tiistai 29. kesäkuuta 2010

Me ja muukalaiset

Johan tämä pitäisi näin korkeassa iässä ymmärtää, mutta Krätyakkaa jaksaa edelleen tyrmistyttää ihmisten kuppikuntaisuus, muukalaisviha ja ahdasmielisyys. Onhan se ymmärrettävää, että jotkut ovat epävarmoja ja niitä pelottaa. Silloin pieni, tiivis yhteisö ja samankaltaisuus luo turvaa.

Se kuitenkin edelleen kummastuttaa, että katkerimmat vihamielisyydet ja jyrkimmät rajanvedot tuntuvat kulkevan sellaisten yhteisöjen sisällä, jotka asiaa tuntemattoman silmin katsottuna näyttävät ihan samalta sakilta.

Miksi metallimusiikin kuuntelijat ja popmusiikin ystävät esimerkiksi näyttävät niin kovin karsastavan toisiaan. Eikö musiikkiharrastus yhdistä? Entä kääpiökoirien ja metsästyskoirien kasvattajat? Miksi eri koirarotujen omistajilla näyttää olevan niin paljon pahaa sanottavaa toisten rotujen ominaisuuksista ja omistajista.

Maaseutukylissä luulisi sympatiaa herättävän sama kotiseutu ja kieli, mutta usein katkerimmat tappelut ja ilkeimmät pilkkasanat on varattu juuri "rakkaille" naapureille. Sama pätee kokemukseni mukaan niin tieteellisiin viitekehyksiin kuin poliittisiin ja uskonnollisiin liikkeisiin. Kunnon vasemmistoliittolainen tulee oman kokemukseni mukaan paremmin toimeen vaikka kokoomuslaisen kuin intohimoisen demarin kanssa ja eri uskontokuntien ja herätysliikkeiden edustajat näyttävät suosivan ennemmin juttukumppaneina umpipakanoita kuin väärällä tavalla uskovia.

Toki itsekin kiinnitän enemmän huomiota ihmisten erilaisuuteen kuin yhdistäviin tekijöihin. Yleistykset, yhdenmukaisuuden paine ja tiiviit yhteisöt ovat mielestäni vastenmielisiä ja vaarallisia ilmiöitä. Se, että hahmotan ihmiset ennen muuta yksilöllisinä ja erilaisina johtaa minun ajatusmaailmassani kuitenkin ennemminkin rajojen avartumiseen kuin sulkeutumiseen.

Olemme kaikki ainutlaatuisia, yhtä arvokkaita ja oikeutettuja kunnioittavaan kohteluun. Minun makuni ei ole aina se paras, eikä oma tapani käsittää asioita ainoa oikea. Minulla, kuten muillakin, on kuitenkin oikeus mielipiteisiin ja oman maun mukaiseen elämäntyyliin niin kauan kuin kumpikaan niistä ei loukkaa Suomen lakeja tai toisten perusoikeuksia.

Vanhemmiten olen myös löytänyt vapauttavan vaihtoehdon sanoa "kiitos ei" asioille, ilmiöille ja ihmisille, jotka eivät minua miellytä. Ei kaikkea tarvitse sulattaa, eikä mitä tahansa sietää lähellään. Suuruudenhullua ja tuhoisaa on silti uskoa, että itsellä olisi hallussa se ainoa ja oikea tieto ja totuus ja että kaikki toisin ajattelevat (ja muun merkkisiin autoihin mieltyneet ;-) olisivat pahoin harhautuneet ja käännytyksen tarpeessa.

Elämä on monimuotoista ja värikästä. On sääli, että jotkut haluavat nähdä vain mustaa ja valkoista.


3 kommenttia:

He.r.ne kirjoitti...

Hyvää kyökkifilosofiaa, taas,
Millan!

Minun tenavani olivat
jo pienestä pitäen hyvin musikaalista lajia, ja
omassa mustavalkoisessa
maatiaissielussa olin
mukamas kiitollinen, kun eivät
olleet Hårdrockareita,
mutta ah, minä vain luulin, sillä sekin kausi tuli, ja jäi olemaan.

Nuorimmaisin pojista jymistelee
rautalankamusaa ja rockia niin että
vanhassa puutalossa ovat tupajumitkin muuttaneet muualle, tai tulleet umpikuuroiksi.

Sielun ahtaisiin kausiin kuuluu
yhtä ja toista.

Ahtaaksi elo jää,
jos ei mustasta osaa kävellä
valoisampiin maisemiin ja aatoksiin. Elämän prosessia
kaikki on. Ahtaalta avaralle
on vastamäkiä, siksi se ottaa
niin lujille.

Tämä poika joka kuoli minulta,
työskenteli aikuisten kehitysvammaisten parissa
nuorempana, ja soitti heille
Elviksen ja Beatlesten kappaleita
( ja muuta jytää)
niin suurella innolla, jotta
siellä laitettiin kitarakurssit
halukkaille! Se sai kauhistelua
aikaan niissä ahtaan puolen henkilökunnassa, koska
hoidokeista tuli "liian iloisia" ja näin ollen hankalia.

Vapaus pelottaa. Mutta vapaus
ei ole sama kuin järjettömyys :))

isopeikko kirjoitti...

Mutta on niin mukava olla oikeassa... Ja silloin kun erimielisyys on riittävän suuri, oikeassa olemisesta voi olla omakohtaisesti varma, jos ollaan vaan vähän eri mieltä, voi syntyä epäilys.

Millan kirjoitti...

Niin se kasvattaminen usein muodostuu kaksisuuntaiseksi. Lapset opettavat vanhempiaan vähintään yhtä paljon kuin vanhemmat heitä :)

Suloinen muisto edesmenneestä pojastasi, Herne.Tuntuu varmasti hyvältä ajatella, että hän on jättänyt jäljen monien elämään.

Monta viisasta ajatusta olet koonnut kommenttiisi. piti oikein lukea moneen kertaan.


Juu-u, Peikko. Meillä täällä Pohojanmaalla pruukataan useinkin sanua, jotta kerran luulin olevani vääräs, mutta silloon erehryin. Oikeassa oleminen ON paljon hauskempaa
kuin epäröiminen ja luutuneitten asenteitten uuteen asentoon murtaminen.