Viimeiset vuoteni työelämässä olin opona parissa oppilaitoksessa. Se tuntui äärettömän tärkeältä tehtävältä, samalla kertaa pelottavalta ja antoisalta. Miten auttaa nuoria parhaansa mukaan toteuttamaan unelmiaan ja sovittamaan niitä yhteen karun todellisuuden kanssa? Voi, miten monta kertaa toivoinkaan pöydälleni tietokoneen sijaan kristallipalloa, josta olisi voinut tarkasti ennustaa elinkeinoelämän tulevat työvoimatarpeet ja talouden kehityksen.
Melkein perhosen siipien repimiseltä tuntuivat ne kerrat, jolloin nuorelle oli pakko kertoa, miten paljon eri alojen taiteilijoita Suomessa on jo työttömänä tai kuinka pieni prosentti hakijoista pääsee opiskelemaan vaikkapa oikeustieteelliseen.
Jos olisin katkeroituvaa sorttia, saattaisin olla käärmeissäni myös oman urakehitykseni mahalaskusta - varsinkin näin jälkikäteen ja autuaasti unohtaen, että ratkaisut olivat loppujen lopuksi aina omiani. Virheellinen ammatinvalinta, työttömyysjaksot, loppuunpalaminen ja osittain myös sairastuminen olivat kaikki tavalla tai toisella seurausta omista valinnoistani. Ne tuli tehtyä senhetkisen parhaan ymmärryksen pohjalta, joten ei niitä katuakaan kannata.
Tämän ajan nuoria en kyllä kadehdi. Itse sain sentään melkein koko työurani elää aikaa, jolloin työnantajat soittelivat kotiin ja tarjosivat töitä. Nyt on kilpailu todella kovaa ja vaatimukset välillä suorastaan yli-inhimillisiä.
Meille 60-luvulla syntyneille vielä uskoteltiin, että korkea koulutus on avain menestykseen ja nousujohteiseen urakehitykseen. Nyt ei maisteri ole enää mitään ja tohtoreitakin alkaa olla työttöminä pilvin pimein. Samaan aikaan työmarkkinoilla vaaditaan hyvää koulutusta, laaja-alaista kokemusta, vankkaa tietotaitoa, kykyä markkinoida itseään ja tietysti tasokasta ulkomuotoa (onhan työntekijän habitus väistämättä yrityksen käyntikortti).
Ehkä tänään on ihan hyvä olla tässä, metsän reunassa, syrjässä. Huhkikoot ne jotka jaksavat. Ainoa huoli akalla on kissanruoka ja se riittääkö rahat eläinlääkärilaskuihin sun muihin perustarpeisiin. Noita tämän päivän nuoria tulee silti surku. Jaksavatko ne, vai menevätkö jo keski-iässä pahasti rikki ja jos, niin mihin meidät kaikki ennen aikojaan romuttuneet loppujen lopuksi säilötään?
Melkein perhosen siipien repimiseltä tuntuivat ne kerrat, jolloin nuorelle oli pakko kertoa, miten paljon eri alojen taiteilijoita Suomessa on jo työttömänä tai kuinka pieni prosentti hakijoista pääsee opiskelemaan vaikkapa oikeustieteelliseen.
Jos olisin katkeroituvaa sorttia, saattaisin olla käärmeissäni myös oman urakehitykseni mahalaskusta - varsinkin näin jälkikäteen ja autuaasti unohtaen, että ratkaisut olivat loppujen lopuksi aina omiani. Virheellinen ammatinvalinta, työttömyysjaksot, loppuunpalaminen ja osittain myös sairastuminen olivat kaikki tavalla tai toisella seurausta omista valinnoistani. Ne tuli tehtyä senhetkisen parhaan ymmärryksen pohjalta, joten ei niitä katuakaan kannata.
Tämän ajan nuoria en kyllä kadehdi. Itse sain sentään melkein koko työurani elää aikaa, jolloin työnantajat soittelivat kotiin ja tarjosivat töitä. Nyt on kilpailu todella kovaa ja vaatimukset välillä suorastaan yli-inhimillisiä.
Meille 60-luvulla syntyneille vielä uskoteltiin, että korkea koulutus on avain menestykseen ja nousujohteiseen urakehitykseen. Nyt ei maisteri ole enää mitään ja tohtoreitakin alkaa olla työttöminä pilvin pimein. Samaan aikaan työmarkkinoilla vaaditaan hyvää koulutusta, laaja-alaista kokemusta, vankkaa tietotaitoa, kykyä markkinoida itseään ja tietysti tasokasta ulkomuotoa (onhan työntekijän habitus väistämättä yrityksen käyntikortti).
Ehkä tänään on ihan hyvä olla tässä, metsän reunassa, syrjässä. Huhkikoot ne jotka jaksavat. Ainoa huoli akalla on kissanruoka ja se riittääkö rahat eläinlääkärilaskuihin sun muihin perustarpeisiin. Noita tämän päivän nuoria tulee silti surku. Jaksavatko ne, vai menevätkö jo keski-iässä pahasti rikki ja jos, niin mihin meidät kaikki ennen aikojaan romuttuneet loppujen lopuksi säilötään?
1 kommentti:
Joo, kyllä kuusikymmenluvulla syntyneet joutuvat jo monesti pohtimaan näitä kysymyksiä.
Minua haittaa hirveästi nykyään se, että työpaikka on tavalliselle nuorelle kuin joku voittopalkinto. Ihan läheinen nuori kaveri ponnisteli vuosikausia, ja on nyt määräaikaisena haluamassaan hommassa.
Tietenkin tämä "terävin kärki" sanoo, että voishan sitä marketissa kärryjä lykätä kasaan ja ihmisten kasseja täyttää vitosen tuntipalkalla... sillä ei vain ikävä kyllä elä eikä asioitaan hoida.
Suurelta osin näistä syistä olen kyyninen kansalaispassivisti - en usko enää juuri muuhun kuin Yläkertaan.
Lähetä kommentti