Otsikon absurdi kysymys on tarkoitettu retoriseksi. Jokainen kohtalaisen tervepäinenhän siihen vastaa, että kannattaa (me masentuneet olemme sitten toinen juttu). Aivan yhtä hyvin voisi kysyä kannattaako lainkaan syödä, kun kohta tulee kumminkin uudelleen nälkä tai siivota, kun sotku alkaa saman tien ryömiä takaisinpäin (sitä tässä huushollissa joka tapauksessa useinkin mietitään).
Ihan tosissaan tiedän joidenkin pohtivan kannattaako edes pyrkiä elämään ekologisesti, koska yhden, pienen ihmisen teoilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä ja kannattaako ylipäätään yrittää elää eettisesti, kun ei se kumminkaan pitemmän päälle onnistu.
Elämme hyvin suorituskeskeistä aikaa. Jos ihmisen arvo joskus aikoja sitten määriteltiin sen mukaan, mikä oli hänen syntyperänsä, nykyään tärkeää on se, millaista tulosta olet viimeisen kvartaalin aikana tehnyt ja minkä värisen mitalin viimeisissä kisoissa saavutit. Itse olen hyvin altis tarkastelemaan itseäni suorituskeskeisin kriteerein. Toisille sen sijaan kuuluu mielestäni itsestäänselvästi ihmisarvo ja kunnioitus meriiteistä riippumatta.
Kohtuullisuuden löytäminen ja keskeneräisyyden sietäminen itsessä käy sitä vaikeammaksi, mitä enemmän maailmankuva ja minäkäsitys masennuksen myötä vääristyvät. Ihminen tarvitsee tavoitteita ja haasteita. Ei elämän ole tarkoituskaan olla jatkuvaa päivänvarjon alla lepäilyä. Jonkinlainen tasapaino olisi silti hyvä löytää omien voimavarojen ja pyrkimysten välille.
Se, jos minä en saavuta korkeita tavoitteitani ei tarkoita sitä, että tavoitteet pitäisi hylätä. Moraalisia ongelmia ei mielestäni ole syytä ratkaista rimaa laskemalla vaan ennemminkin etsimällä uusia käytännön ratkaisuja päämäärien saavuttamiseksi askel kerrallaan.
Nyt siis tossua toisen eteen kivuista huolimatta (se pieni askel kerrallaan) ja kissanvessoja siivoamaan. Lampaatkin tarvitsevat vettä ja kanoille pitäisi viedä eiliset perunankuoret. Ensin pitäisi kuitenkin päästä ylös tästä sohvalta... Aivot antavat käskyjä, mutta mitään ei tapahdu. Vaikka tiejyrä uhkaisi nyt ajaa yli, en kertakaikkiaan jaksa tästä ylös.
Onko tällaisella elämällä arvoa? Ei minusta - ainakaan ilman armoa, eikä sellaisesta puhuminen totisesti ole trendikästä. Vaan mitäpä minä trendeistä. Siihen tartun ja siinä riipun, kun ei muutakaan ole. Ansioton rakkaus minun osakseni, Niinhän sitä tuli rippikoulussa opetettua. Siitä puhuminen vaan on toisinaan helpompaa kuin siihen uskominen.
Ihan tosissaan tiedän joidenkin pohtivan kannattaako edes pyrkiä elämään ekologisesti, koska yhden, pienen ihmisen teoilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä ja kannattaako ylipäätään yrittää elää eettisesti, kun ei se kumminkaan pitemmän päälle onnistu.
Elämme hyvin suorituskeskeistä aikaa. Jos ihmisen arvo joskus aikoja sitten määriteltiin sen mukaan, mikä oli hänen syntyperänsä, nykyään tärkeää on se, millaista tulosta olet viimeisen kvartaalin aikana tehnyt ja minkä värisen mitalin viimeisissä kisoissa saavutit. Itse olen hyvin altis tarkastelemaan itseäni suorituskeskeisin kriteerein. Toisille sen sijaan kuuluu mielestäni itsestäänselvästi ihmisarvo ja kunnioitus meriiteistä riippumatta.
Kohtuullisuuden löytäminen ja keskeneräisyyden sietäminen itsessä käy sitä vaikeammaksi, mitä enemmän maailmankuva ja minäkäsitys masennuksen myötä vääristyvät. Ihminen tarvitsee tavoitteita ja haasteita. Ei elämän ole tarkoituskaan olla jatkuvaa päivänvarjon alla lepäilyä. Jonkinlainen tasapaino olisi silti hyvä löytää omien voimavarojen ja pyrkimysten välille.
Se, jos minä en saavuta korkeita tavoitteitani ei tarkoita sitä, että tavoitteet pitäisi hylätä. Moraalisia ongelmia ei mielestäni ole syytä ratkaista rimaa laskemalla vaan ennemminkin etsimällä uusia käytännön ratkaisuja päämäärien saavuttamiseksi askel kerrallaan.
Nyt siis tossua toisen eteen kivuista huolimatta (se pieni askel kerrallaan) ja kissanvessoja siivoamaan. Lampaatkin tarvitsevat vettä ja kanoille pitäisi viedä eiliset perunankuoret. Ensin pitäisi kuitenkin päästä ylös tästä sohvalta... Aivot antavat käskyjä, mutta mitään ei tapahdu. Vaikka tiejyrä uhkaisi nyt ajaa yli, en kertakaikkiaan jaksa tästä ylös.
Onko tällaisella elämällä arvoa? Ei minusta - ainakaan ilman armoa, eikä sellaisesta puhuminen totisesti ole trendikästä. Vaan mitäpä minä trendeistä. Siihen tartun ja siinä riipun, kun ei muutakaan ole. Ansioton rakkaus minun osakseni, Niinhän sitä tuli rippikoulussa opetettua. Siitä puhuminen vaan on toisinaan helpompaa kuin siihen uskominen.
2 kommenttia:
Löysin tänne filosofian puutarhan kautta. Olen iloinen että löysin. Ajatuskulut ovat kovin tuttuja, ja armoa ihmettelen minäkin. Olisiko sen kanssa vähän samaan tapaan kuin Torsti Lehtinen sanoi jossain uskostaan; En tiedä olenko uskossa, mutta joskus usko on minussa. Hyvää uutta vuotta sinulle, joka tapauksessa!
Kiva, kun ilmaannuit kommentoimaan, Liisa. Kävin heti katsomassa sinun blogiasi ja miten kauniita,värikylläisiä ja inspiroivia kuvia sieltä löytyikään;-)
Teksteihinkin perehdyn, kunhan meinaamiselta kerkiän.
Lähetä kommentti