Eilinen ajatus vieraantumisesta jäi vielä vaivaamaan. Marxin ja Durkheimin jäljiltä sillä sanalla on mielessäni ikävä kaiku. Se, että kokee kulttuurin pintailmiöt itselleen vieraiksi, eikä viihdy "ajan hermolla" tuskin sinänsä on vielä huolestuttavaa. Se, jos ei tunne kuuluvansa minnekään, eikä osaa arvostaa toisin ajattelevien valintoja, sen sijaan on. Uskon nimittäin vakaasti, että kasvamme ihmisiksi ja ihmisinä vain toisten kautta - niin vaivalloista, hermoillekäypää ja kivuliasta kuin se toisinaan onkin.
Ihmiset, jotka vapaaehtoisesti jättäytyvät tai jätetään ihmisyhteisöjen ulkopuolelle, menettävät helposti suhteellisuudentajunsa. Omalla kohdallani ei taida olla huolta minkään kouluampujasyndrooman tai muun muita vahingoittavan käyttäytymisen kehittymisestä. Erakkona eläminen ei vaan ole ollenkaan niin hauskaa ja rikasta kuin joskus nuorena kuvittelin. Aika usein koen myös väisteleväni vastuuta, kun en osallistu minkäänlaiseen sosiaaliseen elämään (paitsi nyt täällä blogeissa).Se, että joudun ponnistelemaan jaksaakseni olla toisten seurassa "ihmisiksi", ei tarkoita, etteikö se olisi minulle hyväksi.
Tietyssä mielessä pidän omaa eristäytymistäni myös itsekkäänä - siitäkin huolimatta, että se johtuu pääosin sairauksistani ja siitä, että olen helposti toisille vaivaksi, kun en jaksa muiden mukana. Toisten ihmisten seurassa on kuitenkin sopeuduttava, tehtävä kompromisseja ja mukauduttava monenlaisiin sosiaalisiin odotuksiin. Minun kohdallani taitaa olla kyse mukavuudenhalusta, kun en halua ryhtyä siihen. Kisut ja koirat täällä kotona hyväksyvät minut aina sellaisena kuin olen: rähjäisenä, kärttyisenä, kipeänä tai väsyneenä. Ihmisten seurassa pitäisi olla viihdyttävä, siisti, empaattinen ja energinen.
Miksi minua kuitenkin kalvaa tunne siitä, että tällä tavoin jätän toteuttamatta sen, mikä loppujen lopuksi on ihmisenä olemisessa tärkeintä. Sillä ainakin luulen, että olennaisinta koko tässä elämäksi kutsutussa touhussa on olla ihminen ihmiselle.
Ihmiset, jotka vapaaehtoisesti jättäytyvät tai jätetään ihmisyhteisöjen ulkopuolelle, menettävät helposti suhteellisuudentajunsa. Omalla kohdallani ei taida olla huolta minkään kouluampujasyndrooman tai muun muita vahingoittavan käyttäytymisen kehittymisestä. Erakkona eläminen ei vaan ole ollenkaan niin hauskaa ja rikasta kuin joskus nuorena kuvittelin. Aika usein koen myös väisteleväni vastuuta, kun en osallistu minkäänlaiseen sosiaaliseen elämään (paitsi nyt täällä blogeissa).Se, että joudun ponnistelemaan jaksaakseni olla toisten seurassa "ihmisiksi", ei tarkoita, etteikö se olisi minulle hyväksi.
Tietyssä mielessä pidän omaa eristäytymistäni myös itsekkäänä - siitäkin huolimatta, että se johtuu pääosin sairauksistani ja siitä, että olen helposti toisille vaivaksi, kun en jaksa muiden mukana. Toisten ihmisten seurassa on kuitenkin sopeuduttava, tehtävä kompromisseja ja mukauduttava monenlaisiin sosiaalisiin odotuksiin. Minun kohdallani taitaa olla kyse mukavuudenhalusta, kun en halua ryhtyä siihen. Kisut ja koirat täällä kotona hyväksyvät minut aina sellaisena kuin olen: rähjäisenä, kärttyisenä, kipeänä tai väsyneenä. Ihmisten seurassa pitäisi olla viihdyttävä, siisti, empaattinen ja energinen.
Miksi minua kuitenkin kalvaa tunne siitä, että tällä tavoin jätän toteuttamatta sen, mikä loppujen lopuksi on ihmisenä olemisessa tärkeintä. Sillä ainakin luulen, että olennaisinta koko tässä elämäksi kutsutussa touhussa on olla ihminen ihmiselle.
4 kommenttia:
En ole ennen tullut ajatelleeksikaan, että eristäytyminen olisi itsekkyyttä. Mutta taidat olla valitettavasti oikeassa. Yhteiskunnassa ei mikään asia edisty, jos kaikki ryhtyvät mökkihöperöiksi.
Itse olen mielelläni mökkihöperö, sellaisena on mukava olla. Johtunee kai lähinnä siitä, että kun koko päivän joutuu olemaan erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja taiteilemaan erilaisten luonteiden viidakossa, ei enää tahdo jaksaa vapaa-aikana samaa. Mielellään tekee sellaista, missä ei tarvitse itse olla koko aikaa esillä.
Mutta, Kirlah, siellä töissähän sinä annat täyden panoksesi niille oppilaille ja työtovereille ja kotona sinua ilmeisesti kuitenkin odottaa ainakin puoliso. Eiköhän siinä ole sosiaalisuutta kerrakseen :-)
Annat tosi eristyneen kuvan itsestäsi. kai sinä sentään joidenkin ihmisten kanssa olet tekemisissä?
Itse olen tämän talven aikana ollut eristyneempi kuin aikoihin. Jostain syystä ei ole sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluaisin olla tekemisissä. Kärsin tästä, mutta en jaksa tehdä sille mitään. Kun ei ole työssä, joutuu hakemaan sosialisia suhteita ja se on TOSI rasittavaa. Blogimaailmasta on tullut jossain määrin "oikeiden" ihmissuhteiden korvike.
Sulla on kuitenkin se mies siellä kotona, joskus ainakin olette nokikkain. Mulla ei ole edes miestä, enkä keksi mistä sellaisen tähän tekisin.
Juu, onhan mulla mies - noin periaatteessa, mutta se on sitä sorttia, jota ei paljon näy, eikä kuulu. En ole nyt sitten enää viime aikoina viitsinyt yrittää puhetta hohtimilla nyhtää. Enkä minä todellakaan muita ihmisiä näe kuin joskus kaupassa parin viikon välein. Puhelinkin soi korkeintaan kolme kertaa viikossa :-)
Niin, että ei niistä miehistä aina taida kovin paljon seuraa olla. Sinuna harkitsisin ennemmin vaikka puheliaanpuoleista papukaijaa ;-D
Lähetä kommentti