Joskus aikaisemmin sitä olisi pitänyt mennä oikein kursseille harjoittelemaan (kai joku nyt EI:n sanomiseenkin kurssittaa, kun melkein kaikkea muutakin jo maksusta opetetaan). Sen oppiminen ajoissa olisi ehkä voinut säästää koko tältä paskamaiselta tautien sumalta.
Hyväksynnän hakeminen ei ole ollut päällimmäinen syy rajojen asettamisen vaikeuteen ,vaikka toisinaan silläkin on ollut osuutta asiaan. Eriävän mielipiteen esille tuominen keskusteluissa ei nimittäin koskaan ole ollut minulle ongelma ja se jos mikähän yleensä ärsyttää ja aiheuttaa paheksuntaa.
Jostain syystä meikäläisellä vaan on aina ollut suorastaan megalomaaninen velvollisuudentunto. Jos tiedän pystyväni johonkin, se on automaattisesti omasta mielestä minun velvollisuuteni. Toisia täytyy auttaa, heikompia täytyy tukea ja heidän rajoituksensa täytyy ottaa huomioon. Vaikka esimerkiksi alkoholi ei olisi minulle ongelma, on mielestäni itsestäänselvää, etten saata toista seurassa esimerkilläni kiusaukseen, jos tiedän, että se on hänelle ongelma.
Jos uskoisin siihen kaikkein patologisoivimpaan psykologian suuntaukseen, jonka pappa Freud aikoinaan käyntiin polkaisi, voisin ajatella, että tämä sairastumiseni on pakokeino liian raskaista velvoitteista. Nyt voin ainakin hyvällä omallatunnolla jättää paljon asioita toisten harteille, kun omani eivät enää kertakaikkiaan kestä.
Tämänpäiväistä tapausta varten olin etukäteen harjoitellut. Minua nimittäin pyydettiin ammattioppilaitokselle pitämään samanlainen psykologian kurssi, jonka pidin viime talvena. Sen verran väistöliikettä olin valmistellut, että sanoin etukäteissuunnitelman mukaan kieltäytymiseni syyksi sen, ettei minulla ole enää autoa työmatkoihin käytettävissä. Tottahan se tällä hetkellä on, mutta piankos olisin tuon pihassa ruostuvan ajopelin kuntoon laitattanut.
Ilmeisesti olen kuitenkin lopultakin irrottanut otteeni unelmasta, jossa pitkään epätoivon vimmalla roikuin. Halusin pysyä töissä, vaikka terveys alkoi pettää jo vuosia sitten... mutta mahtaakohan vielä joskus tulla päivä, jolloin pystyn sanomaan sen sanan tyynesti, ilman mitään puolusteluja ja hiljaisia itsesyytöksiä. Ei, en usko... ei ainakaan kovin pian.
Hyväksynnän hakeminen ei ole ollut päällimmäinen syy rajojen asettamisen vaikeuteen ,vaikka toisinaan silläkin on ollut osuutta asiaan. Eriävän mielipiteen esille tuominen keskusteluissa ei nimittäin koskaan ole ollut minulle ongelma ja se jos mikähän yleensä ärsyttää ja aiheuttaa paheksuntaa.
Jostain syystä meikäläisellä vaan on aina ollut suorastaan megalomaaninen velvollisuudentunto. Jos tiedän pystyväni johonkin, se on automaattisesti omasta mielestä minun velvollisuuteni. Toisia täytyy auttaa, heikompia täytyy tukea ja heidän rajoituksensa täytyy ottaa huomioon. Vaikka esimerkiksi alkoholi ei olisi minulle ongelma, on mielestäni itsestäänselvää, etten saata toista seurassa esimerkilläni kiusaukseen, jos tiedän, että se on hänelle ongelma.
Jos uskoisin siihen kaikkein patologisoivimpaan psykologian suuntaukseen, jonka pappa Freud aikoinaan käyntiin polkaisi, voisin ajatella, että tämä sairastumiseni on pakokeino liian raskaista velvoitteista. Nyt voin ainakin hyvällä omallatunnolla jättää paljon asioita toisten harteille, kun omani eivät enää kertakaikkiaan kestä.
Tämänpäiväistä tapausta varten olin etukäteen harjoitellut. Minua nimittäin pyydettiin ammattioppilaitokselle pitämään samanlainen psykologian kurssi, jonka pidin viime talvena. Sen verran väistöliikettä olin valmistellut, että sanoin etukäteissuunnitelman mukaan kieltäytymiseni syyksi sen, ettei minulla ole enää autoa työmatkoihin käytettävissä. Tottahan se tällä hetkellä on, mutta piankos olisin tuon pihassa ruostuvan ajopelin kuntoon laitattanut.
Ilmeisesti olen kuitenkin lopultakin irrottanut otteeni unelmasta, jossa pitkään epätoivon vimmalla roikuin. Halusin pysyä töissä, vaikka terveys alkoi pettää jo vuosia sitten... mutta mahtaakohan vielä joskus tulla päivä, jolloin pystyn sanomaan sen sanan tyynesti, ilman mitään puolusteluja ja hiljaisia itsesyytöksiä. Ei, en usko... ei ainakaan kovin pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti