Äidin sydän käännettiin sähköllä sinusrytmiin. Kunhan paperityöt on hoidettu, potilas lähetetään kuulemma saman tien kotiin - siitä huolimatta, ettei hän jaksanut edes puhua puhelimessa. Vielä kymmenen vuotta sitten saman toimenpiteen jälkeen pidettiin tarkkailtavana vähintään seuraavaan päivään ja kehotettiin välttämään rasitusta, jotta rytmi ei pomppaisi heti uudestaan pois raiteiltaan.
Mikä on muuttunut? Ihmiskeho, hoitomuoto, tutkimustieto, vai onko ehkä sairaalan hoitokäytäntöjä säästösyistä rukattu? En tosiaan tiedä, mutta kun muistan, miten pitkä matka on sydänteholta sairaalan ulko-ovelle, toivon hartaasti, etteivät ne tuuppaa tällä kertaa heikkokuntoista äitiäni selviytymään yksin heti toimenpiteen jälkeen omin voimin ulko-ovelle. Niinkin on joskus käynyt. Isä lupasi kyllä mennä hakemaan.
Miten pitkään he mahtavat jaksaa toisiaan tukea - kumpikin tavallaan. En tiedä, mutta tänään tulevaisuus pelottaa. Oma, läheisten ja kaikkien muidenkin apua tarvitsevien tulevaisuus. Yksinasuvien määrä on voimakkaassa kasvussa. Sukulaiset elävät kaukana toisistaan. Lapsettomia on yhä enemmän, eikä ystäviltä meidän kulttuurissamme ole totuttu ylettömästi apua odottamaan. Pärjäämisen kulttuuri on vahva. Heikkous ei ole kaunista. Mieluiten se tavalla tai toisella piilotetaan.
Hyvinvointivaltio on tarjonnut turvan - niin kauan kuin sitä kesti. Kehitys kehittyy, mutta ellei meistä kaikista nyt kuitenkaan ole tuotteliaiksi, aktiivisiksi kansalaisiksi hamaan hautaan saakka, kuka meistä särkyneistä huolehtii, vai otetaanko pikapuoliin sittenkin se eutanasia ihan taloudellisista syistä käyttöön. Ken elää, se näkee.
Mikä on muuttunut? Ihmiskeho, hoitomuoto, tutkimustieto, vai onko ehkä sairaalan hoitokäytäntöjä säästösyistä rukattu? En tosiaan tiedä, mutta kun muistan, miten pitkä matka on sydänteholta sairaalan ulko-ovelle, toivon hartaasti, etteivät ne tuuppaa tällä kertaa heikkokuntoista äitiäni selviytymään yksin heti toimenpiteen jälkeen omin voimin ulko-ovelle. Niinkin on joskus käynyt. Isä lupasi kyllä mennä hakemaan.
Miten pitkään he mahtavat jaksaa toisiaan tukea - kumpikin tavallaan. En tiedä, mutta tänään tulevaisuus pelottaa. Oma, läheisten ja kaikkien muidenkin apua tarvitsevien tulevaisuus. Yksinasuvien määrä on voimakkaassa kasvussa. Sukulaiset elävät kaukana toisistaan. Lapsettomia on yhä enemmän, eikä ystäviltä meidän kulttuurissamme ole totuttu ylettömästi apua odottamaan. Pärjäämisen kulttuuri on vahva. Heikkous ei ole kaunista. Mieluiten se tavalla tai toisella piilotetaan.
Hyvinvointivaltio on tarjonnut turvan - niin kauan kuin sitä kesti. Kehitys kehittyy, mutta ellei meistä kaikista nyt kuitenkaan ole tuotteliaiksi, aktiivisiksi kansalaisiksi hamaan hautaan saakka, kuka meistä särkyneistä huolehtii, vai otetaanko pikapuoliin sittenkin se eutanasia ihan taloudellisista syistä käyttöön. Ken elää, se näkee.
8 kommenttia:
Hyvä, kun olet vaihtanut pohjan! Edellisessä se perhonen oli aina mun näkökentän tiellä :).
Sain juuri loppuun kirjan Vettä elefanteille (vai oliko se elefantille) ja siinä sitä vasta oli kurjia vanhuskohtaloita. Kirjoitan siitä jossain välissä "arvostelun" (vahvat lainausmerkit!) Pohojan Akan sivuille...
joo-o ... ihmiset laitetaan kotiin melksein suoraan leikkauspöydältä, ovathan he lääkäreitä ja hoitureita. Oman muun työnsä rinnalla lukeneet lääkärikirjankin läpi. Minä en voi tajuta, mikä on lääkärin vastuu, miten se voi loppua noin nopeaan. Miten voidaan olettaa, että ihminen selviää kotona...sydän laitetaan uteen rytmiin ja kukaan ei pysty kotona seuraamaan, oliko tehdyllä työllä takuuta ja toimintavarmuutta!!!!
Hei!
Ikävä lukea että äitisi on taas huonona,kerroppa "paranemisterveisiä" sinne ja yritä itsekin levätä! Ollaan hengessä mukana täällä Tervajojella!! *rutistus* -Annika-
Niin oli muuten munkin, Holly. Tulen sitten kirjajuttua katsomaan. Tänään viimeksi kävinkin, mutten kommenteerannut mitään.
Sille takuulle olisi totta totisesti kysyntää, Vilukissi, mutta eipä taida olla semmoista tulossa ..
Kerron terveiset ja kiitoksia rutistuksesta, Annika :-)
Onpa outoa, etteivät enää seuraa niin tarkkaan. Sydänvaivat ovat kuitenkin aika tärkeä seurata. Ja ei siinä kotona varmaan tiedäkään, mitä tehdä.
Eipä taida Suomi olla enää hyvinvointivaltio. Kun noita tukia ja kaikkea leikkaavat ja juuri terveydenhuollosta ja ihmisten huolehtimisesta. Ikävä suunta.
Kunpa voisikin asua jossakin kivassa tosi, tosi isossa ja hyvin äänieristetyssä talossa, missä sitten olisi kommuuni. Siellä olisi omat tilat, saisi olla rauhassa ja yhteiset tilat, saisi mennä muiden joukkoon. Joskus ihmisten seuraa kaipaa. Ei tämä yksinolo aina niin herkkua ole.
Asiaapa haastat.
Pientä jatkolistaa:
- Psykiatrisella osastolla olevaa liikuntavammaista ei autettu pukeutumisessa, ruokailussa eikä vessassa käynnissä.
- Kroonikko-osastolla ei auteta ruokailussa, ja monilla potilailla on suoranainen nälkä.
Ei löydy sellaista poliitikkoa tai puoluetta, joka tekisi kaksi asiaa.
Ensiksi lupaisi näihin epäkohtiin parannusta ja toiseksi pitäisi ne.
Kauhistuttaa sellainen ajatus, että joutuisi sairaalaan ja vaikka tiputukseen. En uskaltaisi nukkua tiputuksen aikana, sillä tyhjenevä tippapullo lienee itse vahdittava.
käytkö katsomassa siellä projektin puolella, olen viritellyt asiaa eteenpäin
Tuota samaa olen, Yvioon, joskus ajatellut..
Pöyristyttäviä juttuja tottatosiaan, Äijä.
Lähetä kommentti