Kaikki ihmiset eivät omaksu uutta tietoa samalla tavalla. Erilaisia oppijoita on tutkimustulosten perusteella jaoteltu muun muassa kuuloaistin, näköaistin, liikkeen (kinesteettinen) tai tuntoaistin (haptinen) kautta tehokkaimmin oppiviin. Mikään tapa ei ole toista parempi, mutta peruskoulu taitaa suosia kuulo- ja näkötyyppejä, kun tekemällä oppimiseen on niin vähän tilaa ja aikaa.
Eilen piipahdin vanhempiani tapaamassa ja palasin jälleen kerran kotiin sananmukaisesti "korvat soiden". Heidän kuulossaan ei tietääkeni ole erityisempää vikaa, mutta silti radio pauhaa keittiössä aamusta iltaan ja pahimmassa tapauksessa saattaa televisiokin olla viereisessä huoneessa auki.
Meikäläistä äärimmäisenä "korvatyyppinä" sellainen meteli ahdistaa, samoin kuin sekin, että heillä, kuten monilla muillakin, on tapana puhua yhteen ääneen ja toistensa päälle. Lapsiperheissähän kommunikointi on usein varsinaista kilpahuutoa, kun kaikki yrittävät yhtä aikaa saada äänensä kuuluville ja vanhemmat kurottelevat kahvipöydässä pienokaistensa pään yli saadakseen edes muutaman sanan vaihdettua kuulosuojaimia kaipaavan vieraansa kanssa.
Minun kodissani on useimmiten hiljaista , vaikka hiljaisuus on meikäläisen kannaltani väärä sana, koska kuulen ja rekisteröin jatkuvasti ympärilläni lukemattomia ääniä, joita mies ei yleensä huomaakaan. Tiedän otusten äänensävystä, mikä niillä on hätänä, alakerrasta kantautuvasta kolinasta, mitä koiranpennut ovat parhaillaan pöydältä pihistämässä ja oman autoni muuttuneesta äänestä yleensä hyvinkin tarkasti missäpäin uusi vika sijaitsee. Kun joku puhuu, haluan kuulla tarkasti mitä hän sanoo. Joskus muistan vuosien takaisia keskusteluja ja tunnesävyjä sanasta sanaan. Teatterikursseilla harjoiteltiin paljon toisten kertomien tarinoiden toistamista ja minun vahvuuteni oli oppia ne nopeasti pienintä yksityiskohtaa myöten.
Olen joskus miettinyt, että ehkä olen sittenkin onnekas, kun olen menettänyt sairauksien vuoksi eniten liikuntakykyäni. Toki muisti ja keskittymiskykykin on heikentynyt, mutta kuulo ja näkö sentään pelaavat. Etuoikeus sinänsä on myös mahdollisuus asua maalla, missä jatkuva liikenteen melu ja naapurista kantautuvat äänet eivät häiritse. Onhan melu todettu merkittäväksi stressitekijäksi kaikkien ihmisten kohdalla, mutta eniten se tietenkin rasittaa herkkäkorvaisia yksilöitä. Ah, ihana hiljaisuus, miten se helliikään sielua ja miten paljon sävyjä siinä onkaan!
Eilen piipahdin vanhempiani tapaamassa ja palasin jälleen kerran kotiin sananmukaisesti "korvat soiden". Heidän kuulossaan ei tietääkeni ole erityisempää vikaa, mutta silti radio pauhaa keittiössä aamusta iltaan ja pahimmassa tapauksessa saattaa televisiokin olla viereisessä huoneessa auki.
Meikäläistä äärimmäisenä "korvatyyppinä" sellainen meteli ahdistaa, samoin kuin sekin, että heillä, kuten monilla muillakin, on tapana puhua yhteen ääneen ja toistensa päälle. Lapsiperheissähän kommunikointi on usein varsinaista kilpahuutoa, kun kaikki yrittävät yhtä aikaa saada äänensä kuuluville ja vanhemmat kurottelevat kahvipöydässä pienokaistensa pään yli saadakseen edes muutaman sanan vaihdettua kuulosuojaimia kaipaavan vieraansa kanssa.
Minun kodissani on useimmiten hiljaista , vaikka hiljaisuus on meikäläisen kannaltani väärä sana, koska kuulen ja rekisteröin jatkuvasti ympärilläni lukemattomia ääniä, joita mies ei yleensä huomaakaan. Tiedän otusten äänensävystä, mikä niillä on hätänä, alakerrasta kantautuvasta kolinasta, mitä koiranpennut ovat parhaillaan pöydältä pihistämässä ja oman autoni muuttuneesta äänestä yleensä hyvinkin tarkasti missäpäin uusi vika sijaitsee. Kun joku puhuu, haluan kuulla tarkasti mitä hän sanoo. Joskus muistan vuosien takaisia keskusteluja ja tunnesävyjä sanasta sanaan. Teatterikursseilla harjoiteltiin paljon toisten kertomien tarinoiden toistamista ja minun vahvuuteni oli oppia ne nopeasti pienintä yksityiskohtaa myöten.
Olen joskus miettinyt, että ehkä olen sittenkin onnekas, kun olen menettänyt sairauksien vuoksi eniten liikuntakykyäni. Toki muisti ja keskittymiskykykin on heikentynyt, mutta kuulo ja näkö sentään pelaavat. Etuoikeus sinänsä on myös mahdollisuus asua maalla, missä jatkuva liikenteen melu ja naapurista kantautuvat äänet eivät häiritse. Onhan melu todettu merkittäväksi stressitekijäksi kaikkien ihmisten kohdalla, mutta eniten se tietenkin rasittaa herkkäkorvaisia yksilöitä. Ah, ihana hiljaisuus, miten se helliikään sielua ja miten paljon sävyjä siinä onkaan!
4 kommenttia:
Tiesitkö, että fibroon liittyy yhtenä osana se, ettei enää oikein kestä kovia ja korkeita ääniä...
Minulla on ollut kyllä tuo ongelma jo pitkään ,D
Oi, se oli minulle ihan uusi ja hyödyllinen & lohdullinen tieto! Olenkin ihmetellyt onko tässä vain kysymys tottumisesta liian helppoihin oloihin. Kestinhän minä ennen ihan hyvin bändikeikat ja koululaisten välituntimekkalat. Nykyään en.
Kuulon alenemiseenkin liittyy kuulemma se, että ei siedä korkeita ääniä, kuten minulle on käynyt. Toisaalta en ole sietänyt niitä koskaan.
Selvästi huomaan, että esim. jos ruokalassa on syömässä ala-astelaiset, joilla on korkeat kirkkaat äänet, meinaavat hermoni revetä. Yläasteen mölyävät poikaoppilaat eivät mataline äänineen raasta hermoja yhtä paljon.
Oopperaa en siedä kuunnella kauheiden kirkuvien naisäänien takia, miesäänet ovat siedettävämpiä. Radiota en siedä kuunnella ollenkaan päivän päätteeksi.
Miksihän ääntä vain lisätään maailmaan, vaikka kaikki tietävät, kuinka sietämätöntä ja stressaavaa jatkuva melu on.
Joo, yhdessä tutkimuksessa tuo mainittiin vain osana ja jäätiin sitten pohtimaan sitä, aiheuttaako kipu tuon ärsytyksen vai ärsytyskö lisäisi myös kipua. Että ihan fiksua mietintää siinä oli. Muistaakseni aika iso prosentti fibrootikoista tosiaan ei sietänyt äänekästä ympäristöä...
Josta syystä myös vaihdoin kuvalaatikon pesukoneeseen (paremmat ohjelmat myös). Pidän radiota päällä kotona paljonkin, muut eivät omasta mielestään kuule mitään. Minä kyllä, hyvinkin. Tämä on näitä omituisia henkimaailman juttuja, joita fibrossakin ilmaantuu O____O
Lähetä kommentti