Kirlah kirjoitaa uusimmassa blogitekstissään täyttä asiaa siitä, miten ihmisen kannattaa aina tehdä parhaansa, koska joskus esimerkiksi työnhaussa hyvin pienet seikat ratkaisevat. Näin se varmasti on, mutta silti Krätyakalle tuli tekstistä hillittömän pahankurinen olo.
Itse oli koululaisena juuri sellainen laiskamato, joka ei rikkaa ristiin viitsinyt laittaa varsinkaan niiden aineiden vuoksi, jotka eivät sattuneet kiinnostamaan. Kouluun mennessä osasin liikaa ja turhauduin. Sitten, kun alkoi tulla tarpeeksi haastetta, olin jo koulukiusattu ja energiani kului lähinnä jonkinlaiseen selviytymistaisteluun.
Todistuksesta löytyi iso liuta ysejä ja kymppejä, mutta varsinkin viimeisinä kouluvuosina aina myös muutama tuolinkuva. Tulipa yhtenä vuotena oikein ehdotkin, kun en kolmeen kuukauteen käynyt kertaakaan matikantunneilla. Eikä olisi Akasta ylioppilasta tullut ilman iltalukion juoppoa matikanopea, joka oli myöskin laiskanpulskeata sorttia, eikä viitsinyt akan uusintakokeita alvariinsa punakynällä koristella, vaan päästi lopulta armosta pälkähästä.
Silti ei ole työnhaussa juuri ongelmia ollut - varsinkaan, jos olen haastatteluun asti päässyt. Useimpiin paikkoihin on peräti kotoa asti tultu hakemaan. Ei ollut hankaluuksia myöskään yliopistossa. Kun motivaatio oli kohdallaan, tulosta syntyi kuin leikiten.
Myöhemmin, opettajan töissä, pidinkin opiskelijoiden motivointia työni tärkeimpänä osana. Kun tietää miksi jotain on tekemässä ja kokee opiskelun henkilökohtaisesti itselleen mielekkääksi, on aina helpompaa ratkoa eteen tulevat oppimisen ongelmat.
Jälkeenpäin olen joskus miettinyt, olisiko elämä ollut helpompaa, jos olisin ollut ahkerampi, tunnollisempi ja sopeutuvampi, jättänyt lintsaamisen väliin ja suhtautunut auktoriteetteihin kunnioittavammin. Luulen, että olisi ollut - kaikille osapuolille. Paljon olisi kuitenkin jäänyt myös oppimatta sekä itseltäni että niiltä opettajaparoilta, joiden työn tein varmasti toisinaan sangen hankalaksi.
Pitkään minusta kiersi kotikaupungissani juoru, että olin saanut potkut paikallisesta musiikkioppilaitoksesta. Teknisesti ottaen se ei pitänyt paikkaansa, mutta niinkin olisi voinut käydä. Minun elämääni siitä koulusta lähdöllä oli sellaiset seuraukset, että kun en oppinut tanssimaan muiden pillin mukaan aloin ihan konkreettisesti soittaa sitä itse. Ryhdyin tekemään omaa musiikkia. Lopetin myös päivälukion kesken ja muutin toiselle paikkakunnalle vapaamuotoisempaan iltalukioon ja sama kaava on jatkunut muillakin elämän alueilla.
Ironista, että kaikesta huolimatta, juuri minä lopulta itse päädyin opettajaksi, vieläpä vapaaehtoisesti ja syvällä tunteen palolla. Kaikkein suurinta hellyyttä ja ymmärrystä tunsin kuitenkin luokassa aina niitä murheenkryynejä vastarannankiiskiä kohtaan.
Itse oli koululaisena juuri sellainen laiskamato, joka ei rikkaa ristiin viitsinyt laittaa varsinkaan niiden aineiden vuoksi, jotka eivät sattuneet kiinnostamaan. Kouluun mennessä osasin liikaa ja turhauduin. Sitten, kun alkoi tulla tarpeeksi haastetta, olin jo koulukiusattu ja energiani kului lähinnä jonkinlaiseen selviytymistaisteluun.
Todistuksesta löytyi iso liuta ysejä ja kymppejä, mutta varsinkin viimeisinä kouluvuosina aina myös muutama tuolinkuva. Tulipa yhtenä vuotena oikein ehdotkin, kun en kolmeen kuukauteen käynyt kertaakaan matikantunneilla. Eikä olisi Akasta ylioppilasta tullut ilman iltalukion juoppoa matikanopea, joka oli myöskin laiskanpulskeata sorttia, eikä viitsinyt akan uusintakokeita alvariinsa punakynällä koristella, vaan päästi lopulta armosta pälkähästä.
Silti ei ole työnhaussa juuri ongelmia ollut - varsinkaan, jos olen haastatteluun asti päässyt. Useimpiin paikkoihin on peräti kotoa asti tultu hakemaan. Ei ollut hankaluuksia myöskään yliopistossa. Kun motivaatio oli kohdallaan, tulosta syntyi kuin leikiten.
Myöhemmin, opettajan töissä, pidinkin opiskelijoiden motivointia työni tärkeimpänä osana. Kun tietää miksi jotain on tekemässä ja kokee opiskelun henkilökohtaisesti itselleen mielekkääksi, on aina helpompaa ratkoa eteen tulevat oppimisen ongelmat.
Jälkeenpäin olen joskus miettinyt, olisiko elämä ollut helpompaa, jos olisin ollut ahkerampi, tunnollisempi ja sopeutuvampi, jättänyt lintsaamisen väliin ja suhtautunut auktoriteetteihin kunnioittavammin. Luulen, että olisi ollut - kaikille osapuolille. Paljon olisi kuitenkin jäänyt myös oppimatta sekä itseltäni että niiltä opettajaparoilta, joiden työn tein varmasti toisinaan sangen hankalaksi.
Pitkään minusta kiersi kotikaupungissani juoru, että olin saanut potkut paikallisesta musiikkioppilaitoksesta. Teknisesti ottaen se ei pitänyt paikkaansa, mutta niinkin olisi voinut käydä. Minun elämääni siitä koulusta lähdöllä oli sellaiset seuraukset, että kun en oppinut tanssimaan muiden pillin mukaan aloin ihan konkreettisesti soittaa sitä itse. Ryhdyin tekemään omaa musiikkia. Lopetin myös päivälukion kesken ja muutin toiselle paikkakunnalle vapaamuotoisempaan iltalukioon ja sama kaava on jatkunut muillakin elämän alueilla.
Ironista, että kaikesta huolimatta, juuri minä lopulta itse päädyin opettajaksi, vieläpä vapaaehtoisesti ja syvällä tunteen palolla. Kaikkein suurinta hellyyttä ja ymmärrystä tunsin kuitenkin luokassa aina niitä murheenkryynejä vastarannankiiskiä kohtaan.
2 kommenttia:
Hih, asiaa puhut näköjään taaskin. Asioilla on aina monta puolta. Yhtä riipoo kouluaikana toisella tavalla, toista toisella.
Näytät olevan selviytyjätyyppi. En silti voi suositella kaikille oppilaille lintsaamista ja laiskottelua, kaikki eivät keksi aidasta rakoa mistä pujahtaa, jos yksi rako tukkiutuu.
Kun kerroit, että ymmärrät hyvin vastarannankiiskejä. Tuo on varmasti totta. Jos ope itse on ollut tutkainta vastaan potkija, hänen on helpompi löytää ratkaisutkin samantyyppisten oppilaiden ongelmiin.
Minun on ollut aina vaikea ymmärtää niskoittelijoita, koska itse olen ollut oppilaana mukautuvainen. Minun on vaikea luontaisesti tietää, mistä narusta vetää, että päästäisiin yhteisymmärrykseen. Paitsi että nykyään jo kokemus auttaa.
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta.
Eipä sitä lusmuilua tosiaan voi kenellekään suositella. Yritin aina sanoa oppilaille, että mitä tympeämpi homma, sen tehokkaammin se kannattaa hoitaa alta pois, ettei siihen vaan tarvitse uusinnoissa palata.
Eiköhän ole hyvä, että opetkin ovat erilaisia.Aina sitä tosiaan ymmärtää kaltaisiaan hieman paremmin :-)
Lähetä kommentti