Yhteisöllisyydestä

Sen perään huudellaan nyt monesta suunnasta. Kun vanhukset ovat yksinäisiä, lapset viettävät koulupäivän jälkeen liian pitkiä aikoja itsekseen tai apua tarvitsevat jäävät ilman julkisia palveluita, tämänhetkinen trendi politiikassa on kaipailla takaisin kadotettua yhteisöllisyyttä (eli kolmatta sektoria) rapautuneita hyvinvointipalveluita paikkaamaan.

Kun päihde- ja itsemurhatilastot alkavat näyttää yhä synkemmiltä ja järjettömältä vaikuttavia väkivallantekoja sattuu yhä useammin, lääkettä etsitään nyt yhteisöllisyydestä, mutta mitä sillä tosiasiassa tarkoitetaan?

Joskus tuntuu, että koko trendikkäiden iskulauseiden voima perustuu siihen, ettei niitä selkeästi määritellä. Niin kukin saa tulkita ne itselleen mieluisella tavalla ja yhtyä antaumuksella vaatimaan vaikkapa juuri lisää yhteisöllisyyttä miettimättä sen enempää, mitä se käytännössä ja juuri minun kohdallani mahtaisi tarkoittaa. Mistä joutuisin luopumaan ja mitä pitäisi muuttaa?

Jos yhteisöllisyydellä tarkoitetaan sitä, että yhteiskunnan, suvun, perheen tai muun suuremman joukon etu tulee aina asettaa yksilön halujen ja tarpeiden edelle, luulen, ettei niin kovin moni ihan tosissaan sitä kannata. Yhteisöllisyys on useimpien mielestä hyvä asia niin kauan kuin se tuottaa lisää hyvää minulle: turvallisuutta, seuraa, kannustusta ja ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan minulle jotain, silloin, kun sitä tarvitsen. Tilanne on toinen heti, jos koen, että itse joudun antamaan enemmän kuin yhteydestä hyödyn.

Useimmiten kaikki äärilaidat ovat pahasta. Ehkä elämäntavan ja moraalin individualisoitumisessa on menty Suomessa liian nopeasti liian pitkälle. Todellisuudessahan kuitenkin olemme sidoksissa toisiimme lukemattomin eri tavoin, pidämme siitä tai emme. Yksityisinä pitämämme valinnat vaikuttavat väistämättä toisiin ja tarvitsemme ainakin muiden ihmisten tuottamia palveluja, hyödykkeitä ja infrastruktuuria joka päivä, havaitsemme sen tai emme.

Silloin kun itsenäisyys muuttuu itsekkyydeksi ja vapaus erkanee tyystin vastuusta, mennään mielestäni hakoteille. Silti en usko ratkaisujen tämänhetkisiin poliittisiin ongelmiin ja ihmisten pahoinvointiin löytyvän pelkästä yhteisöllisyydestä.

Joitakin yhteisöllisyyskeskusteluja kuunnellessa tulee mieleen vanha vitsi kommunismista, jonka mukaan se, mikä on sun on munkin, mutta se, mikä on mun, on mun. Tämänhetkisen oikeistohallituksen käsitys yhteisöllisyydestä näyttää mielestäni samansuuntaiselta. Eli ongelmat ovat yksilöiden ja ihmisryhmien omia, verovaroina ja yritystoiminnan kautta hankitut resurssit puolestaan valtiovallan ja osakkeenomistajien omia.

Yhteisöjen, kuten perheiden ja sukujen, tulisi pitää huolta jäsenistään. Yhä useammat tehtävät, joita varten hyvinvointivaltion rakennuskauden aikana luotiin palvelujärjestelmiä, halutaan nyt sälyttää vapaaehtoisjärjestöjen ja yksityisten ihmisten vastuulle. Apua saa ostamalla, (jos sattuu olemaan varaa), tai hyväntekeväisyytenä tutuilta tai yhdistyksiltä. Se vaan mietityttää, miten käy niiden, joilla ei ole sen paremmin varallisuutta kuin avuliaita tukiverkostoja.

Minulle kyllä kelpaisi ihan vanhanaikainen solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus, enkä panisi pahakseni, vaikka niitä toteutettaisiin käytännössä suuntaamalla verovaroja nimenomaan niille, jotka apua eniten tarvitsevat pitämällä yllä kattavaa sosiaalipalvelujen verkostoa, joka olisi tasapuolisesti niidenkin saatavilla, joilla ei ole sosiaalista pääomaa tai muuta mammonaa, ...mutta minä taidankin olla auttamattomasti kalkkis. Kelkasta pudonnut ylijäämähippi.