Päivä on kulunut pääasiassa pyrstö pystyssä pölyisessä komerossa. Langanhakijat tulevat huomenna. Tänään olen epätoivon vimmalla yrittänyt päättää, mitä laitetaan kierrätykseen, mitä heitetään pois ja mikä työ on niin lähellä valmistumista (ja mahdollisesti jollekin käyttökelpoinen,) että sen voisin ehkä vielä saada valmiiksi.
Mies katseli tovin touhujani ja tuumasi, että noista saisi pystyyn jo ihan yksityisen "keskeneräisten käsitöiden näyttelyn". Molemmat nimittäin jokin aika sitten luimme, että sellainen oli jossain järjestetty. Sinänsä terapeuttinen ja hauskankuuloinen idea. Olisin semmoista voinut vaikka lähteä katsomaan, mutta EN omia töitäni. En ole uskaltanut laskea, mutta keskeneräisiä neulepaitoja ja sukkapareja löytyi varmasi reilusti toistakymmentä ja suurin osa itselle aiotuista neulepaidoista on kummasti kaapissa kutistunut.
Ehkä siksikin niitä on tullut kaapin perällä niin pitkään säilöttyä, että hukkaan heitetty aika, vaiva ja raha on harmittanut hirmuisesti. No, nyt ei enää harmita. Aika auttaa luopumaan ja hyväksymään asiat, joille ei enää mitään mahda ja sekin lohduttaa, että jäljelläolevat langat pääsevät ihmisille, jotka keksivät niille käyttöä.
Kuten jo Isopeikon kommenttiin taannoin vastasin, kohtuullisuus ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani (vaikka kovasti sitä yritän opiskella). Kaikki on ollut aina joko ON tai OFF. Opintoviikkoja piti yliopistossa suorittaa vähintään 50 vuodessa. Neulepaitoja tuli yhtenä vuonna tehtyä yhteensä 85 (en minä mikään pikatikkuaja ole. Paksu lanka oli silloin muotia ja suuri osa oli lasten kokoja). Otuksia ei talossa ole ne kohtuulliset kissa ja koira, vaan huomattavasti isompi lauma jne. jne.
Välillä tuntuu kuin koko elämä olisi meikäläisen kohdalla yhtä keskeneräisten käsitöiden näyttelyä. Se ei tunnu mukavalta. Onko kyse pelkästään siitä, että rima on liian korkealla vai onko tavoitteita tämän akan kohdalla mahdollista edes laskea niin alas, että ne kaikki saavuttaisin? Enpä tiedä. Onneksi ainakin impulsiivisuus ja rohkeus uuden aloittamiseen on vanhemmiten hiipunut. Se on helpompaa kaikille.
..mutta nyt niistän pölyt nenästäni, heitän pari kipunappia naamaan ja menen ulos portaille koulimaan kyssäkaalintaimia pienempiin purkkeihin. Aurinko paistaa. Linnut mekastaa ja koirat nauttivat puiden varjossa ulkoilmaelämästä. Täällä on kevät.
Mies katseli tovin touhujani ja tuumasi, että noista saisi pystyyn jo ihan yksityisen "keskeneräisten käsitöiden näyttelyn". Molemmat nimittäin jokin aika sitten luimme, että sellainen oli jossain järjestetty. Sinänsä terapeuttinen ja hauskankuuloinen idea. Olisin semmoista voinut vaikka lähteä katsomaan, mutta EN omia töitäni. En ole uskaltanut laskea, mutta keskeneräisiä neulepaitoja ja sukkapareja löytyi varmasi reilusti toistakymmentä ja suurin osa itselle aiotuista neulepaidoista on kummasti kaapissa kutistunut.
Ehkä siksikin niitä on tullut kaapin perällä niin pitkään säilöttyä, että hukkaan heitetty aika, vaiva ja raha on harmittanut hirmuisesti. No, nyt ei enää harmita. Aika auttaa luopumaan ja hyväksymään asiat, joille ei enää mitään mahda ja sekin lohduttaa, että jäljelläolevat langat pääsevät ihmisille, jotka keksivät niille käyttöä.
Kuten jo Isopeikon kommenttiin taannoin vastasin, kohtuullisuus ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani (vaikka kovasti sitä yritän opiskella). Kaikki on ollut aina joko ON tai OFF. Opintoviikkoja piti yliopistossa suorittaa vähintään 50 vuodessa. Neulepaitoja tuli yhtenä vuonna tehtyä yhteensä 85 (en minä mikään pikatikkuaja ole. Paksu lanka oli silloin muotia ja suuri osa oli lasten kokoja). Otuksia ei talossa ole ne kohtuulliset kissa ja koira, vaan huomattavasti isompi lauma jne. jne.
Välillä tuntuu kuin koko elämä olisi meikäläisen kohdalla yhtä keskeneräisten käsitöiden näyttelyä. Se ei tunnu mukavalta. Onko kyse pelkästään siitä, että rima on liian korkealla vai onko tavoitteita tämän akan kohdalla mahdollista edes laskea niin alas, että ne kaikki saavuttaisin? Enpä tiedä. Onneksi ainakin impulsiivisuus ja rohkeus uuden aloittamiseen on vanhemmiten hiipunut. Se on helpompaa kaikille.
..mutta nyt niistän pölyt nenästäni, heitän pari kipunappia naamaan ja menen ulos portaille koulimaan kyssäkaalintaimia pienempiin purkkeihin. Aurinko paistaa. Linnut mekastaa ja koirat nauttivat puiden varjossa ulkoilmaelämästä. Täällä on kevät.
4 kommenttia:
Looking forward to see you all... Huh, tuli ihan ihme de ja vu -olo, kun luin tekstiäsi (suluissa oleva lause pikatikkuajasta). Luulin jo, että olin jotenkin skrollannut jonnekin alas vanhoihin teksteihin... kunnes tajusin, että vika on (täällä) päässä.
taidanpa tietää, mistä olet lukenut sangen samanmoista tekstiä ennemmin.
Et kuitenkaan tästä nimenomaisesta blogista ;-) Valituksen aiheet vaan pysyy kirjoittajalla vuodesta toiseen samana..
Kudoin kauan sitten villapaidan miehelleni joululahjaksi kolmena jouluna. Aina samanlainen. Se tuli valmiiksi kolmantena jouluna;)
Jotain psykologista noissa keskeneräisyyksissä on, minulla se liittyy lähes kaikkeen. Käsityöt ovat viime vuosina jääneet taka-alalle, mutta kaapista löytyy kyllä vielä keskeneräinen neulepusero, villasukat, mekko, trikootilkuista valmistettava pehmokäärme jne. Sama ilmiö on töissä, siivouksessa, valokuvien laittamisessa, tuntuu, että ihan kaikessa. Se, että kartan sitä, että asiat tulisivat valmiiksi. Eikä kyse ole edes siitä, että uuden aloittaminen on kivempaa, koska tunnen kyllä suurta nautintoa aina, kun onnistun saamaan jotakin valmiiksi. Joku omituinen virhekytkentä korvien välissä varmaan... Mutta on lohduttavaa tietää, että en ole yksin ongelmani kanssa.
Lähetä kommentti