. Tammikuu paukkupakkasineen ja pimeine iltoineen on tietenkin loistava ajankohta kasvatella puutarhaunelmia, kun voimiaan ei vielä tarvitse koetella lapion varressa, eikä taistella rikkaruohoja vastaan. Nyt täytyy kuitenkin piilottaa tuo esite kauniine kuvineen kirjoituspöydän laatikkoon odottelemaan vähintäänkin vuoden vaihtumista. Muuten menee pasmat sekaisin.

Uuteen itse laatimaani harjoitusohjelmaanhan kuuluu eläminen täydemmin tässä hetkessä. Nyt pitäisi siis osata nauttia niistä asioista, jotka kuuluvat vuoden vaihteeseen ja uuden vuoden juhlintaan.

Meillä se tarkoittaa ainakin siivousta (taas vaihteeksi. Yäk). Illalla tulee vieraita ja jouluksi tehty siivo on ehtinyt ränsistyä. Kuumetta on ollut jo neljä päivää ja kurkku kipeä. Nyt on pakko ottaa särkylääkettä, vaikka se väsyttää tolkuttomasti. Tässä talossa ei enää nykyään usein vieraita nähdä. Toivoisin osaavani tehdä heidän olonsa viihtyisäksi.

On silti mukavaa tietää, että tuolla laatikon uumenissa se odottelee: lupaus tulevasta keväästä. Itse en enää paljon jaksa kasvattaa ja kunnolla hoitaa. Onneksi sisko on juuri saanut elämänsä ensimmäisen ikioman puutarhan. Hänen kanssaan yhdessä tutkimme luetteloita ja tilaamme siemeniä, joista osa muuten menisi hukkaan.

Ensin pauke ja räiske. Tervetuloa uusi vuosi. Sitten kasvavaa valoa ja lämpöä odottelemaan. Pistäisinköhän tänään vähän ituja kasvamaan..

maanantai 29. joulukuuta 2008

Testi

Minähän en tietenkään tämmöisiin usko ;-) , mutta tulipahan tehtyä ja tässä tulos. Kyllä se liikutti ja lohdutti tämmöisenä kehnonpuoleisena päivänä..


You are the World


Completion, Good Reward.


The World is the final card of the Major Arcana, and as such represents saturnian energies, time, and completion.


The World card pictures a dancer in a Yoni (sometimes made of laurel leaves). The Yoni symbolizes the great Mother, the cervix through which everything is born, and also the doorway to the next life after death. It is indicative of a complete circle. Everything is finally coming together, successfully and at last. You will get that Ph.D. you've been working for years to complete, graduate at long last, marry after a long engagement, or finish that huge project. This card is not for little ends, but for big ones, important ones, ones that come with well earned cheers and acknowledgements. Your hard work, knowledge, wisdom, patience, etc, will absolutely pay-off; you've done everything right.


What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

Kannattaako elää, kun kumminkin kuolee

Otsikon absurdi kysymys on tarkoitettu retoriseksi. Jokainen kohtalaisen tervepäinenhän siihen vastaa, että kannattaa (me masentuneet olemme sitten toinen juttu). Aivan yhtä hyvin voisi kysyä kannattaako lainkaan syödä, kun kohta tulee kumminkin uudelleen nälkä tai siivota, kun sotku alkaa saman tien ryömiä takaisinpäin (sitä tässä huushollissa joka tapauksessa useinkin mietitään).

Ihan tosissaan tiedän joidenkin pohtivan kannattaako edes pyrkiä elämään ekologisesti, koska yhden, pienen ihmisen teoilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä ja kannattaako ylipäätään yrittää elää eettisesti, kun ei se kumminkaan pitemmän päälle onnistu.

Elämme hyvin suorituskeskeistä aikaa. Jos ihmisen arvo joskus aikoja sitten määriteltiin sen mukaan, mikä oli hänen syntyperänsä, nykyään tärkeää on se, millaista tulosta olet viimeisen kvartaalin aikana tehnyt ja minkä värisen mitalin viimeisissä kisoissa saavutit. Itse olen hyvin altis tarkastelemaan itseäni suorituskeskeisin kriteerein. Toisille sen sijaan kuuluu mielestäni itsestäänselvästi ihmisarvo ja kunnioitus meriiteistä riippumatta.

Kohtuullisuuden löytäminen ja keskeneräisyyden sietäminen itsessä käy sitä vaikeammaksi, mitä enemmän maailmankuva ja minäkäsitys masennuksen myötä vääristyvät. Ihminen tarvitsee tavoitteita ja haasteita. Ei elämän ole tarkoituskaan olla jatkuvaa päivänvarjon alla lepäilyä. Jonkinlainen tasapaino olisi silti hyvä löytää omien voimavarojen ja pyrkimysten välille.

Se, jos minä en saavuta korkeita tavoitteitani ei tarkoita sitä, että tavoitteet pitäisi hylätä. Moraalisia ongelmia ei mielestäni ole syytä ratkaista rimaa laskemalla vaan ennemminkin etsimällä uusia käytännön ratkaisuja päämäärien saavuttamiseksi askel kerrallaan.

Nyt siis tossua toisen eteen kivuista huolimatta (se pieni askel kerrallaan) ja kissanvessoja siivoamaan. Lampaatkin tarvitsevat vettä ja kanoille pitäisi viedä eiliset perunankuoret. Ensin pitäisi kuitenkin päästä ylös tästä sohvalta... Aivot antavat käskyjä, mutta mitään ei tapahdu. Vaikka tiejyrä uhkaisi nyt ajaa yli, en kertakaikkiaan jaksa tästä ylös.

Onko tällaisella elämällä arvoa? Ei minusta - ainakaan ilman armoa, eikä sellaisesta puhuminen totisesti ole trendikästä. Vaan mitäpä minä trendeistä. Siihen tartun ja siinä riipun, kun ei muutakaan ole. Ansioton rakkaus minun osakseni, Niinhän sitä tuli rippikoulussa opetettua. Siitä puhuminen vaan on toisinaan helpompaa kuin siihen uskominen.

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Kun ei tiedä, mitä tahtoo


Joskus ajatukset yhdistyvät aivoissa ryppäiksi tai ketjuiksi ilman, että niitä tietoisesti rakentelee. Joulunpyhinä tuli tuijoteltua paljon telkkaria ja Samuli Edelmanin Punainen lanka -ohjelmassa sanomasta lauseesta lähti kertymään uusi ajatuskokkare. Hän sanoi lukeneensa jostain, että "kun ei tiedä mitä tahtoo, alkaa haluta kaikkea".

Samaan teemaan yhdistyi mieleni kellarissa myöhemmin Jonna Tervomaan konsertista laulun sanat :.."Yhtä en saa. Yksi jää aina puuttumaan... yhtä en saa, yhtä en vielä ainakaan, mut mä pidän paikkaa"..jne Sama eksyksissäolon tunnelma tuntui toistuvan muutamissa muissakin hänen biiseissään.

Onhan itsensä etsiminen ollut tyypillistä ihmisille kaikkina aikoina. Ennen se vaan tuntui rajoittuvan selvemmin nuoruusvuosiin. Nykyinen, nopeasti muuttuva, aikako meitä pakottaa luomaan nahkamme yhä uudelleen, useita kertoja elämämme aikana ja pitämään mahdollisimman monet kysymykset avoimina, jotta emme joutuisi pettymään?

Eihän uuden oppimisessa ja näkökulmien vaihtamisessa sinänsä mitään pahaa ole, mutta jos identiteetin, arvojen ja elämänkatsomuksen vankka perusta jää kokonaan muodostumatta, siitä voi seurata persoonan haurautta, epävakautta, turvattomuuden ja juurettomuuden tunnetta ikävine seurauksineen. Muutokset vaativat sopeutumista. Sopeutuminen vie energiaa. Jatkuva kovilla kierroksilla käyminen stressaa. Stressi voi polttaa loppuun..

Pelottaako meitä haluta kovasti jotain muuta kuin rahaa, jolla voi hankkia milloin mitäkin? Pelkäämmekö laskea kaikki yhden kortin varaan ja satsata tavoitteeseen, johon pääseminen voi viedä koko elämän? Muodit menevät ohi niin nopeasti. Se mikä tänään on yleisesti tavoiteltua ja arvostettua, voi huomenna olla jo auttamattomasti passé. Onko ihmiselle todellakin välttämätöntä pysytellä ajan hermolla?

Tunteet vaihtelevat ja, jos ei niiden varaan rakennettujen sopimusten tueksi ole mitään muuta, (esim. moraalisia periaatteita tai traditiota) vaihdammeko tunteittemme kohdetta aina, kun jokin aivojemme kemiaa ja hormonitoimintaamme heilauttaa? Suomeksi sanottuna : onko normaalia ottaa hatkat aina, kun alkaa ketuttaa? Minulla on ollut taipumus toimia niin, enkä usko, että se on kenellekään hyväksi.

Yllättävän monia ihmisiä (minun lisäkseni) näyttäisi nykyään vaivaavan juuri sellainen tunne, että kaikki jää koko ajan jotenkin vajaaksi. Jotain puuttuu, mutta ei osaa sanoa mitä. Mikään ei tunnu vaivan arvoiselta sitten, kun sen on saavuttanut. Koko ajan ollaan matkalla. Perille ei päästä koskaan.

Ongelmana voi olla myös se, että valittavia vaihtoehtoja on paljon., eikä ainakaan samanaikaisesti voi kaikkea saada. Kohteesta toiseen loikkiminen on kuitenkin uuvuttavaa ja saattaa pitemmän päälle jättää jälkeensä vain tyhjyyden tunteen. Jotkut asiat nimittäin vaativat paljon aikaa kypsyäkseen ja sitä meillä ei tunnu nykyään riittävän. Kaikki pitäisi olla valmista tässä ja nyt tai sitten vaihdetaan uuteen (kumppaniin, työpaikkaan, harrastukseen, palvelun tuottajaan jne.)

Kun yksi tavoite on saavutettu, heti ilmaantuu uusia. Kaiken aikaa vaivaa tyytymättömyys. Koko ajan ollaan jotain vailla. Sisällä on tyhjä kohta, kuin pohjaton nälkä, joka ei täyty millään...


Edit. Kuten nyt tämä teksti... Sitä oli pakko korjailla, kun tuntui, että julkaisin sen keskeneräisenä. En nyt osaa pukea ajatustani sanoiksi. Keskeneräisyys, ehkä siinä on juuri se, mikä meikäläistä elämässä kalvaa.. että ei tiedä miten sen kanssa eläisi, mutta ei pääse siitä eroonkaan. Ollako vai eikö olla. Kun olisikin vain kaksi vaihtoehtoa, mutta kun useimmiten edessä on sankka, poluton metsä tai umpihanki ja jokaisen on etsittävä oma kulkureittinsä.

lauantai 27. joulukuuta 2008

Jo paukkuu

Jo pari viikkoa sitten mies meinasi saada osuman ilotulitusraketista kävellessään koirien kanssa pimeässä, maantiellä naapuritalon ohi. Joillakin on kalenteri tyystin hukassa ja ilmeisesti jotain korvien välistäkin, kun täysi-ikäiset pojankollit räjäyttelevät ihan päättömästi ja laittomasti viikkoja ennen vuoden vaihdetta. Parasta aikaakin pihalla paukkuu.

Tekisi mieli puuttua asiaan. Joskus aiemmin olisin sen ehkä tehnytkin. Nyt en kertakaikkiaan jaksa. En kestäisi avointa konfliktia ja sen jälkeistä vihanpitoa naapureitten kanssa hamaan hautaan saakka. Kestän mieluummin tämän - kuten kaiken sen muunkin, minkä samaiset naapurit jälkikasvuineen ovat viimeisten 15 vuoden aikana kyseenalaiseksi huviksemme järjestäneet (esim. aitauksesta karkuun päästetyt lampaat, seinään puhkotut reiät ja katsastamattomilla autoilla, kortitta, ylinopeutta ja säkkipimeässä ajovaloitta kaahailemalla aiheutetut vaaratilanteet).

Jossain päin on sentään ilotulitteiden suhteen järkiinnytty. Minun puolestani koko ympäristöä saastuttavan älyttömän paukuttelun saisi tyystin lopettaa. Vähintäänkin se pitäisi jotenkin keskittämällä minimoida ja vanhempien valvoa jälkikasvunsa toilailuja tarkemmin. Kuinkahan moni taas vuoden vaihteessa teloo silmänsä, kätensä tai aiheuttaa toisille korvaamatonta vahinkoa mokoman rahan taivaalle räiskyttelyn takia.

Välipäivinä

Ennen välipäivät olivat meikäläiselle pysähtymisen, levon ja uudelleenarvioinnin aikaa. Niihin aikoihin asiat muuttuivat nopeasti. Asuinpaikat, ammatit, työpaikat, uudet ihmiset tulivat ja menivät kuin kanssamatkustajat ja ohi vilahtavat maisemat junamatkalla. Niin keinotekoinen maamerkki kuin vuoden vaihtuminen onkin, se tarjosi aina sopivan mahdollisuuden välitilinpäätökseen, mahdollisuuden kysyä itseltään: Mitä haluan? Mihin pystyn? Mikä on minun paikkani tästä eteenpäin?

Nyt on toisin. Arkihässäkkä rajoittuu pieniin asioihin. Kaikki, mitä elämääni kuuluu, tapahtuu täällä kotini seinien sisällä tai omassa päässäni. Ei ole mitään odotettavaa. Ei uudelleenarvioitavaa tai valittavaa. Kortteja ei ole enää pelattavaksi, eikä unelmia tavoiteltavaksi.

Joulun jäljiltä kaapissa on vielä ruokaa. Sotku ei ole vielä valloittanut takaisin koko taloa. Alennusmyynneistä pitäisi käydä katsomassa uutta takkia sen vetoketjuvaurioisen tilalle. Sen toki ehtii myöhemminkin. Ehkä lähden kauppaan seuraavan kerran vasta ensi vuonna. Katsotaan...

Eikö elämästäni todellakaan tule enää tämän enempää? Eikö minulla enää koskaan tule olemaan kenellekään mitään annettavaa? Ken elää, se näkee.

perjantai 26. joulukuuta 2008

Tässä ja nyt

Tämä joulu oli hyvä. Vieraita sopivasti (=vähän). Enempää en olisi jaksanut. Oman väen kanssa leppoisa tunnelma. Siskon tuore mieskin sopeutui loistavasti porukkaan.

Tontuille oli sattunut jonkinlainen kirjanpitovirhe, koska akka sai vallan mahdottoman mieluisia lahjoja - ja paljon. Suurin kiitollisuuden aihe oli kaikilla kuitenkin se, ettei ketään perheestä tänä vuonna viety ambulanssilla sairaalaan yhtenäkään joulun pyhistä (mutta onhan näitä tässä vielä. Pitänee koputtaa puuta).

Hyvältä tuntui se, että jossain vaiheessa, kun tajusin, että tänä vuonna valmisteluista ei valmista tule, kiireet loppuivat ja istuin lepäämään. Rauhoituin ja päätin, että vastedes yritän suhtautua asioihin toisin. Mikä pakko on aina juosta hengästyneenä itsensä jäljessä, asettaa liian korkeita tavoitteita, ja kokea sitten syyllisyyttä ja häpeää, kun ei lopultakaan niihin yllä?

Jos jotain itselleni vuoden vaihtuessa lupaan, niin sen, että keskityn opettelemaan elämistä tässä ja nyt, läsnäolemista ja paneutumista intensiivisemmin juuri siihen, mitä parhaillaan teen. Nykyään tapanani on yhtä tehdessä miettiä jo viittä seuraavaa hommaa, jotka PITÄISI hoitaa (ja, jotka kuitenkin todennäköisimmin jäävät hoitamatta).Hösäämistä suuntaan ja toiseen on nyt riittävästi tullut kokeiltua. Sillä konstilla ei meikäläiselle tule kuin huono omatunto , sotkua ja vatsahaava.

tiistai 23. joulukuuta 2008

Pitkä toimitusaika

Ei voi olla totta! Siitä on kohta kolme kuukautta, kun tilasin taloomme uudet rännit ja myyjän piti tulla ne asentamaan. Asian tiimoilta on oltu yhteyksissä ainakin neljä kertaa, mutta miestä ei ole lupauksista huolimatta näkynyt.

Tänään, aatonaattona, hän nyt sitten pyrähti varoittamatta pihaan ja ryhtyi saman tien mellastamaan korkeuksissa. Parhaillaan kuulostaa siltä, kuin joulupukki poroineen kompuroisi peltikatolla. Kohta on sitten piha joulun kunniaksi täynnä peltiromua ja kaunis hanki talon ympärillä tallottu kuin norsulauman jäljiltä. Että semmoista asiakaspalvelua tällä kertaa..., mutta parempi tietysti myöhään kuin ei ollenkaan.

maanantai 22. joulukuuta 2008

Terapiaa epätoivoisille sottapytyille


Joskus kauan sitten eräs sympaattinen ammatinvalintapsykologi sanoi minulle, kun valittelin kyvyttömyyttäni pitää kotini siistinä: " oon kuule perustanu meille kotiin semmosen terapiapisteen, jossa ihmiset voi käydä kattomassa, millaista voi olla ja silti voi elää"

Meikäläisellä ei nyt jouluvalmistelut oikein edisty. Sotkua tässä talossa riittää ja lisää tulee paljon nopeammin kuin jaksan sitä raivata.Imuroidessa televisiotason takaa löytyi tuommoinen yllätys. Onneksi eivät olleet elossa. Olinkin jo ehtinyt ihmetellä, minne pari vuotta sitten Halloweenpippaloihin hankkimani ötökät olivat häipyneet. Viihtyivät ilmeisesti katseilta piilossa, pölykoiraseurassa.

Kissoja haukotuttaa harmista, kun pöytäkuusi vietiin jo pois. Kuvittelimme, että edes pieni pöytäkuusi pysyisi koossa ja pystyssä, kun siihen ei olisi mahdollista kiivetä. Väärin ajateltu. Koristeet ovat kissojen mielestä aivan yhtä viihdyttäviä pienestä kuusesta haettuina. Jumpattuaan kaksi vuorokautta ahkerasti poimimassa lattialla pyöriviä kuusenpalloja akka uupui ja pisti kuusen piiloon.

No, kaikesta jäljelläolevasta sotkusta huolimatta tuoksuu meillä sentään ihanasti pulla. Mies tuolla alakerrassa leipoo suklaapaloilla ja kirsikoilla maustettuja korvapuusteja. Nam.

Onni vai ei

Tästä tarinasta on monta versiota. Sanoma on kuitenkin yksityiskohtia tärkeämpi. Näin se menee:

Kauan sitten Kiinassa vanha mies voitti arpajaisissa hevosen. Se oli komea eläin ja naapurit sanoivat: "Kylläpä sinua onni potkaisi" ja jotkut kadehtivat, mutta vanhus vastasi: "Katsotaan nyt, oliko onni vai ei..". Eikä kulunut montaakaan päivää, kun uusi hevonen karkasi ja jälleen saivat naapurit päivittelemisen aihetta: "Kävipä hänellä huono tuuri". "Oliko huono tuuri vai ei. Saa nähdä", ajatteli vanhus.

Hänen poikansa lähti hevosta etsimään ja palasi muutaman päivän kuluttua mukanaan lauma hienoja villihevosia, jotka seurasivat uutta johtajaoriaan, eli vanhuksen karannutta hevosta. "No, jopas hänelle nyt hyvin kävi. Noin iso lauma hienoja hevosia. Nyt hän varmasti rikastuu", puhuivat naapurit.

Poika ryhtyi kesyttämään hevosia. Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta sitten eräs nuori tamma heitti hänet selästään ja poika loukkaantui pahasti. "Voi miten huono onni", sanoivat taas naapurit, "ainoa poika ja rampautui loppuiäkseen", mutta vanhus ei masentunut vaan suhtautui asiaan tyynesti. Näkemättä kokonaiskuvaa ei ihminen voi tietää, millaisiksi asiat lopulta muotoutuvat. Oliko kyseessä onnenpotku vai ei? Vanhus iloitsi siitä, että poika oli sentään jäänyt henkiin ja suhtautui luottavaisesti tulevaan.

Hiljalleen poika toipui, mutta jäi tosiaan loppuiäkseen rammaksi. Eräänä päivänä kylälle ratsasti keisarin esikuntaa, jotka vangitsivat ja veivät sotilaiksi kaikki taistelukuntoiset nuoret miehet. Suurin osa heistä ei enää koskaan palannut. Vanhuksen ainoa poika sai jäädä kotiin, koska hän ontui toista jalkaansa. Onni vai ei, ken tietää, mutta vanhus oli kiitollinen.

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Se tuli taas

Eilen se taas tuli, nimittäin leffa, jonka harvoin jätän katsomatta, kun se telkkarista lähetetään. Se ei taatusti ole elokuva, jonka fanittamisella voi kulttuuripiireissä brassailla, mutta minä pidän siitä. Olen nähnyt sen vähintään viisi kertaa ja aina löydän siitä jotain uutta.

Kuten monissa muissakin trilogioissa, jatko-osat olisivat voineet jäädä tekemättä, mutta tämä ensimmäinen on jaksanut koskettaa minua yhä uudelleen. Nuorena varmaankin samastuin enemmän päähenkilöön. Olihan itselläni hyvin samanlaisia kokemuksia muuttoja, kiusatuksi joutumista ja kamppailulajeja myöten. Karaten tilalla tosin oli judo, eikä tosielämässä tapahtunut mitään kaiken ratkaisevaa kliimaksia. Itsetuntoa jonkinasteinen itsepuolustaito kyllä kohensi.

Myöhemmillä katselukerroilla huomio on kiinnittynyt enemmän iäkkään mentorin ja nuoren ihmisen lämpimään, molemmin puolin kasvattavaan, suhteeseen ja erilaisten kulttuurien huumorin sävyttämiin, mutta ymmärtäväisiin kohtaamisiin.

Niin, kyseessä on tietenkin Karate Kid -elokuva. Sen äärelle istahdin eilen pitämään taukoa kivuista, kiukuttelusta ja kissatuhojen korjailusta. Nyt pitänee taas mennä jatkamaan siivouksen yrittämistä, vaikka otuksilla onkin selvä ylivoima. Tänä jouluna ne taitavat sabotoida yritykseni täydellisesti. Ehkä ensi vuonna kuusikin pysyy pystyssä, kunhan pennut kasvaa - ja kyllähän ne kasvaa. Niin kasvoi Karate Kidkin. Näin häntä esittävän näyttelijän taannoin jossain haastatteluohjelmassa. Oli liikuttavaa huomata, että kyllä ne valkokankaalle ikuistetut kasvotkin ikääntyvät - vaikkakin hyvin kauniisti.

perjantai 19. joulukuuta 2008

Joulupukkia ei ole


Christmas Glitter Graphics

Ja sitä samansorttista joulumieltä riitti lopuksikin päivää: Nettikaupasta tuli ilmoitus, että kaksi tuotetta, jotka olin sieltä tilannut, maksanut ja jotka oli jo ilmoitettu postitetun, eivät tulekaan. Oli sattunut kuulemma varastolla kirjanpitovirhe. Tuotteita ei ole, eikä jouluksi tule. Että silleen.

Se vekotin oli omasta mielestäni tämän joulun hitti, hauskin lahjaidea puolisolle ja eräälle kaverille pitkään aikaan. (En paljasta mikä, koska elättelen vielä pientä toivoa, josko saisin sellaisen jostain järkätyksi, enkä halua, että yllätys vahingossa paljastuu). Luulen, että he olisivat pitäneet siitä. Nyt harmittaa.

Lisäksi kaaduin jäisellä pihalla. Housunpolveen tuli reikä ja kinttuun kolhu. Jänis oli käynyt syömässä omenapuun, jota en ollut ajoissa suojannut ja riisipuuro paloi pohjaan. Roska-auto tuli monta päivää ennen aikojaan ja sisällä odotti vielä monta pussia laatikkoon viemistä. Ennen seuraavaa tyhjennystä astia ehtii tulla aivan liian täyteen. Vettä sataa kuin saavista kaatamalla ja maisema on sysimusta.

Satujatar paljasti tänään bloginsa kommenteissa kauhean salaisuuden: joulupukkia ei ole. Hän teki sen melko hienotunteisesti, mutta pelkään, että se on totta..Kannattaako siis edes yrittää olla kiltti? Filosofian puutarhan Saara saattaisi olla sitä mieltä, että kannattaa.

Siinä on sitten fiksusti ajatteleva nuori nainen ja hänen tämänpäiväisessä postauksessaan minuun kolahti positiivisesti se, että tunteitaan ei tosiaankaan kannata ottaa ylettömän vakavasti. Ainakaan niiden ei pidä antaa ohjailla käyttäytymistään ohi moraalisten periaatteitten ja järjen äänen.

Ehkä minäkin nyt lopetan tämän marinan ja sisäisen riehuntani ja valitsen toisin: laskeutukoon jouluräyhän sijaan joulurauha. Tuli mitä tuli, teen parhaani ja se saa luvan riittää. Eiköhän kaikesta jotenkin selvitä. Raivoamisella ja marinalla en ainakaan mitään hyvää edistä.

Hyvä, lämmin, hellä?!?

Ei nyt saa ahdistaa. Nyt kuuluu olla touhukas, puuhakas, ahkera, innokas ja ennen kaikkea kiltti. Ei itkeä saa, ei meluta saa, eikä pahoittaa mieltä asioista, jotka ei oikeastaan edes itselle kuulu.

Kipu on kuitenkin jo kolmatta päivää hirveä. Kissat ja koirat tärvelevät joulukoristeita sitä mukaa kun saan niitä esille. Sotku valtaa uudelleen alaa nopeammin kuin ehdin siivota sitä.

Kun pakenen nettiin, törmään teksteihin, jotka ahdistavat, masentavat, itkettävät ja kiukuttavat. Väärinymmärryksiä, itsekeskeisyyttä, ilkeyttä. Minä minä minä. Niin minäkin! Miksi en voi hoitaa kunnolla omia asioitani ja antaa muiden huolehtia omistaan. Miksi pitää sotkea lusikkaansa toisten soppaan, kun omassakin on ihan tarpeeksi kitkerää lusikoitavaa?

Lumikin suli ja joulukynttelikkö hajosi. Ole tässä nyt sitten jouluisella mielellä. Hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen. Joopa joo. Kellä?

torstai 18. joulukuuta 2008

Köyhyydestä

Eilen kerrottiin televisiouutisissa, että jo 13% suomalaisista elää tuloilla, jotka alittavat köyhyysrajan (tällä hetkellä noin 1000 euroa kuussa bruttona). Meikäläiseen se kolahti kipeästi - varsinkin, kun tällä hetkellä olo on kuin kelluisi jäälautalla, toistaiseksi turvassa hukkumiselta, mutta pelottavan tietoisena siitä, että lautta sulaa kaiken aikaa...Eläkkeeni alittaa reippaasti tuon maagisen rajan. Puolisolla on määräaikainen työsuhde, eikä hän suostu liittymään työttömyyskassaan.

Suomalaisten köyhyys on monimuotoinen ilmiö. Sen voi laukaista hyvin erilaiset elämänkriisit: avioero, sairastuminen, ylivelkaantuminen, työttömyys, läheisen kuolema. Tarinoita on yhtä monenlaisia kuin niiden kertojiakin. Huolestuttavaa on mielestäni se, että yhä enemmän köyhien joukossa on niitä, joilla on työtä, mutta joiden palkka vaan on liian pieni tämän maan mittapuun mukaiseen kohtuulliseen elintasoon.

Samassa uutislähetyksessä sanottiin myös, että pätkätyöläisten työttömysturvaan ei ole luvassa kohennuksia. Se tarkoittaa silloin lukion vitosen matikannumerollakin laskettuna, että köyhyysrajan alapuolelle on putoamassa lähiaikoina roimasti väkeä lisää, mikäli työttömyystilastot heikkenevät tätä vauhtia.

Itse olen elänyt numeroilla laskettuna köyhyysrajan alapuolella lähes koko ikäni. Rankimmalta rahattomuus tuntui opiskeluaikana, jolloin töissäkäynnistä huolimatta kotiin oli varaa matkustaa vain pari kertaa lukukaudessa ja viikonloppuisin tuli toisinaan koettua suoranaista nälkää. Silloin meinasi joskus myös olla pinna tiukalla niiden opiskelutovereiden kanssa, joilla oli enemmän ja, jotka pitivät minua ylimielisenä ja eristäytyvänä, kun jättäydyin pois yhteisistä, rahaa edellyttävistä riennoista.

Toisen kerran pienituloisuus tuntui pahalta ihan työurani loppupuolella, kun olin jo opiskellut maisteriksi maksaen omasta pussistani kalliit avoimen yliopiston kurssit, mutta en ollut vielä pätevä opettaja. Kaikkine kokemuslisineen samaa työtä tekevät samanikäiset aineenopettajat saivat yli kaksinkertaista palkkaa ja ajelivat töihin hienoilla autoillaan (vaikkei opettajilla edes ole muihin aloihin verrattuna korkea palkka). Minä pelkäsin kuollakseni, että vanha kotteroni hajoaa, sillä uuteen ei ollut varaa ja kulkupelin puuttuessa olisin menettänyt myös oikeuteni työttömyysturvaan. Täälläpäin ei nimittäin julkisia kulkuvälineitä juuri ole, mutta työvoimatoimisto vaatii, että töihin on päästävä yli 100 kilmetrin päähän. Muuten ei kuulemma ole työnhakija tosissaan ja työhaluinen.


Lähiympäristössäni on nykyään paljon eri tavoin köyhiä. Jonkin verran ovat omat kokemukseni auttaneet minua ymmärtämään sitä, että osittain köyhyys on korvien välissä, mutta olen minä vieläkin sen suhteen aika suvaitsematon. Jokainen näillä leveysasteilla elävä tarvitsee lämpimän asunnon peseytymismahdollisuuksineen, riittävästi ruokaa, vaatetta ja terveydenhuollon. Siitä, mitä sen lisäksi tarvitaan onkin sitten monenlaisia mielipiteitä.

Tunnen perheitä, joilla on aina varaa auttaa toisia niin rahallisesti kuin aikaa ja apua antaen., vaikka heidän omat tulonsa ovat uskomattoman pienet. Sitten on niitä, jotka railakkaan baari-illan jälkeen valittelevat köyhyyttään, kun ne uudet juhlakengätkin olivat niin kalliit ja siitä Teneriffan matkastakin pitäisi varausmaksu maksaa ensi viikolla...Ehkä kyse on myös siitä, mihin kulutustasoaan ja varallisuuttaan vertaa. Köyhien joukossa on helpompi olla köyhä. Onneksi en kuulu enää porukoihin, joissa tarvitsisi yrittää näyttää yhtään sen menestyvämmältä tai rahakkaammalta kuin oikeasti on.

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Liikaa roinaa


Meillä on liikaa roinaa. Aivan ehdottomasti. Siivousta yritellessä sen väistämättä huomaa. Miten ihmeessä minusta on tullut tämmöinen hamsteri? Vaatteitakin kaapista löytyy kuutta eri kokoa. On nääs tullut kymmenen viime vuoden aikana muutettua olomuotoa useampaan kertaan, mutta tuskinpa tästä enää laihdun ja vaikka laihtuisinkin, niin mihin ihmeeseen tämänikäinen akka tarvitsee 27 tuuman nahkahousuja!? Ei mihinkään.

Siivotessa kamalin vaihe on se, kun homma on puolitiessä. Romppeet on levällään kuin Jokisen eväät. Ei osaa päättää, mitä heittää pois tai vie kierrätykseen. Pelottaa, ettei tavaroita enää millään saa tungettua takaisin sinne, mistä ne tuli valloilleen päästettyä. Pölyä on hirveästi. Kaduttaa, että aloitinkaan.

Vasta takan päällä on kunnon joulu. Sinne ripottelin pari päivää sitten tuommoisen sakin. Kissa tosin on jo muutamaan kertaan yrittänyt pihistää kuvaelman keskushenkilön. Olisi se noloa, jos pitäisi ilmoittaa: joulu on peruttu. Kissa söi Jeesuslapsen. Viime vuonna niin kävi meillä Marialle ja Joosefille, mutta sen seimiasetelman olinkin värkännyt huovutetuista hahmoista.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Tatuoinneista

Akalla on kaksi tatuointia. Se olisi halunnut ne paljon aikaisemmin, mutta puoliso ei pitänyt ideasta. 10 vuotta sitten akka riutui niin huonoon kuntoon, että lääkäritkin taisivat arvella lähdön olevan lähellä. Kun siitä selvittiin, puoliso kustansi akalle synttärilahjaksi tatuoinnin.

Se kuva on pikkusiskon piirtämä susi, joka ulvoo kuuta. Akalle se symbolisoi uhmakasta tätienergiaa, joka tuossa iässä alkoi hänessä nostaa päätään. Kuva on kuitenkin melkein aina piilossa, olkavarressa, pitkien hihojen alla.

Toinen kuva on otettu sellaiseen aikaan, joka on akan muistoissa pelkkää sumua. Voimat alkoivat hiipua ja uhma lientyä epätoivoiseksi huokaukseksi, viimeiseksi takertumiseksi toivon rippeisiin. Toivoa kuitenkin on aina ja rakkaus.. ja uskoakin ainakin sinapinsiemenen verran - ainakin parempina päivinä. Siitä muistuttamaan akka otti tatuoinnin, jonka tiesi leimaavan hänen imagoaan loppuelämän.

Kuva on ranteessa ja kämmenselässä: rukousnauha, josta riippuu risti. Varsinkin opettajan työssä se ehti herättää näillä seuduilla monenmoista kommentointia. Oppilaiden palaute oli pääasiassa positiivista, mutta naapurikaupungin sivistystoimenjohtajan kuulin ilmoittaneen, että hän ei ainakaan mitään tatuoituja tai muuten epäillyttäviä henkilöitä sijaisiksi palkkaa...

Hiljattain kerrottiin uutisissa, että yhä useammat katuvat tatuointejaan ja tahtovat poistattaa ne siitäkin huolimatta, että poistaminen tulee maksamaan monin verroin enemmän kuin uuden laitattaminen. Akka ei ymmärrä. Miksi katua sellaista, joka kertoo eletystä elämästä - varsinkaan, jos kuva on otettu vakain tuumin ja harkiten.

Jo edellisessä postauksessa mietitytti ne valinnat seurauksineen. Akan elämänfilosofia on sellainen, että jälkeenpäin ei jossitella, eikä annettuja lupauksia peruutella. Niiden kanssa eletään ja lupaukset pidetään, varsinkin, jos asia on toiselle osapuolelle tärkeä. Virheistään voi oppia, mutta sitä tää ei ymmärrä, että aina etsitään takaportteja, syyllisiä ja poistumisteitä. Vastuun kantaminen vaatii leveitä harteita. Niitä on parasta vähän kasvattaa, ennenkuin rupeaa vaatimaan itselleen vapauksia ja oikeuksia valintoihin, joiden seurauksia ei ole valmis kantamaan.

.. ja kaikki tämä paatos puhkesi ilmoille siitä yksinkertaisesta syystä, että susiparkani olkavarressa sai tänään persuksiinsa jäykkäkouristusrokotuksen... Että semmosta.

Kantapään kautta

Eilen koiranpoikaset riehaantuivat ja pistivät palasiksi jo kertaalleen korjatun perintökalun. Vanhaa leipälapiota oli edellinen asukas kohennellut pienellä naulalla. Nyt se irtosi ja löytyi hetken kuluttua kivuliaalla tavalla jalkapohjastani. Koska ylimääräisiä lävistyksiä on ilmaantunut viime viikkoina muitakin, ahdistuin viimein tilaamaan ajan jäykkäkouristusrokotukseen. Tänään sinne pitäisi nyt sitten vääntäytyä.

Kantapäätä paikkaillessa tuli mieleen, miten monet asiat todellakin täytyy niin sanotusti kantapään kautta opiskella. Itse keskittyisin mieluiten ihan mielikuvaharjoituksiin ja kirjatietoon. Tämä käytännön elämä kun tuppaa olemaan usein niin kivuliasta, rähjäistä ja raadollista.

Yhtäkkiä tajusin, että ehkä tässä sairastamisessa on sentään yksi hyvä puoli: voimien vähenemisen myötä olen joutunut entistä tarkemmin priorisoimaan, harkitsemaan ja säästämään energiaani. On tarkkaan mietittävä, mitä ottaa kontolleen. Jaksaako, pystyykö, osaako. Nekin kyvyt, joita nuorena tuli pidettyä itsestäänselvyytenä, kuten hyvä muisti ja sosiaalinen älykkyys, ovat vähitellen rapautuneet. Samalla on käynyt selvemmäksi se, mitä tahdon, mihin pyrin ja minkä hinnan olen siitä valmis maksamaan - sillä "there's no free lunches", kuten angloamerikkalaiset sanovat. Elämässä kaikilla valinnoilla on seurauksensa, eikä niitä voi aina etukäteen tietää.

Turhaan ei väitetä myöskään, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.... kunhan powerit ei tyssää jo suunnitteluvaiheessa, kuten meikäläiselle nykyään pahimmillaan käy. Nyt pitäisi saada valmisteltua tähän torppaan jonkinmoinen joulu. Se vaatii kyllä vähän enemmän kuin pelkkää huolellista suunnittelua. Jospa nyt kuitenkin istahdan kiiruimmaksi aikaa pohtimaan, mikä on tärkeää ja mikä ei. Kantapäätäkin särkee..

maanantai 15. joulukuuta 2008

Hyvä, parempi, oikein

Eilen Idols-kilpailun finaalia katsoessa palasi mieleen aihe, joka on viime aikoina pohdituttanut kovasti. En tiedä onko kyse yksinomaan henkilökohtaisesta näköharhastani, vai ovatko ihmiset yhä enemmän kadottaneet käsityksen siitä, mitä eroa on hyvällä makuasiana, hetkellisenä tunteena ja eettisenä määreenä.

Sitä Idolsia vahdatessani saatoin nimittäin todeta, että molemmat finalistit olivat mielestäni teknisesti ja näennäisen objektiivisesti arvioituna kohtalaisen hyviä (todellista objektiivisuutta yksilö ei mielestäni koskaan tavoita, eikä se taide- tai viihdekokemusta arvioitaessa ole edes mielekäs tavoite). Koop herätti kuitenkin minussa positiivisempia tunteita. Se menee tältä akalta yli ymmärryksen, että tällaiset tunteet ovat joillekin niin elämää suurempi asia, että niistä lähdetään nettipalstoilla, lehdissä tai muualla kättä vääntämään ja jopa ilmaisemaan aggressiota eri tavoin ajattelevia kohtaan.

Vanhan sanonnan mukaan "makuasioista ei voi kiistellä", mutta tuntuu, että niistä on joillekin nykyeläjille tullut uskonnon korvike, maailmankuvan ja identiteetin perusta, alakulttuuri, jonka arvoista he ammentavat elämänsä ohjenuoran. Mitä muuta voi ajatella erilaisista harrastuksista, jotka valtaavat joidenkin ihmisten mielen, kielen ja maailmankuvan niin, että kaikki, jotka jäävät oman, suppean, ryhmän ulkopuolelle, ovat ymmärtämättömiä, ulkopuolisia ja pahimmassa tapauksessa alempia olentoja tai uhka?

Samaan ryhmään kuuluvat tunnistavat toisensa tietyistä koodeista ja viitteistä. Linux- fanaatikot karttavat Windows- tyyppejä. Tapparan kannattajat kantavat ikuista kaunaa jotain toista jääkiekkojoukkuetta kohtaan (en ole kiinnostunut urheilusta sen vertaa, että tietäisin mitä). Erilainen pukeutuminen saattaa olla jopa turvallisuusriski tietyissä tilanteissa. Ihmiset pelkäävät erilaisuutta, mutta sitä en käsitä, miksi joillekin ei tunnu kehittyvän suhteellisuudentajua erottaa eettistä hyvää makuasioista ja universaaleja arvoja henkilökohtaisista mieltymyksistä.

On nimittäin todellakin eri asia väittää, että A. Hernekeitto on hyvää B. Kubismi on parempi kuvataiteen suunta kuin mikään muu C. että vasara on paras väline naulojen hakkaamiseen tai että D. elämän suojeleminen on hyvä asia ja väkivalta paha. Jos joku ei nyt tajua noiden väitteiden lähtökohtaista eroa, ei minun tehtäväni, Luojan kiitos ole sen asian selventäminen.

Miten paljon helpompaa ihmisten välinen kanssakäyminen olisikaan jos nämä "hyvän" eri aspektit osattaisiin erottaa toisistaan. Nykyään vaan tuntuu olevan yleistä olettaa, että kaikki asiat ovat yksilöllisiä makukysymyksiä. Uskontoihin sitoutuminen ja niiden sekoitteleminen on jokaisen oma asia. Tiede on joidenkin mielestä ainoa luotettava auktoriteetti, mutta vähänkään tarkemmin katsomalla voi nähdä, että kilpailevia koulukuntia ja teorioita on eri tieteen aloillakin yhtä paljon kuin lahkoja kirkoissa. Mikä niistä on tavoittanut edes palan siitä oikeasta totuudesta?

Tiedän, että on olemassa ihmisiä, joiden mielestä mitään kokemuksemme ulkopuolista totuutta ei ole edes olemassa. Narsistista solipsismia? Sitä aiemminkin päivittelemääni omnipotenssia?En tiedä, mutta itse uskon, että yksi ainoa, jakamaton totuus olevaisesta ja olennaisesta on olemassa. Se sitten on ihan eri juttu, onko meillä mitään keinoja tavoittaa sitä. Ehkä pieniä välähdyksiä siitä...

Tarkoittaako tämä pirstoutuminen, yksilöllistyminen ja suurten maailmanselitysten mureneminen sitä, ettei mitään omien tunteitten ja järjen ja ympäröivän kulttuurin (eli yleisen mielipiteen)ulkopuolista kriteeriä hyvälle ole olemassa? Ei minun mielestäni, mutta siitä toisella kertaa. Nyt tätä akkaa kutsuu maanläheisemmät asiat (Paska haisee. Taisi olla pienin pentukoira asialla).




sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Pyhäaamun räyhää

Aamulla heräsin ihan liian aikaisin. Ilman kemiallisia vahvisteita Nukkumatti ei jaksa hoitaa hommaansa loppuun asti. Alakerrassa odotti haiseva yllätys - tai tarkemmin ilmoitettuna kolme. Olin eilen jättänyt pentukoirien ruokkimisen liian myöhään ja tuommoisilla pikkuotuksilla matka ruokakupista lopputuotteeksi sujuu yllättävän joutuisasti.

Ulkona sää oli lauhtunut. Piti liikkua varovasti, kun piha oli niin liukas. Vain pikku hetkeksi jätin heiluhännät keskenään keskeneräiseen aitaukseen päästääkseni kissan sisälle ja siinä samassa pienin puikahti karkuun aidan raosta. Ryhävalaan ketteryydellä singahtelin hetken sen perässä pitkin pihaa ja sain onneksi kiinni ennenkuin se ehti maantielle. Siinä rytäkässä ainoasta siististä talvitakistani hajosi vetoketju. Sitä ei voi korjata, enkä osaa moista vaihtaa ja vaihdattaminen taitaisi tulla maksamaan saman verran kuin uuden hankkiminen sen hintaluokan liikkeistä, joissa minä tapaan käydä.

Ei kovin riemullinen alku päivälle. Toivottavasti se tästä paranee.



lauantai 13. joulukuuta 2008

Rakkamme ovat meillä lainassa

Bamiella kertoo blogissaan Näin se menee kissansa kuolemasta. Sitä on vaikea lukea ilman, että sydän puristuu kasaan silkasta myötätunnosta ja omista kipeistä muistoista. Myös äitini suhteen tilanne on sama kuin Bamiellalla. Hänen sydämensä on heikko ja kohtalaisen nuoresta iästään huolimatta loppu voi tulla minä hetkenä tahansa.

Nappasin kuvan noista kisuistani aamulla juuri, kun olin raivonnut niille pää punaisena. Ilmeet kertovat, mitä ne siitä tuumasivat. Saman tien huomasin, että toisinkin asiat voisi ottaa. Suuttua saa ja ilmaista tunteitaan, mutta jonkinlaista harkintaa voisi käyttää siinä, miten sen tekee.

Ei tuo pieni Muskakisulainen tahallaan vahinkoa aiheuttanut. Miksi siis nostaa tapahtuneesta niin kova metakka. Rakkaamme ovat meillä vain lainassa. Jokainen hetki on tärkeä. Ehkä elämään tulisi myös enemmän syvyyttä ja merkityksellisyyden tunnetta, jos osaisimme olla täydemmin läsnä tässä ja nyt, rakastaa, helliä ja ilahduttaa niitä, jotka ovat meille tärkeitä ja nauttia siitä kauniista, mitä elämässämme juuri nyt on olemassa.

Aamukatastrofi

Tämän päivän energiat taisivat kulua loppuun jo heti aamusta eteisen lattialla kontaten ja karjuen. Sen karjumisen olisi tietysti voinut ihan energiansäästösyistä jättää väliin, mutta minkäs teet, kun huudattaa..

Siinä kävi niin, että kissanlapsi löysi eteisen kirjahyllystä pienen putelin, jonka mies oli taas jostain käsittämättömästä syystä sinne säilönyt. Pullo näytti kisulapsen mielestä ilmeisesti oivalliselta pelivälineeltä, koska se huitaisi sen lattialle arvaamattomin seurauksin.

Lasipullo särkyi. Sirpaleita ja mustaa perhonsidontalakkaa roiskui kaikkialle: kenkiin, vaatteisiin, kirjahyllyyn ja lattialle. Akan siinä messutessa ja konttaillessa ihmesienensä kanssa hinkkaamassa nopeasti kuivuvaa mönjää klinkkerilattialta (mitään sopivaa liuotinta ei talosta puhdistusaineeksi siihen hätään löytynyt) muut karvatassut riensivät innokkaasti apuun. Niin oli sitten lakkaa kolmen koiran ja muutaman kissan tassuissakin ja niissä sitä tietysti kulkeutui ympäri huushollia...

Kun katastrofi oli jotakuinkin selvitetty, oli aika viedä koirat aamulenkille. Viimeinen pala pirstoutuneesta pullosta löytyi viiden metrin päässä portailta, kun akka kolmen koiran tempoessa hihnoissaan yllättäen tunsi terävän painalluksen jalkapohjassaan. Suurehko pala muovikorkkia oli lennähtänyt sisälle akan kumisaappaaseen... ja eikun takaisin kotiin desinfioimaan jalanpohjan mustaksi värjääntynyttä pistohaavaa...

perjantai 12. joulukuuta 2008

Päänsisäsistä siivousta

Tänään on tullut harrastettua päänsisäistä siivousta, kun ei ulkoiseen ole paukut riittäneet. Blogin imelä ulkoasukin alkoi ärsyttää. Vaihdoin väriä ja hankin uuden kävijälaskurin. Harmittaa vaan, kun en osaa luoda omia pohjia. Tosiasiassa en tiedä tietotekniikasta juuri mitään. Hyvä että blogin kirjoittamisessa edes nämä perustoiminnot hallitsen.

Tänään on potuttanut aivan sietämättömästi tämä sotkuinen huusholli, jolle en tosiaankaan nyt jaksa tehdä mitään. Osaisiko joku kertoa, miksi sukkalaatikostani löytyi vasara? Entä, miksi miehen jälkeen jää vielä yli kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeenkin epämääräisiä kasoja ympäri pihaa ja huushollia? Ei onneksi sentään sitä samaa materiaalia, jota koirilta, kissoilta, kanoilta ja lampailta, mutta kiusallista kumminkin: vaatteita, likaisia astioita, lehtiä, kirjoja ja työkaluja...

Raivostuttavinta on, etten itse ole paljonkaan siistimpi ihminen. Minä vaan satun olemaan se, joka yleensä joutuu jäljet korjaamaan. Toki se on siinä mielessä oikein ja kohtuullista, että mies käy töissä, minä en. Silti toivoisin edes jonkinlaista hyvää tahtoa ja oppimiskykyä tavaroiden paikoilleen viemisen suhteen. Tietäisin miljoona tapaa käyttää aikani ja vähäiset voimani rakentavammin kuin keräilemällä miehen paskaisia sukkia ja muita kamppeita pitkin taloa...

No, hyvä mieshän se muuten on, niin hyvä, ettei tuommoisia uskoisi olevankaan. Enkä minä itsekään mikään täydellinen vaimo ole. Onhan se monesti todettu, että puolisossa usein ärsyttää juuri ne samat ominaisuudet, jotka ovat omiakin heikkouksia. Silti ketuttaa ihan vietävästi, ja väsyttää, sattuu ja turhauttaa. Tahtoisin jaksaa, mutta en vaan jaksa. Eniten maailmassa kadehdin ihmisiä, jotka ovat energisiä, ahkeria, innostuneita ja positiivisia. Tämä akka ei ole.

Mikä meitä ahdistaa

Jokin aika sitten tuli telkkarista tanskalainen dokumentti, jossa pohdittiin psykologian näkökulmasta, mikä meitä ahdistaa. Ihmisen aivot on kuulemma muovautuneet selviytymään paljon pienemmissä ihmisyhteisöissä ja niukemmassa ärsyketulvassa. Nykyajan kiivaassa elämärytmissä, ylenpalttisessa informaatiotulvassa ja nopeissa muutoksissa stressaannumme ja "Taistele tai pakene" -reaktio jää päälle.

Minun mieleeni jäi pitkäksi aikaa tapa, jolla ohjelmassa ahdistus määriteltiin. Sen sanottiin olevan "vääristynyttä pelkoa, sellaista, joka ei mene ohi". Meikäläistä ahdistaa usein. Tekemättömät työt ahdistaa. Jatkuva kipu, voimattomuus ja epävarmuus ahdistaa. Läheisten kärsimys ahdistaa. Silti pelkään myös heidän menettämistään kuolemalle. Kaikkein eniten pelottaa se, että tuotan toisille pettymyksiä.

Kullakin on omat huolen ja pelon aiheensa. Minun ahdistustani yleensä helpottaa, kun asioiden syyt, syntymekanismit ja toiminta selviävät. Silloin voin ylläpitää ainakin sellaista illuusiota, että niihin voi jotenkin vaikuttaa. Vielä kun keksisin miten...

torstai 11. joulukuuta 2008

Poropeukalo kokkaa

Tällä viikolla olen yrittänyt olla hyvä ihminen ja kiltti vaimo. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että olen joka päivä laittanut ihan oikeata ruokaa (siis muuta kuin eineksiä) ja saanut sen peräti valmiina pöytään oikeaan aikaan siitä huolimatta, että mies palailee töistä joka päivä eri aikaan.

Mies on meillä pääkokki. Minä en osaa valmistaa kuin viittä eri ruokalajia niin, että niitä kehtaa toisillekin tyrkyttää. Yleensä mies vastaakin ruuanlaitosta tai sitten lämmitetään eineksiä. Poikkeuksellisen raskaan työviikon vastapainoksi olen nyt yrittänyt hieman hemmotella häntä.

Tänään värkkäsin soijasienipihvejä ja uunissa paistettuja lohkoperunoita - ilman reseptiä tietenkin. Kaikkein tympeintä ruuanlaitossa nimittäin mielestäni on juuri reseptien tarkka seuraaminen. Se tuntuu tappavan hommasta kaiken luovuuden ja sitäpaitsi yleensä kaapista aina puuttuu jotain, mitä reseptissä lukee ja sitten jää hirveästi vaivaamaan, olisiko pöperöstä tullut parempaa, jos se puuttuva ainesosa olisi ollut mukana.

Perunoista tuli ihanan rapeita ja päälle ripotellun sinihomejuuston lisäksi ne eivät juuri muita mausteita kaivanneet. Pihvitkin pysyivät lopulta kasassa pienen säätämisen jälkeen ja hyvältä kuulemma maistui. Ei kai tätä nyt ihan tavaksi voi ottaa, mutta tuli kyllä hyvä mieli poropeukalokokillekin, kun isäntä on joka päiväni ilmaissut tyytyväisyytensä ja ilonsa ylimääräisestä vaivannäöstäni.

No, ensi viikolla hänellä työkiireet helpottavat ja sitten kai palataan taas normaalijärjestykseen. Hyvä niin, sillä alkupotkun jälkeen saattaisi meikäläisen keitosten laatukin laskeutua takaisin todennäköisemmälle tasolle.




Kasvissyönnistä

Ruoka on tunteita nostattava asia. Usein siinä on myös ihan konkreettisesti kysymys elämästä ja kuolemasta. Samaan aikaan, kun me täällä länsimaissa tuskailemme liikakilojemme kanssa, maailmassa miljoonat kuolevat nälkään. Myös eläimen kuolema on kuolema - puhumattakaan tuotantoeläinten lyhyestä, usein kärsimyksentäyteisestä, elämästä ankeissa, tehdasmaisissa oloissa - vaikka sitä asiaa moni ei pihvinsä äärellä välitäkäään pohdiskella.

Viimeaikaiset uutiset lihaan päätyneistä dioksiinimyrkyistä ovat saaneet jotkut harkitsemaan uudelleen lihansyöntiään. Omaan kasvissyöjäksi ryhtymiseeni (vaikka enhän minä mikään oikea kasvissyöjä ole, kun toistaiseksi syön kalaa ja kananmunia)15 vuotta sitten ei terveydellisillä seikoilla ollut mitään vaikutusta. Myöhemmin ratkaisu osoittautui kuitenkin terveydenkin kannalta viisaaksi, kun selvisi, että sairastan vähintään kahta eri reumaa ja kolmea ruuansulatuskanavan sairautta, joiden kaikkien hoidon kannalta lihaton ruoka on parempi vaihtoehto.

Tärkein syy himoitsemastani meetwurstista ja muista lihatuotteista luopumiseen oli rakkaus eläimiin. En tahdo aiheuttaa yhdellekään elolliselle enää enempää kärsimystä kuin elämä väistämättä mukanaan tuo. Karjatalous tuottaa ilmaan myös uskomattomia määriä ilmaa saastuttavia metaanikaasuja. Sen lisäksi yhden lihakilon kasvattaminen ihmisravinnoksi vaatii ties kuinka monta kiloa viljaa, joka jo sellaisenaan kelpaisi ruokkimaan ihmisiä.

Lisäämällä kasvisruuan tuotantoa ja vähentämällä lihan kasvattamista pystyttäisiin siis teoriassa ruokkimaan useampia nälkäisiä - mikäli me ahneet länsimaalaiset nyt olisimme valmiita luopumaan ylikiloistamme ja muusta ylenpalttisesta kulutuksesta ja pyrkisimme tasaamaan tarvitseville sitä mitä meillä on...

Utopiaa?? No, ihan varmasti, mutta kai sitä hullumminkin voi elämänsä käyttää kuin pyrkien sitä kohti, minkä parhaimmaksi uskoo.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Kiireeseen kasvatettuja?

Eilen kerrottiin uutisissa tutkimuksesta, jossa selvisi, että jopa kolme neljäsosaa suomalaisista nuorista kokee elämäntyylinsä liian kiireiseksi ja stressaavaksi. Suurin osa ei kuitenkaan usko pystyvänsä vaikuttamaan siihen mitenkään, vaan olettaa kiireen vain lisääntyvän opiskelun, työn, perheen ja kasvavien velvoitteiden myötä.

Se akkaa kovin ilahdutti, että nuoret kuulemma aiempaa enemmän arvostavat ihan tavallista arkea ja kaipaisivat päiviinsä terveellistä joutenoloa ja läheisten seurasta nauttimista.

Se sen sijaan on sääli, että me aikuiset olemme rakentaneet tästä yhteiskunnasta tällaisen hullunmyllyn, jossa vain kelkasta pudonneilla on aikaa pysähtyä lepäämään (ja siitä he joutuvat kokemaan syyllisyyttä). Jotain olisi syytä tehdä sillekin, jos nuoret todella uskovat, ettei asioita voi muuttaa, sillä se on silkkaa joukkoharhaa.

Sekä kollektiivisen että yksilöllisen kiireen voi pysäyttää, mutta on sillä toki hintansa, eivätkä kaikki ole sitä valmiita maksamaan. Emme voi samanaikaisesti saada jatkuvaa kasvua, tehokkuutta, vauhtia ja levollista, kiireetöntä arkea.

Jotain tarttis kuitenkin tehdä. Siitä alkavat varmasti useimmat yhteiskuntasuunnittelijat olla yhtä mieltä, kun meitä kiireen kuluttamia muksahtelee kelkasta näin tiheää tahtia.Toimenpiteistä vaan taidetaan edelleen olla erimielisiä. Nyt olisi aika auttaa nuoria tajuamaan,(ennenkuin he tulevat siihen ikään, että vallankahva on heillä) että sosiaaliset rakenteet ja käytännöt eivät ole luonnonvoima . Niitä voidaan muovata. Jotta nuoret oppisivat siihen sopivat konstit, olisi aikuisten hyvä näyttää esimerkkiä, mutta onko meillä sellaiseen liian kiire, vai emmekö mekään usko, emmekä osaa?

tiistai 9. joulukuuta 2008

Muksis ja kuhmu

Kivut ovat eilisestä saakka olleet infernaaliset. Lihakset ovat selässä, kyljissä ja niskassa niin jumissa, että on vaikeata hengittää ja huimaa. Nauraminenkin sattuu, vaikkei tässä nyt juuri onneksi niin kovasti nauratakaan.

Päivällä kyllä nauratti, kun en itkeäkään viitsinyt. Pyörryin nimittäin ihan ehtaan pissalammikkoon. Yritin siivota koiranpentujen pissupapereita lattialta, kun terävä kipu vihlaisi selkää ja lonkkia, horjahdin ja kaaduin kyykkysennosta suoraan taaksepäin. Kun sitten pissaisilla sanomalehdillä köllötellen hetken päästä heräsin, minua tuijotti naamalle hönkäillen, hyvin huolestuneen näköisenä kolme koiraa ja pieni kissanpentu. Muut kissat taisivat olla päiväunilla yläkerrassa, eikä niitä muutenkaan enää jaksa tämän akan toilaukset kummastuttaa. Alkavat olla jo viisaita ja paljon nähneitä.

Nyt on takaraivossa komea kuhmu, mutta henki edelleen pihisee. Joulusiivoukset eivät tässä kunnossa juuri edisty ja se kyllä masentaa. Olisi niin kiva saada kotiin vähän joulun tuntua ja edes päällimmäinen sotkukerros pois lattialta ja huonekalujen pinnoilta.

Uuden (siis meille uuden, mutta käytetyn) ruokailuryhmän sentään tänään Huuto.Netistä bongasin ja saman tien huusin. Edellinen oli jo 15 vuotta vanha ja kovia kokenut. Niinhän se on sekä huonekalujen että vanhojen akkojen kohdalla, että reissussa rähjääntyy... ja kyllä niitä kilometrejä alkaa mittarissa jo ollakin, tuntuu, että paljon enemmän kuin vuosimallin perusteella voisi kuvitella. Varsinkin tänään on olo ollut lähemmäs satavuotias. Vain rollaattori puuttuu. Ehkä sillä pysyisi paremmin pystyssä.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Se pieni kaksikirjaiminen sana

Joskus aikaisemmin sitä olisi pitänyt mennä oikein kursseille harjoittelemaan (kai joku nyt EI:n sanomiseenkin kurssittaa, kun melkein kaikkea muutakin jo maksusta opetetaan). Sen oppiminen ajoissa olisi ehkä voinut säästää koko tältä paskamaiselta tautien sumalta.

Hyväksynnän hakeminen ei ole ollut päällimmäinen syy rajojen asettamisen vaikeuteen ,vaikka toisinaan silläkin on ollut osuutta asiaan. Eriävän mielipiteen esille tuominen keskusteluissa ei nimittäin koskaan ole ollut minulle ongelma ja se jos mikähän yleensä ärsyttää ja aiheuttaa paheksuntaa.

Jostain syystä meikäläisellä vaan on aina ollut suorastaan megalomaaninen velvollisuudentunto. Jos tiedän pystyväni johonkin, se on automaattisesti omasta mielestä minun velvollisuuteni. Toisia täytyy auttaa, heikompia täytyy tukea ja heidän rajoituksensa täytyy ottaa huomioon. Vaikka esimerkiksi alkoholi ei olisi minulle ongelma, on mielestäni itsestäänselvää, etten saata toista seurassa esimerkilläni kiusaukseen, jos tiedän, että se on hänelle ongelma.

Jos uskoisin siihen kaikkein patologisoivimpaan psykologian suuntaukseen, jonka pappa Freud aikoinaan käyntiin polkaisi, voisin ajatella, että tämä sairastumiseni on pakokeino liian raskaista velvoitteista. Nyt voin ainakin hyvällä omallatunnolla jättää paljon asioita toisten harteille, kun omani eivät enää kertakaikkiaan kestä.

Tämänpäiväistä tapausta varten olin etukäteen harjoitellut. Minua nimittäin pyydettiin ammattioppilaitokselle pitämään samanlainen psykologian kurssi, jonka pidin viime talvena. Sen verran väistöliikettä olin valmistellut, että sanoin etukäteissuunnitelman mukaan kieltäytymiseni syyksi sen, ettei minulla ole enää autoa työmatkoihin käytettävissä. Tottahan se tällä hetkellä on, mutta piankos olisin tuon pihassa ruostuvan ajopelin kuntoon laitattanut.

Ilmeisesti olen kuitenkin lopultakin irrottanut otteeni unelmasta, jossa pitkään epätoivon vimmalla roikuin. Halusin pysyä töissä, vaikka terveys alkoi pettää jo vuosia sitten... mutta mahtaakohan vielä joskus tulla päivä, jolloin pystyn sanomaan sen sanan tyynesti, ilman mitään puolusteluja ja hiljaisia itsesyytöksiä. Ei, en usko... ei ainakaan kovin pian.

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Ihmemaa


Glitter Graphics - GlitterLive.com


Ehkä edellisen postauksen aiheiden kirvoittamana mielessäni on tänään soinut Tarvo Laakson sanoittama ja säveltämä "Ihmemaa". Lauloin sen viimeksi isoäitini hautajaisissa viisitoista vuotta sitten. Mitään esiintymistä ei siihen tilaisuuten ollut etukäteen sovittu. Kahvien alkaessa olla lopuillaan joku sitä kuitenkin ehdotti. Niin sitten istuin pianon ääreen ja annoin tulla sen ensimmäisen kappaleen, joka mieleeni sattui osumaan. Ehkä olisin valinnut jotain muuta, jos olisin arvannut, etten enää koskaan sen jälkeen pysty sitä itkemättä laulamaan. Niin hienoa kappaletta olisi nimittäin ollut kiva esittää muuallakin.

Mummu oli syntynyt samana vuonna, jolloin Suomi itsenäistyi. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa hän kertoi jo kovasti toivovansa kuolemaa, koska elämä oli enimmäkseen pelkkää kipua ja vaivaa. Hän sanoi minulle: "Kuule Millan, se on vaan tää kuori, joka vanhenee. Täällä sisällä olen vielä ihan nuori flikka." Kuollessaankin hänessä asui nuoren tytön sielu, joka kaipasi päästä jonnekin, missä se ei olisi enää sidottu vanhaan ja sairaaseen asumukseen...

Näin se biisi menee:

Ihmemaa (säv.san. Tarvo Laakso)

Tässä istun itsekseni iltaa.
Kyynelsilmin katson kauas pois.
Ikävä mun mielen jälleen valtaa.
Muualla mun hyvä olla ois.

Ihmemaa, ihmemaa, jossakin odottaa.
Tiedän, että jossain se mua oottaa.
jossain mua oottaa ihmemaa.

Miksi haaveaave täyttää mielen.
Miksi aina kaipaan jonnekin.
Aniharvoin olen tyytyväinen
tässä, nyt, missä milloinkin.

Ihmemaa, ihmemaa...

Kuolemaansa saakka moni haikaa.
Viime hetkeen asti ikävöi.
Tavoittaako koskaan tuota aikaa,
jota suuret haaveet ympäröi.

Ihmemaa, ihmemaa...


Juhlan jälkeen

Väsyttää. Isälläni oli eilen 70-vuotispäivät. Pienimuotoiset juhlat vietettiin kotona, eikä ketään ollut virallisesti kutsuttu. Vieraita kävi silti yllättävän paljon tasaisesti pitkin päivää. Kaadoin kahvia, tiskailin ja seurustelin, niin kiireettömästi ja paljon kuin jaksoin. Nyt on olo kuin muutamaan kertaan yli ajetulla sammakolla. Joka paikkaan sattuu. Mieli on sentään hyvä, vaikkakin hiukan haikea.

Eräs vieraista oli ottanut mukaansa muistoja herättävän albumin: kuvia vanhempieni bileistä 70-luvun alusta. Pulisonkeja, hassuja kampauksia, hölmöjä seuraleikkejä, nuoria, kauniita , iloisia ihmisiä..Elämä virtaa ohi niin nopeasti. Nuorena tuntuu kuin aikaa olisi loputtomasti, mutta mihin?

Kunpa oppisikin elämään niin, että jälkeen ei jäisi vain turhaa odottelua, jossittelua ja sitku-elämää (sitten kun pääsen kouluun, saan vakituisen työpaikan, pääsemme muuttamaan omaan taloon, kun lapset kasvavat, sitten kun pääsen eläkkeelle...).

Täyttyvätpä päivät sitten millaisista tapahtumista tahansa, tärkeintä ainakin minulle olisi, että voisin olla joka hetkessä läsnä täysin ja kiirehtimättä. Mennyt on takanapäin. Huomisesta emme mitään tiedä. Juuri nyt on vain tämä hetki haasteineen, iloineen ja vaikeuksineen. Niistä muotoutuu jokaisen yksilöllinen elämä.

Jokainen kohtaaminen on tärkeä. Jokainen tehtävä, elämys tai kipu voi olla viimeinen. Ne loppuvat joskus. Millainen mahtaa olla meikäläisen saldo tämän elämäksi kutsutun juhlan jälkeen?