Tänään se nyt on viimeinkin tehtävä - nimittäin hankittava jonkinmoinen netin ulkopuolinen elämä. Niin minä viime yönä kipujen kourissa päättelin. Olen nyt lokakuusta lähtien yrittänyt pakoilla ankeata arkeani täällä blogeissa ja muualla verkon silmukoissa. Olen kuvitellut, että unohtamalla itseni ja mahdollisimman pitkälle myös tämän fyysisen todellisuuden pääsisin karkuun sitä karua todellisuutta, että olen onneton ja joka paikkaan sattuu.
Ajoittain se on onnistunut ja vertaistuella on verraton voima. On voimauttavaa löytää blogeista ihmisiä, jotka ovat selviytyneet paljon pahemmistakin paikoista kuin minä ja niitä, jotka päivästä toiseen valittavat ja kippuroivat kipuineen edelleen yhtä neuvottomina. Viime yönä totesin kuitenkin, että haluan jättää jälkeeni jotain muutakin kuin jonon merkkejä bittiavaruuteen.
Joka paikkaan sattuu istunpa sitten paikoillani tai teen jotain. Kyse on pelkästä aste-erosta. Toisten kannalta sillä on silti väliä käytänkö aikani läppäri sylissä vai teenkö jotain heidän viihtyvyytensä parantamiseksi.
Uskonhan edelleen vankasti siihen, että onni on aina sivutuote, ei päämäärä. Se tulee vaivihkaa ja vahingossa, usein juuri silloin, kun tehdään työtä jonkin itseä tärkeämmän päämäärän hyväksi. Minulle nämä omat läheiset ja periaatteessa kaikki kohtaamani elolliset ovat tärkeitä. Pitkältihän tämä masennukseksi kutsuttu paha oloni johtuu siitä, että en ole enää aikoihin jaksanut, enkä pystynyt tekemään mitään hyvää kenellekään ja sitä kautta kiertäen itselleni.
No, nyt ryhdyn tuumasta toimeen: rapsutan ensin kissat, huushollaan vähäsen, keitän kesälomaansa viettävälle miehelle hyvät kaffeet ja lajittelen sitten vielä vähän lankoja pois annettavaksi, kun ei näillä käsillä enää neuleita synny.
Aurinko paistaa. Jos jalka suostuu yhteistyöhön, ehkä nappaan seurakseni vielä iltasella vanhimman, hidastassuisen koiran ja köpsyttelen sen kanssa tarkastamaan, joko tienvarsilla pilkistelisi leskenlehtiä. Siellä se jossain on, päänsisäisen maailmani ulkopuolella, etäämpänä sähköisestä verkosta, ihan oikea elämä.
Ajoittain se on onnistunut ja vertaistuella on verraton voima. On voimauttavaa löytää blogeista ihmisiä, jotka ovat selviytyneet paljon pahemmistakin paikoista kuin minä ja niitä, jotka päivästä toiseen valittavat ja kippuroivat kipuineen edelleen yhtä neuvottomina. Viime yönä totesin kuitenkin, että haluan jättää jälkeeni jotain muutakin kuin jonon merkkejä bittiavaruuteen.
Joka paikkaan sattuu istunpa sitten paikoillani tai teen jotain. Kyse on pelkästä aste-erosta. Toisten kannalta sillä on silti väliä käytänkö aikani läppäri sylissä vai teenkö jotain heidän viihtyvyytensä parantamiseksi.
Uskonhan edelleen vankasti siihen, että onni on aina sivutuote, ei päämäärä. Se tulee vaivihkaa ja vahingossa, usein juuri silloin, kun tehdään työtä jonkin itseä tärkeämmän päämäärän hyväksi. Minulle nämä omat läheiset ja periaatteessa kaikki kohtaamani elolliset ovat tärkeitä. Pitkältihän tämä masennukseksi kutsuttu paha oloni johtuu siitä, että en ole enää aikoihin jaksanut, enkä pystynyt tekemään mitään hyvää kenellekään ja sitä kautta kiertäen itselleni.
No, nyt ryhdyn tuumasta toimeen: rapsutan ensin kissat, huushollaan vähäsen, keitän kesälomaansa viettävälle miehelle hyvät kaffeet ja lajittelen sitten vielä vähän lankoja pois annettavaksi, kun ei näillä käsillä enää neuleita synny.
Aurinko paistaa. Jos jalka suostuu yhteistyöhön, ehkä nappaan seurakseni vielä iltasella vanhimman, hidastassuisen koiran ja köpsyttelen sen kanssa tarkastamaan, joko tienvarsilla pilkistelisi leskenlehtiä. Siellä se jossain on, päänsisäisen maailmani ulkopuolella, etäämpänä sähköisestä verkosta, ihan oikea elämä.
6 kommenttia:
Kyllä sieltä soran seasta jo keltaiset kukat kurkistelevat.
Kevään myötä talven jähmettämät aivotkin alkavat sulaa. Eri asia sitten, ovatko enää käyttökelpoiset.
Iisi
Kyllä saattaa vielä neuleitakin syntyä. Minulla oli kolmen vuoden taukoamaton kipukausi. En pystynyt tekemään käsillä yhtään mitään ja jos yritnkin, niin sain palkakseni vielä helvetillisempiä kipuja. Nyt kuitenkin on mennyt vuosi lähes kivutonna ja olen tarttunut puikkoihin ja neuloihin. Sain elämäni takaisin. Toki jokin vastoinkäyminen voi muuttaa suunnan uudelleen, mutta fibrokin voi antaa levähdystaukoja. Minulle on käynyt niin, miksei siis sinullekin
Juu, klimpeissä kulkee ajatus ainakin täällä, Iisi. Mitä lienee jäähyhmää tukkona. Pitäisiköhän kokeilla pakkasnestettä ;-)
Tuo oli kyllä mukavaa kuulla, Uni. Mulla on nyt fibron kanssa kahdeksas ja tähän mennessä pahin vuosi menossa. Onneksi langat on pääsemässä hyvään kotiin. Hankin sitten uusia, jos semmoinen ilon päivä koittaa, että olkanivelet ja ranteet taas kestää.
Harvoin toinen sulkee pois toistaan. Voi kävellä koiran kanssa ja taas katsella verkkoa, jos haluaa. Mutta ei tarvitse jollei halua. Luulee peikko.
Niinhän se pitäisi olla. Kohtuus ja balanssi ei vaan ole niitä Akan vahvimpia puolia..;-)
Liikunta tuottaa sitä mielihyvähormonia (voi kun itsekin kokeilisin useammin enkä vain aina suunnittelisi), joten ota kaveri mukaan ja lähde leskenlehtiä bongaamaan. Itse aloitan jokaisena aamuna aina uuden elämän ja sama vanha elämä on kuitenkin nukkumaan mennes eletty. Voisin sanoa, että teen hyvää lihoilleni...
Lähetä kommentti