Tänään on taas tullut valittua telkkarista äärimmäisen epäterveellistä katsottavaa. Ensin juutuin vahingossa töllöttämään kotimaista sarjaa nimeltään Sairaala. Omat, lukuisat, ahdistavat sairaalamuistot tunkivat mieleen ja oli pakko kääntää kanavaa. Kipua, nöyryytystä, pelkoa ja voimattomuutta on tullut ihan livenä koettua jo tarpeeksi. Viihteenä en pysty sairaalaelämää enää katsomaan.
Jossain vaiheessa tuli seurattua pätkä Kambodzan kansanmurhasta kertovaa dokumenttia ja jälleen yllätti melkein fyysinen pahoinvointi silkasta myötätunnosta ja kauhusta. Kakkoskanavalle kääntäminen kesken sen dokkarin ei juuri tilannetta parantanut, koska siellä Inhimillisessä tekijässä puhutaan parhaillaan koulukiusaamisesta.
Katja Ståhlista olen pitänyt mediapersoonana aina kovasti. Parhaillaan hän kertoo omasta kouluajastaan ja myöhemmästä kohtaamisestaan entisen kiusaajansa kanssa. Kuulostaa tutulta - myös se, ettei kiusaaja vuosien kuluttua edes tajunnut kiusanneensa Katjaa. Mitenkähän mahtoi asian kokea se tyyppi, joka aikoinaan heitti minut puhelinkopin lasiseinästä läpi niin, että solisluu murtui.
Omista kouluajoistani alkaa olla jo ihmisikä ja olen ne tapahtumat moneen kertaan itsekseni läpi käynyt ja anteeksi antanut. Näitä tarinoita kuunnellessa huomaan kuitenkin, että jossain mieleni pohjalla säilyy ilmeisesti lähtemättömänä muisto väkivallasta, ulossulkemisesta ja pakottavasta sosiaalisesta paineesta. Kiusattujen kertomukset koskettavat. Herää voimakas tarve myös tehdä jotain, jotta sellaista ei kenellekään enää tapahtuisi.
Sitä ehkä kaipaankin kaikkein eniten miettiessäni lyhyeksi jäänyttä opettajan uraani. Suurinta työn iloa tuotti aina se, kun pystyi edes ajoittain vahvistamaan heikoksi itsensä tuntevien itseluottamusta tai edistämään luokassa turvallista, hyvää ilmapiiriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti