Jokin aika sitten tuli telkkarista tanskalainen dokumentti, jossa pohdittiin psykologian näkökulmasta, mikä meitä ahdistaa. Ihmisen aivot on kuulemma muovautuneet selviytymään paljon pienemmissä ihmisyhteisöissä ja niukemmassa ärsyketulvassa. Nykyajan kiivaassa elämärytmissä, ylenpalttisessa informaatiotulvassa ja nopeissa muutoksissa stressaannumme ja "Taistele tai pakene" -reaktio jää päälle.
Minun mieleeni jäi pitkäksi aikaa tapa, jolla ohjelmassa ahdistus määriteltiin. Sen sanottiin olevan "vääristynyttä pelkoa, sellaista, joka ei mene ohi". Meikäläistä ahdistaa usein. Tekemättömät työt ahdistaa. Jatkuva kipu, voimattomuus ja epävarmuus ahdistaa. Läheisten kärsimys ahdistaa. Silti pelkään myös heidän menettämistään kuolemalle. Kaikkein eniten pelottaa se, että tuotan toisille pettymyksiä.
Kullakin on omat huolen ja pelon aiheensa. Minun ahdistustani yleensä helpottaa, kun asioiden syyt, syntymekanismit ja toiminta selviävät. Silloin voin ylläpitää ainakin sellaista illuusiota, että niihin voi jotenkin vaikuttaa. Vielä kun keksisin miten...
Minun mieleeni jäi pitkäksi aikaa tapa, jolla ohjelmassa ahdistus määriteltiin. Sen sanottiin olevan "vääristynyttä pelkoa, sellaista, joka ei mene ohi". Meikäläistä ahdistaa usein. Tekemättömät työt ahdistaa. Jatkuva kipu, voimattomuus ja epävarmuus ahdistaa. Läheisten kärsimys ahdistaa. Silti pelkään myös heidän menettämistään kuolemalle. Kaikkein eniten pelottaa se, että tuotan toisille pettymyksiä.
Kullakin on omat huolen ja pelon aiheensa. Minun ahdistustani yleensä helpottaa, kun asioiden syyt, syntymekanismit ja toiminta selviävät. Silloin voin ylläpitää ainakin sellaista illuusiota, että niihin voi jotenkin vaikuttaa. Vielä kun keksisin miten...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti