Juhlan jälkeen

Väsyttää. Isälläni oli eilen 70-vuotispäivät. Pienimuotoiset juhlat vietettiin kotona, eikä ketään ollut virallisesti kutsuttu. Vieraita kävi silti yllättävän paljon tasaisesti pitkin päivää. Kaadoin kahvia, tiskailin ja seurustelin, niin kiireettömästi ja paljon kuin jaksoin. Nyt on olo kuin muutamaan kertaan yli ajetulla sammakolla. Joka paikkaan sattuu. Mieli on sentään hyvä, vaikkakin hiukan haikea.

Eräs vieraista oli ottanut mukaansa muistoja herättävän albumin: kuvia vanhempieni bileistä 70-luvun alusta. Pulisonkeja, hassuja kampauksia, hölmöjä seuraleikkejä, nuoria, kauniita , iloisia ihmisiä..Elämä virtaa ohi niin nopeasti. Nuorena tuntuu kuin aikaa olisi loputtomasti, mutta mihin?

Kunpa oppisikin elämään niin, että jälkeen ei jäisi vain turhaa odottelua, jossittelua ja sitku-elämää (sitten kun pääsen kouluun, saan vakituisen työpaikan, pääsemme muuttamaan omaan taloon, kun lapset kasvavat, sitten kun pääsen eläkkeelle...).

Täyttyvätpä päivät sitten millaisista tapahtumista tahansa, tärkeintä ainakin minulle olisi, että voisin olla joka hetkessä läsnä täysin ja kiirehtimättä. Mennyt on takanapäin. Huomisesta emme mitään tiedä. Juuri nyt on vain tämä hetki haasteineen, iloineen ja vaikeuksineen. Niistä muotoutuu jokaisen yksilöllinen elämä.

Jokainen kohtaaminen on tärkeä. Jokainen tehtävä, elämys tai kipu voi olla viimeinen. Ne loppuvat joskus. Millainen mahtaa olla meikäläisen saldo tämän elämäksi kutsutun juhlan jälkeen?