Tuon edellisen tekstin jälkeen koin henkistä krapulaa. Harkitsin jo sen poistamista ja selittelin lipsahdusta itselleni juuri napattujen voimakkaiden särkylääkkeiden vaikutuksella. Lopulta päädyin jättämään tekstin näkyviin. En kai minä nyt ihan pelkuriksi ole muuttunut.
Pitkään aikaan en ole jaksanut lukea mitään kiinnostavia tutkimuksia sosiaalipsykologiasta tai kultturintutkimuksesta, joten jos joku osaisi suositella jotain palautteen antamiseen ja keskustelukulttuurin muutokseen liittyvää opusta, olisin vinkistä kiitollinen. Aihe nimittäin kiinnostaa.
Ihan mutu-tuntumalta kuvittelen, että suomalaiseen keskustelukulttuuriin ei perinteisesti ole kuulunut positiivisen palautteen antaminen tai ylenpalttisen ystävällisyyden ilmaiseminen toisille - varsinkaan vähän vieraammille. Suomalainen mies ei kuulemma puhu, eikä pussaa. Naiset ovat vahvoja, eivätkä turhista kitise. Niin kai se menee.
Nuorison parissa työskennellessä oli helppo huomata amerikkalaisen viihdekulttuurin vaikutus. Erityisesti parisuhdekulttuuriin ja ystävyyden osoituksiin on suorastaan tulvinut vaikutteita, joita ei ollut olemassakaan vielä omassa nuoruudessani 70- ja 80-luvuilla. Elokuvat, mainokset, televisiosarjat ja musiikki kouluttavat nykysuomalaisia ilmaisemaan tunteitaan rapankontakaiseen tapaan.
Muistan miten olin purskahtaa täysin sopimattomaan nauruun, kun ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan ystävälle vaikeassa tilanteessa: "Kerro vaan, jos voin tehdä jotain". Toinen selvästi amerikkalaissarjoista omaksumani tapa on kehua nykyään (melkein) ujostelematta ihmisten ulkonäössä ja käyttäytymisessä asioita, jotka silmääni miellyttävät. Nykyään sen voi joissain piireissä jo tehdä pelkäämättä, että toinen kuvittelee minun pyrkivän hyötymään hänestä jotenkin - tai olevan seksiä vailla.
Vieläkään postiviisen palautteen antaminen tai saaminen ei tunnu kaikista luontevalta. Itsekin huomaan joskus pelkääväni, että vaikutan vain omituiselta ja saan toisen olon kiusaantuneeksi, jos esimerkiksi yksityiskohtaisesti kehun hänen suoritustaan jossain tehtävässä tai kauniisti laitettuja hiuksiaan.
Opettajana työskentelemisessä yksi nautinnollisin puoli oli se, että siinä positiivisen palautteen antaminen kuului suoranaisesti toimenkuvaan. Opettajalla on oppilaaseen nähden myös tietynlaista auktoriteettia (vaikkei heitä enää juuri kunnioitetakaan) - ainakin siinä mielessä, että heillä on oikeus antaa arvosanoja. Sellaiselta taholta saatu palaute painaa kuulemma enemmän kuin vertaiselta tai alempiarvoiselta henkilöltä saatu (sen verran sentään sosiaalipsykologian luennoilta muistan).
Se, että nykyään entistä enemmän arastelen positiivisen palautteen antamista taitaakin johtua siitä, että koen, ettei sillä ole kenellekään mitään arvoa. Minulla ei ole enää mitään statusta, asemaa tai tehtävää, jossa voisin olla kenellekään hyödyksi. Olen ollut huomaavinani, että sellaisen ihmisen sanoja ei juuri arvosteta, ei edes niitä positiivisia, kannustaviksi ja kehuiksi tarkoitettuja.
Pitkään aikaan en ole jaksanut lukea mitään kiinnostavia tutkimuksia sosiaalipsykologiasta tai kultturintutkimuksesta, joten jos joku osaisi suositella jotain palautteen antamiseen ja keskustelukulttuurin muutokseen liittyvää opusta, olisin vinkistä kiitollinen. Aihe nimittäin kiinnostaa.
Ihan mutu-tuntumalta kuvittelen, että suomalaiseen keskustelukulttuuriin ei perinteisesti ole kuulunut positiivisen palautteen antaminen tai ylenpalttisen ystävällisyyden ilmaiseminen toisille - varsinkaan vähän vieraammille. Suomalainen mies ei kuulemma puhu, eikä pussaa. Naiset ovat vahvoja, eivätkä turhista kitise. Niin kai se menee.
Nuorison parissa työskennellessä oli helppo huomata amerikkalaisen viihdekulttuurin vaikutus. Erityisesti parisuhdekulttuuriin ja ystävyyden osoituksiin on suorastaan tulvinut vaikutteita, joita ei ollut olemassakaan vielä omassa nuoruudessani 70- ja 80-luvuilla. Elokuvat, mainokset, televisiosarjat ja musiikki kouluttavat nykysuomalaisia ilmaisemaan tunteitaan rapankontakaiseen tapaan.
Muistan miten olin purskahtaa täysin sopimattomaan nauruun, kun ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan ystävälle vaikeassa tilanteessa: "Kerro vaan, jos voin tehdä jotain". Toinen selvästi amerikkalaissarjoista omaksumani tapa on kehua nykyään (melkein) ujostelematta ihmisten ulkonäössä ja käyttäytymisessä asioita, jotka silmääni miellyttävät. Nykyään sen voi joissain piireissä jo tehdä pelkäämättä, että toinen kuvittelee minun pyrkivän hyötymään hänestä jotenkin - tai olevan seksiä vailla.
Vieläkään postiviisen palautteen antaminen tai saaminen ei tunnu kaikista luontevalta. Itsekin huomaan joskus pelkääväni, että vaikutan vain omituiselta ja saan toisen olon kiusaantuneeksi, jos esimerkiksi yksityiskohtaisesti kehun hänen suoritustaan jossain tehtävässä tai kauniisti laitettuja hiuksiaan.
Opettajana työskentelemisessä yksi nautinnollisin puoli oli se, että siinä positiivisen palautteen antaminen kuului suoranaisesti toimenkuvaan. Opettajalla on oppilaaseen nähden myös tietynlaista auktoriteettia (vaikkei heitä enää juuri kunnioitetakaan) - ainakin siinä mielessä, että heillä on oikeus antaa arvosanoja. Sellaiselta taholta saatu palaute painaa kuulemma enemmän kuin vertaiselta tai alempiarvoiselta henkilöltä saatu (sen verran sentään sosiaalipsykologian luennoilta muistan).
Se, että nykyään entistä enemmän arastelen positiivisen palautteen antamista taitaakin johtua siitä, että koen, ettei sillä ole kenellekään mitään arvoa. Minulla ei ole enää mitään statusta, asemaa tai tehtävää, jossa voisin olla kenellekään hyödyksi. Olen ollut huomaavinani, että sellaisen ihmisen sanoja ei juuri arvosteta, ei edes niitä positiivisia, kannustaviksi ja kehuiksi tarkoitettuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti