Eilen kerrottiin televisiouutisissa, että jo 13% suomalaisista elää tuloilla, jotka alittavat köyhyysrajan (tällä hetkellä noin 1000 euroa kuussa bruttona). Meikäläiseen se kolahti kipeästi - varsinkin, kun tällä hetkellä olo on kuin kelluisi jäälautalla, toistaiseksi turvassa hukkumiselta, mutta pelottavan tietoisena siitä, että lautta sulaa kaiken aikaa...Eläkkeeni alittaa reippaasti tuon maagisen rajan. Puolisolla on määräaikainen työsuhde, eikä hän suostu liittymään työttömyyskassaan.
Suomalaisten köyhyys on monimuotoinen ilmiö. Sen voi laukaista hyvin erilaiset elämänkriisit: avioero, sairastuminen, ylivelkaantuminen, työttömyys, läheisen kuolema. Tarinoita on yhtä monenlaisia kuin niiden kertojiakin. Huolestuttavaa on mielestäni se, että yhä enemmän köyhien joukossa on niitä, joilla on työtä, mutta joiden palkka vaan on liian pieni tämän maan mittapuun mukaiseen kohtuulliseen elintasoon.
Samassa uutislähetyksessä sanottiin myös, että pätkätyöläisten työttömysturvaan ei ole luvassa kohennuksia. Se tarkoittaa silloin lukion vitosen matikannumerollakin laskettuna, että köyhyysrajan alapuolelle on putoamassa lähiaikoina roimasti väkeä lisää, mikäli työttömyystilastot heikkenevät tätä vauhtia.
Itse olen elänyt numeroilla laskettuna köyhyysrajan alapuolella lähes koko ikäni. Rankimmalta rahattomuus tuntui opiskeluaikana, jolloin töissäkäynnistä huolimatta kotiin oli varaa matkustaa vain pari kertaa lukukaudessa ja viikonloppuisin tuli toisinaan koettua suoranaista nälkää. Silloin meinasi joskus myös olla pinna tiukalla niiden opiskelutovereiden kanssa, joilla oli enemmän ja, jotka pitivät minua ylimielisenä ja eristäytyvänä, kun jättäydyin pois yhteisistä, rahaa edellyttävistä riennoista.
Toisen kerran pienituloisuus tuntui pahalta ihan työurani loppupuolella, kun olin jo opiskellut maisteriksi maksaen omasta pussistani kalliit avoimen yliopiston kurssit, mutta en ollut vielä pätevä opettaja. Kaikkine kokemuslisineen samaa työtä tekevät samanikäiset aineenopettajat saivat yli kaksinkertaista palkkaa ja ajelivat töihin hienoilla autoillaan (vaikkei opettajilla edes ole muihin aloihin verrattuna korkea palkka). Minä pelkäsin kuollakseni, että vanha kotteroni hajoaa, sillä uuteen ei ollut varaa ja kulkupelin puuttuessa olisin menettänyt myös oikeuteni työttömyysturvaan. Täälläpäin ei nimittäin julkisia kulkuvälineitä juuri ole, mutta työvoimatoimisto vaatii, että töihin on päästävä yli 100 kilmetrin päähän. Muuten ei kuulemma ole työnhakija tosissaan ja työhaluinen.
Lähiympäristössäni on nykyään paljon eri tavoin köyhiä. Jonkin verran ovat omat kokemukseni auttaneet minua ymmärtämään sitä, että osittain köyhyys on korvien välissä, mutta olen minä vieläkin sen suhteen aika suvaitsematon. Jokainen näillä leveysasteilla elävä tarvitsee lämpimän asunnon peseytymismahdollisuuksineen, riittävästi ruokaa, vaatetta ja terveydenhuollon. Siitä, mitä sen lisäksi tarvitaan onkin sitten monenlaisia mielipiteitä.
Tunnen perheitä, joilla on aina varaa auttaa toisia niin rahallisesti kuin aikaa ja apua antaen., vaikka heidän omat tulonsa ovat uskomattoman pienet. Sitten on niitä, jotka railakkaan baari-illan jälkeen valittelevat köyhyyttään, kun ne uudet juhlakengätkin olivat niin kalliit ja siitä Teneriffan matkastakin pitäisi varausmaksu maksaa ensi viikolla...Ehkä kyse on myös siitä, mihin kulutustasoaan ja varallisuuttaan vertaa. Köyhien joukossa on helpompi olla köyhä. Onneksi en kuulu enää porukoihin, joissa tarvitsisi yrittää näyttää yhtään sen menestyvämmältä tai rahakkaammalta kuin oikeasti on.
Suomalaisten köyhyys on monimuotoinen ilmiö. Sen voi laukaista hyvin erilaiset elämänkriisit: avioero, sairastuminen, ylivelkaantuminen, työttömyys, läheisen kuolema. Tarinoita on yhtä monenlaisia kuin niiden kertojiakin. Huolestuttavaa on mielestäni se, että yhä enemmän köyhien joukossa on niitä, joilla on työtä, mutta joiden palkka vaan on liian pieni tämän maan mittapuun mukaiseen kohtuulliseen elintasoon.
Samassa uutislähetyksessä sanottiin myös, että pätkätyöläisten työttömysturvaan ei ole luvassa kohennuksia. Se tarkoittaa silloin lukion vitosen matikannumerollakin laskettuna, että köyhyysrajan alapuolelle on putoamassa lähiaikoina roimasti väkeä lisää, mikäli työttömyystilastot heikkenevät tätä vauhtia.
Itse olen elänyt numeroilla laskettuna köyhyysrajan alapuolella lähes koko ikäni. Rankimmalta rahattomuus tuntui opiskeluaikana, jolloin töissäkäynnistä huolimatta kotiin oli varaa matkustaa vain pari kertaa lukukaudessa ja viikonloppuisin tuli toisinaan koettua suoranaista nälkää. Silloin meinasi joskus myös olla pinna tiukalla niiden opiskelutovereiden kanssa, joilla oli enemmän ja, jotka pitivät minua ylimielisenä ja eristäytyvänä, kun jättäydyin pois yhteisistä, rahaa edellyttävistä riennoista.
Toisen kerran pienituloisuus tuntui pahalta ihan työurani loppupuolella, kun olin jo opiskellut maisteriksi maksaen omasta pussistani kalliit avoimen yliopiston kurssit, mutta en ollut vielä pätevä opettaja. Kaikkine kokemuslisineen samaa työtä tekevät samanikäiset aineenopettajat saivat yli kaksinkertaista palkkaa ja ajelivat töihin hienoilla autoillaan (vaikkei opettajilla edes ole muihin aloihin verrattuna korkea palkka). Minä pelkäsin kuollakseni, että vanha kotteroni hajoaa, sillä uuteen ei ollut varaa ja kulkupelin puuttuessa olisin menettänyt myös oikeuteni työttömyysturvaan. Täälläpäin ei nimittäin julkisia kulkuvälineitä juuri ole, mutta työvoimatoimisto vaatii, että töihin on päästävä yli 100 kilmetrin päähän. Muuten ei kuulemma ole työnhakija tosissaan ja työhaluinen.
Lähiympäristössäni on nykyään paljon eri tavoin köyhiä. Jonkin verran ovat omat kokemukseni auttaneet minua ymmärtämään sitä, että osittain köyhyys on korvien välissä, mutta olen minä vieläkin sen suhteen aika suvaitsematon. Jokainen näillä leveysasteilla elävä tarvitsee lämpimän asunnon peseytymismahdollisuuksineen, riittävästi ruokaa, vaatetta ja terveydenhuollon. Siitä, mitä sen lisäksi tarvitaan onkin sitten monenlaisia mielipiteitä.
Tunnen perheitä, joilla on aina varaa auttaa toisia niin rahallisesti kuin aikaa ja apua antaen., vaikka heidän omat tulonsa ovat uskomattoman pienet. Sitten on niitä, jotka railakkaan baari-illan jälkeen valittelevat köyhyyttään, kun ne uudet juhlakengätkin olivat niin kalliit ja siitä Teneriffan matkastakin pitäisi varausmaksu maksaa ensi viikolla...Ehkä kyse on myös siitä, mihin kulutustasoaan ja varallisuuttaan vertaa. Köyhien joukossa on helpompi olla köyhä. Onneksi en kuulu enää porukoihin, joissa tarvitsisi yrittää näyttää yhtään sen menestyvämmältä tai rahakkaammalta kuin oikeasti on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti