keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Viturallaan

Tänään on henkilökohtainen mikrokosmokseni taas aivan viturallaan. Harmit alkoivat jo eilen, kun Vinskikissa oli koko muhkeudessaan köllötellyt vessan lavuaarissa niin, että allas oli hieman irronnut seinästä ja reunalle asettamani vesilasi lasketteli sirpaleiksi altaaseen. Siinä rytäkässä sain käsiini haavoja ja etusormeeni pienen sirun, jonka en huomannut jääneen nahan alle ennen kuin se nyt ilmeisesti on alkanut koteloitua ja pistää ikävästi aina, kun kosken sormella jotain.

Mies toi illalla pyynnöstäni kauppareissulta lohtusuklaata, jonka havaitsin heti avattuani hieman epäillyttävän näköiseksi. Mutustelin kuitenkin muutaman palan ennen kuin maku ja kertaalleen sulanut ilme alkoi toden teolla ärsyttää. Päiväystä vilkaistessani huomasin sen vanhentuneen ja puoli vuotta sitten.

Jossain suuremmalla paikkakunnalla ja isomman ostoksen kera saattaisi mieskin aktivoitua lähtemään tuotteen kanssa takaisin kauppaan. Täällä ei kuitenkaan oikein viitsi, kun Siwan kassatätejä tulee muutenkin sääli (työajat ja -olot ovat aika vaativat) ja ruokakauppoja on vain kaksi. Jos siis toisen myyjät moitteillaan suututtaa, jää aika vähän valinnanvaraa ostoksille.

Yökin kului taas vaihteeksi valvoskellessa. Koiravanhus ja tuleva äitikoira pyysivät vuorotellen pihalle pissalle. Minun vatsakipuni paheni kaiken aikaa ja aamulla verta tuli taas molemmista päistä.

Pakkasmittari näyttää -24. Niinpä virittelin takkaan tulen. Siinä puuhassa paljastui se viimeisin harmi, joka tuntuukin ylitsepääsemättömimmältä, sillä siitä tuskin pääsemme enää koskaan eroon: takan reunaan on jostain ilmaantunut tuommoinen kauhea, suuri, rasvaisen näköinen tahra. En käsitä, mistä tuollainen on voinut tulla. Mieheltä asiaa on turha tiedustella, sillä hän kieltää aina kaiken. Ei muista, ei ole koskaan jättänyt mitään sotkuja minnekään, eikä varsinkaan ole syypää mihinkään vahinkoihin.

Voi, miten pieniä tämmöiset harmit ovatkaan suurten rinnalla! Tottahan minä sen tiedän ja ymmärrän, mutta saisinko nyt edes hetken puhista harmiani ja kirota kohtaloani.

Menen ensin oksentamaan. Sitten etsin kaikki mahdolliset puhdistusaineet tiskiaineesta dynamiittiin ja käyn tuon tahran kimppuun. Tarkoitus oli kyllä kirjoittaa ihan jotain muuta, mutta siitä sitten, kun katse taas yltää oman navan tienoilta etäämmäs.

torstai 20. tammikuuta 2011

Se, joka pääsi karkuun..

Kuallaksenikaan en muista, mikä oli se kualematoon irea, jonka tuasta Partapapan erellisehen kirijootukseen jättämästä kommentista sain.

Jotaki elämää suurempaa se varmasti oli, mutta karkas taivahan tuulihin, kun en heti älynny pyyrystää sitä paperille. Niinhän niille parahille ireoille tuppaa käymähän - justihin niinku suurimmille kaloollekkin ja täyrellisimmille pualisoeherokkahille... tai niin oon ainaki kuullu väitettävän..

Ehkä siinä postausireassa oli jotaki siitä, kuinka vaikiaksi ihiminen osaa elämänsä teherä, vaikkei eres hampahat irves yritä.

Yks varma konsti saara olonsa tukalaksi on aina orottaa liikoja itteltänsä ja muilta. Toinen yhtä pahan sopan perusaines on sitte se toinen ääripää, eli se, ettei orota yhtään mitään keltään, ei usko omihin maharollisuuksihinsa, ei ota vastuuta, ei luota toisihin, eikä eres minkäänllaisihin korkiampiin voimihin.

Ehkä jonkullaanen hyvinvoinnin avain täs asias vois olla sellaanen ihan vanahanaikaanen tasapaino, elikkäs harmonia. Notta teherähän se, mikä voirahan niin hyvin ku voirahan, aina ku voirahan ja muutoon ollaan ku Ellun kanat...

Tuata jäläkimmäästä mä lähären ny harjoottelemahan, kun en tällä hetkellä muuta jaksa. Ehkä huamenna sitte jotaki tolokullisempaa tekstiä ja ihan suamenkiälellä..

torstai 13. tammikuuta 2011

Niin minä haluaisin elää

Tasavallan presidentti ilmaisi uuden vuoden puheessaan huolensa maailmanlaajuisesti koventuneitten asenteitten ja suvaitsemattomuuden lisääntymisestä. Minuakin se pelottaa.

Maahanmuuttoa vastustavat puolustavat toisinaan kantaansa sanomalla, että ihmisiä tulee auttaa siellä, missä heidän alkuperäinen asuinsijansa on ja, että ensin tulee huolehtia oman maan ongelmista, sitten vasta sijoittaa kehitysapuun.

Usein vaan ihmisten auttaminen sodan jaloissa tai diktatuurin vallan alla on sangen vaikeata. Ainoa keino monille säilyttää henkensä on lähteä pois väkivallan, vainon ja puutteen keskeltä.

Äärimmäisen harvoin olen myöskään nähnyt kiivaimpia maahanmuuton vastustajia minkäänlaisessa auttamistyössä hoitamassa kuntoon tämän maan tarvitsevien ja väärin kohdeltujen asioita. Protestoiminen on niin paljon helpompaa kuin rakentava osallistuminen. Joskus kaukaisten lähimmäisten torjuminen oman kansan tai perheen tarpeisiin vedoten vaikuttaa suorastaan kömpelöltä yritykseltä oikeuttaa oma itsekkyys.

Saattaa tietysti olla, että näkökulmani on vääristynyt, mutta hyvin usein ne tapaamani ihmiset, joiden sydämissä on ollut paikka kaukana eläville hädänalaisille ovat pitäneet aktiivisesti huolta myös lähellään elävistä köyhistä.

..Ja köyhyyttä on niin monenlaista ...lähellä JA kaukana. Antaumuksellimpia auttajia näyttäisi riivaavan peräti jonkinasteinen epärealismi. Aivan kuin he uskoisivat, ettei heidän kukkaronsa voi milloinkaan tyystin tyhjentyä, jos rahat kuluvat hyvän tekemiseen, eivätkä voimat loppua kesken, jos ne käytetään auttamiseen.

Niin minä HALUAISIN elää. Todellisuus on kuitenkin kohdallani toisenlainen.