Hip hei! Se toimii sittenkin. Ainakin ajoittain. Hitaanpuoleisesti, mutta kumminkin. Nimittäin nettiyhteys. Ainakin tällä hetkellä. Toistaiseksi. (Kaiken edellä kirjoitetun voi tänä aamuna suoraan soveltaa myös meikäläisen kroppaan ja aivoihin).
Muutaman päivän bittivajeen jälkeen sähköinen viestintä taas virkistää, inspiroi ja ilahduttaa. Sähköpostien availu ei tunnu enää kiusalliselta velvollisuudelta. Blogeihin ja uutissivuille on ehtinyt ilmestyä uutta, kiinnostavaa materiaalia.
Miksi ihmeessä ihmisen mieli (ainakin tämän nimenomaisen yksilön) toimii näin? Onhan se hyvä, että aistien habituaatiota ja muutakin mukautumista tapahtuu: silmät tottuvat hämärään, jotta näkisimme paremmin. Aivot sopeutuvat meteliin ja oppivat erottelemaan epäolennaiset ääniärsykkeet olennaisista. Automatisoitumisen kautta syntyneet rutiinit säästävät energiaa ja helpottavat elämää. Mutta miksi ihmeessä myös hyvät kokemukset laimenevat ja haalistuvat?
Mikseivät kaikki suudelmat voi tuntua yhtä kiihkeiltä ja ainutkertaisilta kuin ensimmänen? Miksei jokainen koulupäivä voi olla yhtä jännittävä ja innostava kuin se ekaluokan eka? Kokemusten karttuessa ensimmäisiä kertoja tulee aina vain harvemmin. Kaiken kukkuraksi ikääntyvillä aistien herkkyyskin vähenee. Jopa mauista joudumme osittain luopumaan, mikäli tarpeeksi pitkään elämme. Makean maistaminen säilyy kuulemma pisimpään.
Sitä olen elämässäni harmitellut eniten, että jostain syystä tottuminen kipuihin ja epämukavuuteen ei tunnu tapahtuvan lainkaan yhtä nopeasti kuin mukaviin aistimuksiin...
Hyvinä päivinä haluan uskoa siihen, että positiivisia asioita, hyviä tunteita, kivuttomuutta ja suloisia aistimuksia arvostaa sitä enemmän, mitä harvemmin ne kohdalle osuvat, mutta onkohan näinkään? Jos ihminen päästää itsensä katkeroitumaan ja odottaa aina vain pahinta, voi monta pientä iloista, suloista ja hyvää asiaa livahtaa huomaamatta ohi, ilman että niihin hoksaa tarttua, kun keskittyy vain omassa surkeudessa rypemiseen.
Hohhoijaa. Ei tule valmista tässä elämässä sen paremmin akoista kuin asioista, mutta toimiva netti on nyt just kumminkin tosi kiva juttu.
Muutaman päivän bittivajeen jälkeen sähköinen viestintä taas virkistää, inspiroi ja ilahduttaa. Sähköpostien availu ei tunnu enää kiusalliselta velvollisuudelta. Blogeihin ja uutissivuille on ehtinyt ilmestyä uutta, kiinnostavaa materiaalia.
Miksi ihmeessä ihmisen mieli (ainakin tämän nimenomaisen yksilön) toimii näin? Onhan se hyvä, että aistien habituaatiota ja muutakin mukautumista tapahtuu: silmät tottuvat hämärään, jotta näkisimme paremmin. Aivot sopeutuvat meteliin ja oppivat erottelemaan epäolennaiset ääniärsykkeet olennaisista. Automatisoitumisen kautta syntyneet rutiinit säästävät energiaa ja helpottavat elämää. Mutta miksi ihmeessä myös hyvät kokemukset laimenevat ja haalistuvat?
Mikseivät kaikki suudelmat voi tuntua yhtä kiihkeiltä ja ainutkertaisilta kuin ensimmänen? Miksei jokainen koulupäivä voi olla yhtä jännittävä ja innostava kuin se ekaluokan eka? Kokemusten karttuessa ensimmäisiä kertoja tulee aina vain harvemmin. Kaiken kukkuraksi ikääntyvillä aistien herkkyyskin vähenee. Jopa mauista joudumme osittain luopumaan, mikäli tarpeeksi pitkään elämme. Makean maistaminen säilyy kuulemma pisimpään.
Sitä olen elämässäni harmitellut eniten, että jostain syystä tottuminen kipuihin ja epämukavuuteen ei tunnu tapahtuvan lainkaan yhtä nopeasti kuin mukaviin aistimuksiin...
Hyvinä päivinä haluan uskoa siihen, että positiivisia asioita, hyviä tunteita, kivuttomuutta ja suloisia aistimuksia arvostaa sitä enemmän, mitä harvemmin ne kohdalle osuvat, mutta onkohan näinkään? Jos ihminen päästää itsensä katkeroitumaan ja odottaa aina vain pahinta, voi monta pientä iloista, suloista ja hyvää asiaa livahtaa huomaamatta ohi, ilman että niihin hoksaa tarttua, kun keskittyy vain omassa surkeudessa rypemiseen.
Hohhoijaa. Ei tule valmista tässä elämässä sen paremmin akoista kuin asioista, mutta toimiva netti on nyt just kumminkin tosi kiva juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti