Eilisten tapahtumien ja mukavien kommenttienne (kiitos niistä) inspiroimana olen uskaltautunut pohtimaan itselleni hankalaa aihetta: negatiivisten tunteitten ilmaisemista. Ei voi väittää, että KAIKKIEN ikävien asioiden ääneen sanominen olisi minulle vaikeaa, mutta huomaan, että aivan erityisesti sellaiset tilanteet ovat, joissa vahingon tai loukkauksen kärsijänä olen pelkästään minä itse.
Toisten asioita ryhdyn ajamaan hyvinkin kärkkäästi, mutta kun joku pettää lupauksensa minulle, on ilkeä tai kohtelee epäoikeudenmukaisesti, minulla on aina sellainen olo, ettei tästä kannata nyt nostaa meteliä. Kostaminen ei tulisi mieleenkään, mutta asiallinen palaute tai tyytymättömyyden ilmaisu suoraan kasvokkainkaan ei oikein luonnistu. Pelkään aiheuttavani sillä enemmän vahinkoa kuin hyvää, sillä mitä hyödyttää, jos sen keskustelun jälkeen on paha mieli sekä minulla että palautteen saajalla, eikä hän ehkä kuitenkaan sen perusteella muuta käyttäytymistään, vaan jää mahdollisesti vain kantamaan kaunaa minulle..
Työelämässä moni joutuu useinkin tilanteisiin, joissa negatiivista palautetta on pakko antaa. Silloin suojana on yleensä ammattirooli ja moitteet on helppo perustella, jos työvelvollisuudet on selkeästi määritelty. Yksityiselämässä tilanteet ovat mutkikkaampia, kun ihmisillä on niin erilaiset moraalikäsitykset.
Itselleni on esimerkiksi hyvin tärkeää olla ajoissa paikalla, jos on sovittu tapaaminen. Myöhästymistä pidän toisen ajan varastamisena. Silti myöhästely on monissa kulttuureissa ja monille ihmisille pelkkä käyttäytymispiirre, ei mikään moraalinen kysymys.
Se, mitä olen tänään ponnekkaimmin pohdiskellut on se, mahdanko olla raukkamainen ja toimia väärin, kun ratkaisuni epäluotettaviksi osoittautuneiden ihmisten suhteen on yleensä yksinkertaisesti pysytellä heistä vastedes mahdollisimman kaukana. Onko kyse omasta pelostani ajautua konfliktiin? Olisiko sittenkin parasta sanoa suoraan, että toisen käytös on loukannut? Vai onko jokaisella niin kyseenalaistamaton oikeus omaan elämäntapaansa ja moraalikäsityksiinsä, että elleivät ne minua miellytä, paras ratkaisu on tosiaan häipyä ja hankkiutua sellaiseen seuraan, joka on enemmän samalla aaltopituudella?
Toisten asioita ryhdyn ajamaan hyvinkin kärkkäästi, mutta kun joku pettää lupauksensa minulle, on ilkeä tai kohtelee epäoikeudenmukaisesti, minulla on aina sellainen olo, ettei tästä kannata nyt nostaa meteliä. Kostaminen ei tulisi mieleenkään, mutta asiallinen palaute tai tyytymättömyyden ilmaisu suoraan kasvokkainkaan ei oikein luonnistu. Pelkään aiheuttavani sillä enemmän vahinkoa kuin hyvää, sillä mitä hyödyttää, jos sen keskustelun jälkeen on paha mieli sekä minulla että palautteen saajalla, eikä hän ehkä kuitenkaan sen perusteella muuta käyttäytymistään, vaan jää mahdollisesti vain kantamaan kaunaa minulle..
Työelämässä moni joutuu useinkin tilanteisiin, joissa negatiivista palautetta on pakko antaa. Silloin suojana on yleensä ammattirooli ja moitteet on helppo perustella, jos työvelvollisuudet on selkeästi määritelty. Yksityiselämässä tilanteet ovat mutkikkaampia, kun ihmisillä on niin erilaiset moraalikäsitykset.
Itselleni on esimerkiksi hyvin tärkeää olla ajoissa paikalla, jos on sovittu tapaaminen. Myöhästymistä pidän toisen ajan varastamisena. Silti myöhästely on monissa kulttuureissa ja monille ihmisille pelkkä käyttäytymispiirre, ei mikään moraalinen kysymys.
Se, mitä olen tänään ponnekkaimmin pohdiskellut on se, mahdanko olla raukkamainen ja toimia väärin, kun ratkaisuni epäluotettaviksi osoittautuneiden ihmisten suhteen on yleensä yksinkertaisesti pysytellä heistä vastedes mahdollisimman kaukana. Onko kyse omasta pelostani ajautua konfliktiin? Olisiko sittenkin parasta sanoa suoraan, että toisen käytös on loukannut? Vai onko jokaisella niin kyseenalaistamaton oikeus omaan elämäntapaansa ja moraalikäsityksiinsä, että elleivät ne minua miellytä, paras ratkaisu on tosiaan häipyä ja hankkiutua sellaiseen seuraan, joka on enemmän samalla aaltopituudella?
18 kommenttia:
Mielenkiintoinen kysymys. Suhtaudun itse myöhästelyyn samoin kuin sinä ja toimin samoin myöhästelijöiden kanssa. Tilanteessa, jossa vastapuoli myöhästyy, mietin joka kerta, että pitäisi aina vaan lähteä itse pois kun aikaa on mennyt esim. 20 minuuttia ja sitten sanoa, että luulin, ettet enää tule. Mutta ehei, odottelen kiltisti ja kun toinen tulee, hymistelen vaan, että "ei se haittaa". Grrr, itselleni ja lammasmaiselle käytökselleni ;)
Mielenkiintoista seurata, mitä ihmiset tähän kommentoivat. Itse en osaa kommentoida mitään, koska olen samassa tilanteessa kuin sinä, enkä ole keksinyt ratkaisua.
Omalla kohdallani arvioisin olevani vaan liian konfliktipelkoinen, mutta toisaalta mietin sitäkin, että mitä ihmettä minä konfliktillakaan voittaisin? Sama lopputulos kuin nytkin eli että yhteydenpito loppuisi, mutta vain ikävemmissä tunnelmissa...vai eikö kuitenkaan?
Olen nimittäin siitä ikävä ihminen, että jos ajaudun konfliktiin, en itse osaa laitta tapahtunutta selän taakse ja jatkaa puhtaalta pöydältä, vaan yleensä se ihmissuhde muuttuu lopullisesti minun puoleltani eli otan etäisyyttä. Minulle se konflikti vaan on niin kova paikka, että jos sellaiseen ajaudun, se on yleensä vihonviimeinen pisara ja olen jo sanoutunut siitä ihmissuhteesta irti joka tapauksessa ja se on tavallaan loppunut minun puoleltani jo ennen kuin puhun suuni puhtaaksi.
Olisihan se kiva, jos saisin tämänkin problematiikan ratkaistua ennen kuin keinuttelen vanhainkodin kiikkustuolissa ja joudun pakosta olemaan tekemisissä ihmisten kanssa ja konfliktoimaan ja ties mitä. Erakkona oleminen kun ei varmaan onnistu enää tuossa elämänvaiheessa ;)
Ai niin, tämä konfliktien välttely koskee vain perheen ulkopuolisia tuttavuuksia. Perheen kanssa kykenen erittäin normaaliin kanssakäymiseen.
Kiitos ihanan pitkästä ja antoisasta kommentista:-) Mulla on muuten tuo sama, että perheen ja hyvin läheisten tuttujen kanssa tätä ongelmaa ei ole. Heille on ehkä helpompi ilmaista myös sitä tyytymättömyyttä, kun suhde on luottamuksellisella pohjalla, eikä katkea ihan pienissä myrskyissä..
Höh, miksikähän sitä pitää aina intoutua kommentoimaan ja paljastaa omat omituisuutensa...
Hih, ehdin jo katua avautumistani :)
Nykyään kun pitäisi olla aina niin kykenevä pitämään omia puoliaan, että hävettää kun tunnustaa olebansa konfliktipelkoinen nössykkä.
Täällä ne voi ihan turvallisesti paljastaa. Niinhän minäkin teen ;-) ja yllättävää kyllä tähän blogiin ei ole vielä koskaan tullut kommenttia, jota olisi tarvinnut poistaa. Ilkeät ihmiset viihtyvät muualla - onneksi!
Se tässä varmaan rohkaiseekin :)
Tässä vielä jatkomietintönä, että aina kun mietin näitä konfliktijuttuja, mietin samalla, että missä menee oikeastaan hyvän ja huomaavaisen käytöksen ja konfliktipelon raja. Milloin on ok sivuuttaa toisen loukkaus ja milloin siihen pitäisi vastata samalla mitalla?
Kuitenkin minulla on sellainen käsitys, että aniharva loukkaa toista tahallaan.
Jopas sattui. Meidät kaikki työntekijät on kutsuttu huomisaamuna klo 8 kansliaan. Jotain konfliktinsetvimistä. Esimies on meille suuttunut jsotain, emme vaan tiedä mistä. Jännittävää.
Mitä myöhästelyyn tulee, se on monilla elämäntapa, harvoin johtuu mistään todellisesta kiireestä. inhoan sellaista, sekin on yksi niitä asioita, joista aina toiset joutuvat kärsimään.
Kerran oli yksi oppilaan äiti, joka tuli kaikkiin tilaisuuksiin aina yli puoli tuntia myöhässä. Kerran olimme vanhempien illassa juuri lähtemässä pois, kun hän vasta työntyi sisään.
Emme kehdanneet sitten ihan heti lähteäkään, vaan teimme tikusta asiaa vielä viisi minuuttia. Kun sitten nousimme ja lähdimme, ihmetteli kyseinen vanhempi, että olipa lyhyt vanhempainilta! (olimme muuten jo toista tuntia kokousta pitäneet).
En tiedä, onko negatiivisten tunteiden ilmaisussa kaikissa tilanteissa aina hyötyä. Jotkut ihmiset puhuvat olevansa suoria, vaikka ovat oikeasti huonokäytöksisiä.
Minulla on täsmälleen sama ongelma. Eli todella vaikea ilmaista mitään negatiivisia/aggressiivisia tunteita kenellekään. Jos suutun jollekin, yleensä mökötän hiljaa itsekseen, mutta en saa sanottua, että nyt muuten ketuttaa. Ja "lepyn" todella nopeasti: eli kun joku esim. vaikka myöhästyy, niin minä alan heti ymmärtämään.
Perheen kanssa ei minullakaan ole tätä ongelmaa.
Mielenkiintoiseksi tilanne on mennyt nyt, kun teen työtä, jossa aika usein joudutaan tilanteeseen, jossa pitäisi ilmaista jotain negatiivistakin tunnetta toista ihmistä kohtaan. Olenkin kovaa vauhtia opettelemassa hyväksi näyttelijäksi.
Hienoa pohdiskelua.
Sattuipa ajankohtainen aihe.
Olen työssäni henkilö, joka ottaa osaa konfliktien ja patti-tilanteiden purkuun. Joskus koko työpisteen tilanteeseen, joskus muutaman ihmisen keskinäiseen kärhämään.
Ei niiden purussa ole olemassa yhtä ainoaa konstia tai kaavaa, vaan jokainen tilanne on pilkottava palasiin. Tämä ei välttämättä ole kovinkaan mukavaa kenellekkään osapuolelle, mutta se on kokemukseni mukaan paras vaihtoehto.
Nimenomaan ne negatiiviset palautteet ja taito niiden antamisessa ja saamisessa on vaan opeteltava, jotta vältyttäisiin jopa vuosia kestäneiden pattien syntymiseltä.
Ei siinä jälkeenpäin tarvitse olla ylin ystävä, mutta jos näitä tilanteita kasaantuu, on se melkoinen lasti kuljetettavaksi mukana.
Eikä siltä tosiasialta voi välttyä, että joskus toinen osapuoli yksinkertaisesti ei ota vastaan kritiikkiä, edes rakentavaa, vaan nöksähtää lopullisesti. Sille ei voi mitään!
Näitä tilanteita, mitkä on jatkuneet vuosia, onkin sitten vaikea saada purettua. Olen kerran nostanut koko työpisteen vuosia kestäneet ongelmat pöydälle, ja sanonut ei ehkä niin kauniisti, että nyt loppuu tämä paskan jauhaminen, ja aletaan puhtaalta pöydältä. Ne, jotka eivät halunneet puhua ääneen, saivat mahdollisuuden kertoa kantansa nimettömänä muulla tavoin.
100% heistä kokivat palautteen antamisen ja saamisen tärkeäksi. Tapa oli se, missä oli korjaamista.
Usein myös väärinymmärretyksi tulemisen pelko oli yksi, mikä rassasi.
Jokaiselle sen oikean tavan ja kanavan löytyminen oli tärkeää. Tunne siitä, että MINÄ saan sanoa miltä tuntuu, joutumatta hirveään riepotukseen sen takia.
Kummaa kyllä lapsilta vaaditaan suoraa puhetta, ja anteeksipyyntöä jos on käyttäytynyt huonosti, mutta me aikuiset ei osata oikein kumpaakaan.
Toisaalta niiden ihmisten roikottaminen mukana, joiden läsnäolo aiheuttaa uudestaan ja uudestaan pettymyksiä on kaiketi vähän turhaa. Niitä ihmisiähän tippuu matkan varrella elämästä kuten hiuksiakin, mutta eikai sitä voi kaikkia kohtaamiaan ihmissuhteita raahata pikkulikasta mummoksi saakka. Jos ei ole pakko.
Tulikohan tästä mitään tolkullista?
Joudun vaan näkemään niin paljon ikäviä esimerkkejä tästä, että siksi täs suu vaahdossa pärisen.
Aikuisille pitäis varmaan olla samanlainen homma kun kersoille Skidikantti. Aikuiskantti... ööö tai jotain!
Eikös ole niin että jokainen saa päättää itse. Jotkut oikeasti haluavat viettää päivänsä riitelemällä tai ehkä tulemalla hyväksikäytetyiksi. Kaikki eivät kuitenkaan aaina huomaa että itse saa valita.
Hei, kiitokset sinullekin mainostamisesta; huomasin että blogisi kautta tulee säännöllisesti kävijöitä. Tervetuloa myös kommentoimaan! :)
Mielenkiintoista pohdintaa!
Meilläkin töissä on jouduttu muutamankin kerran palaveeraamaan siitä miten ilmaista negatiiviset asiat ja tunteet sekä siitä miten ne ottaa vastaan.
Suurin ristiriita tuntuu olevan se että joku mielestään käyttää aivan tavallista kieltä eikä ymmärrä miksi toinen siitä loukkaantuu.
Eli toinen on tottunut suorempaan ja räväkämpään ilmaisuun, toinen taas mielummin välttelisi koko aihetta.
Kouluttaja kehoitti meitä riitelemään oikein kunnolla ja tuulettamaan kaiken ulos.
Mutta onko sekään oikein aikuismaista käytöstä, ja onko edes mahdollista että siinä vain asiat riitelisivät?
Tai kaikki sanottu unohdettaisiin tuuletuksen jälkeen.
Vanhemmiten olen kallistunut samalle kannalle kuin sinä, eli karttamaan konflikteja.
Olipas upeita kommentteja :-) Paljon mietittävää ja sekin lämmittää, että joku on kokenut samoin. Toivottavasti en vaikuta epäkohteliaalta, kun en aina vastaa jokaiselle henkilökohtaisesti. Usein on kysymys vain siitä, että kommenteissa on sanottu asiat niin osuvasti, ettei niihin ole lisättävää.
Hmmm, Isopeikon kommentista sen verran, että tokihan saa valita, mutta entä, jos kumpikaan mahdollisuus ei miellytä? Jos ei halua tulla hyväksikäytetyksi, mutta ei myöskään riidellä. Itse haluaisin välttää molemmat mahdollisuudet, mutta välillä on vaikeaa kun puuttuu se kolmas neutraali valintanappi, jolla torppaisi hyväksikäytösyritykset, mutta myös riidat.
Minulla on myös kokemusta nimenomaan myöhästelijöistä. Ajattelen itsekin niin, että tässä suomen kulttuurissa, jossa täsmällisyyttä yleisesti ottaen arvostetaan, tulisi pysyä sovituissa ajoissa.
Eräs hyvä ystäväni on krooninen myöhästelijä. Voi ihan yhden käden sormilla laskea ne kerrat, jolloin hän saapunut ajoissa treffeillemme. Töihin hän kyllä osaa mennä ajallaan.
Plussaa hänelle siitä, että tekstareita alkaa pukata vähän ennen kuin laskettu aika olisi. Hän siis sentään ilmoittaa myöhästyvänsä. Minäkään en ole ottanut asiaa puheeksi hänen kanssaan, koska en halua riidellä.
Toisaalta huomaan, että aina kun sovimme tapaamisen, minulla on itselläni sellainen vähän masentava olo ennen kuin tapaamme, koska mietin kuinka kauan minun pitää notkua jossain ennen kun hän tulee.
Tämä on kyllä hoitunut osittain sillä, että emme enää tee treffejä kadulle, vaan johonkin baariin tai kahvilaan. Minua kuitenkin inhottaa mennä yksin baariin/kahvilaan. Onneksi niissä on usein lehtiä tarjolla.
Ja sitten kun tämä ystävä viimein saapuu, niin unohdan heti, että hän myöhästyi. Olen vain iloinen, että hän tuli.
Mutta hänen tapaamisensa on aina aluksi stressaavaa juurikin myöhästelyn takia. Hän kun saattaa myöhästyä tunninkin joskus ja se on kyllä minusta jo paljon. Joskus hän alkaa saman päivän aikana siirtämään tapaamisaikaa useita kertoja, mikä on turhauttavaa.
Jokainen tosiaan saa päättää itse, niinhän se on. Mutta niin kuin Kulkijakin totesi, niin asia ei ole ihan niin yksiselitteinen.
"mutta eikai sitä voi kaikkia kohtaamiaan ihmissuhteita raahata pikkulikasta mummoksi saakka. Jos ei ole pakko."
Minä oon päättänyt perheeni sisällä yhden ihmissuhteen vain sen takia, koska hän on loukannut minua todella syvästi, eikä ole pyytänyt anteeksi. Siihen mielistelyleikkiin en enää lähde, vaikka kiltti vähän olenkin. Pakko ei ole kuin köyhän kuolema...;)
Lähetä kommentti