Rakkaudesta

Että siitä kirjoittaminen voikin olla vaikeaa. Toisaalta se on jo loppuunkaluttu aihe. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan koskaan ole välittänyt siitä kovin vilkkaasti keskustella. Omat ajatukset kun ovat erityisesti parisuhderakkauden osalta kulkeneet niin eri ratoja kuin monien lähipiiriläisten. Kun rakkaus on tunteita nostattava aihe, siitä on helppo saada myös riitoja aikaan, eikä semmoinen useinkaan palvele tarkoitusta.

Minun nuoruudessani ei filosofiaa lukiossa opetettu. Tutustuin etiikan oppikirjoihin vasta kypsässä aikuisiässä ja heti ensimmäisen kohdalla mukavasti napsahti. Sieltä löytyi perinteinen kristillisen etiikan tapa määritellä rakkaus, joka sopii minulle. Sen mukaan sitä olisi olemassa kolmea eri laatua, jotka liittyvät toisiinsa, saattavat esiintyä ajoittain samassa suhteessa ja ovat periaatteessa kaikki samaa alkujuurta, vaikka ilmenevätkin eri tavoin.

Sen teorian mukaan on olemassa ensinnäkin agape, joka on pyyteetöntä ja puhdasta. Se on peräisin Jumalasta ja on samalla sekä velvoittavaa että mahdollistavaa. Se tekee meistä ihmisiä ja kykeneviä hyvään. Rakastamme, koska Hän on ensin rakastanut meitä. Agape kutsuu meitä lähimmäisenrakkauteen ja uhrauksiin arvokkaiden asioiden puolesta.

On olemassa myös ystävien välistä rakkautta, välittämistä, veljeyttä ja sisaruutta, jota tässä teoriassa kutsutaan nimellä filia.

Sitten on vielä se kaikkien tuntema Eros, jonka yhteydessä ei juuri pyyteettömyydestä kannata puhua. Siihen liittyy niin selvästi myös halun ja omistamisen ulottuvuus ja niiden myötä usein myös mustasukkaisuus. Silti monesti mainitaan, että hyvään parisuhteeseen kuuluu myös ystävyys ja todetaan, että seksuaalisuus on niin erottamaton osa ihmistä, että eroottiset tunteet voivat herätä myös muita kuin omaa kumppania kohtaan.

Kun ihmiset käyttävät sanaa rakkaus, ei aina ole helppoa tietää, mistä nyt oikein puhutaan. Joidenkin suusta se lipsahtaa yhtä liukkaasti kuin välimerkkeinä ja adjektiiveina käytetyt voimasanat. Joillekin se tarkoittaa pelkästään seksuaalista kiintymystä. Itse taidan käyttää sitä useammin ilmaistessani tunnettani joitakin asioita tai muita elollisia objekteja kuin ihmisiä kohtaan.

Kerran kauan sitten, kun vanhempi ystäväni puhui minulle rakkaudesta, tulin kohauttaneeksi olkapäitäni ja ilmaisin, ettei moinen hömpötys taida olla minua varten. "Mutta mitä muuta tässä maailmassa on, jonka vuoksi elää", kysyi tuo romantikko ystäväni. Niinpä..Ehkä en enää yhtä ylimielisesti rakkaudelle tuhahtele, mutta kohteet valitsen edelleen tarkkaan. Enkä vieläkään voi ymmärtää niitä, joiden elämän tarkoitus, päämäärä ja suuri unelma on yksinomaan romanttinen rakkaus.

Taidan olla tylsä, epäromanttinen ja sangen epäeroottinen. Vaan ei se mitään. Meitä mahtuu tänne maailmaan niin kaikenlaisia. Erästä ystävää lainatakseni " On se hyvä, että me tykätään eri asioista. Sillä tavalla jää kullekin enemmän sitä mistä tykkää"

Määrittelemisen tarpeesta

Mistä mahtoikaan eilen muistua mieleeni harrastus, josta hetkeksi innostuin parisenkymmentä vuotta sitten. Se alkoi sattumalta johonkin kirjaan perehtymällä, mutta suurempi into asiaan syttyi, kun kerran pääsin kokeilemaan puutteellisia taitojani ryhmässä, jota en ennestään tuntenut.

Olimme pari päivää aikaisemmin aloittaneet opiskelun kauppaopistossa kirjastomerkonomilinjalla ja opettaja oli käynyt kirjoittamassa taululle tekstin, jossa kertoi tulevansa tunnille myöhässä. Ryhdyin siinä sitten pelleilemään esittämällä tulkintani opettajan käsialasta ja pian minulle kiikutti koko ryhmä lappusia, joihin he olivat kukin kirjoittaneet tulkittavaksi pätkän tekstiä. Painotin, etten tosiaankaan ole mikään asiantuntija ja, ettei oikeita analyysejä ihan noin heppoisista aineksista tehdä, mutta kirjoitin kuitenkin jokaisen paperin taakse lyhyen luonnehdinnan siitä, mitä kuvittelin käsialasta näkeväni. (Grafologian avulla siis tulkitaan ihmisen persoonallisuutta, asennoitumista ja tunnetilaa, jossain tapauksissa myös terveydentilaa. Ennustamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä)

En tiennyt kenen mikäkin lappu oli, enkä tosiaan edes tuntenut kolmantena koulupäivänä ketään kovin hyvin. Siksi taisinkin olla itse kaikkein tyrmistynein, kun kirjoittamani asiat herättivät suurta kohua ja monet tulivat pyytämään perusteellisempaa analyysiä ihan kunnollisesta tekstinäytteestä.

Joksikin aikaa innostuin asiasta ja yritin opiskella lisää. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, ettei se harrastus ollut omalla kohdallani mitään sen kummempaa kuin epätoivoista tarvetta määritellä, lokeroida ja sitä kautta jollain tavoin kokea oloni turvalliseksi toisten ihmisten seurassa.

Siitä samasta on todennäköisesti ollut kysymys myös ajautumisessani psykologian opettajaksi. Yritin tietoa hankkimalla ja analysoimalla ottaa haltuun jotain, joka oli minulle muutoin hyvin hankalaa ja pelottavaa. Aivan kuin määrittelemällä, luokittelemalla, diagnostisoimalla ja leimaamalla olisin voinut hallita toisia ihmisiä ja omaa pelottavaa sisintäni.

Vielä tajuttuani tämän karun totuuden yritin jonkin aikaa uskotella itselleni, että voinhan minä olla myös auttamassa, ilahduttamassa ja rohkaisemassa toisia siten, että kerron heille, minkälaisina heidät näen. Kesti yllättävän pitkään ennenkuin tajusin, että sen voi tehdä myös määrittelemättä ja analysoimatta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän koen tarvetta selittää ja luokitella. Mieluummin haluaisin ymmärtää. Vielä ymmärtämistäkin hienompaa olisi osata hyväksyä ja rakastaa, mutta siihen taitaa tällä akalla olla vielä himppasen verran matkaa..

Elävänä eläkkeelle?

Melkoisen uutispläjäyksen hallitus heitti ilmoittaessaan aikovansa korottaa vanhuuseläkeikää 65 vuoteen. Eihän siitä niin monta vuotta ole, kun eläkelakeja rukattiin, jotta työkuntoiset voisivat jatkaa palkkatöissä pitempään vapaaehtoisesti. Nyt on kannustus taas vaihtunut pakkoon ja porkkana keppiin.

Sitä akka tässä juuri arvauskeskuksesta palailtuaan miettii, että mahtaakohan hallitus nyt piiskata puolikuollutta hevosta? Eikö olisi järkevämpää keskittyä toimenpiteisiin, joilla tuetaan työelämän muutosta siihen suuntaan, että siellä on ylipäätään mahdollista perusterveenkään ihmisen eläkeikään asti jaksaa.

Pelkkä tykytoiminta ja ihmisten patistelu terveisiin elämäntapoihin ei ongelmaa ratkaise. Korjattavaa on myös työelämän vaatimuksissa ja rakenteissa. Vaihtuvat elämäntilanteet ja viimeistään ikääntyminen tuo jokaisen työntekijän toimintakykyyn muutoksia, jotka pitäisi olla valmiita ottamaan joustavammin huomioon. Tähän mennessä kun useimmat joustot on kiskottu työntekijän selkänahasta.

En usko, että työ sinänsä on useimmille ihmisille vastenmielistä. Jatkuva kiire, kohtuuttomat vaatimukset, kilpailu, yksitoikkoisuus tai arvostuksen puute vain vaivaavat monilla työpaikoilla. Huono ilmapiiri, kelvoton johtaminen ja työoloista johtuvat stressitekijät olisi usein mahdollista hoitaa paremmalle tolalle, jos vain tahtoa ja kiinnostusta löytyy.

Mahtaako sitä ruveta löytymään, vai jatkuuko tämä ihmisiä loppuunkuluttava kertakäyttökulttuuri työpaikoilla entisellään? Oman maan työvoimareservit eivät kuulemma enää riitä. Tuodaanko muualta, vai yritetäänkö pitää parempaa huolta siitä, mitä meillä jo on?

Akalla kyllä työintoa piisaisi (kunhan ei siivoamisesta tai muusta huuhollauksesta puhuta). Taisi vaan kynttilä palaa liian pitkään molemmista päistä ne vuodet, kun työelämässä tuli porhallettua. Nyt on tyhjästä enää paha nyhjästä. Ei kestä kunto. Maa kova, kärsä kipeä...

Näitä päiviä

Tää on nyt taas näitä päiviä. Kissa kusi kännykkään. Oletteko muuten milloinkaan yrittäneet puhdistaa yön yli muhinutta kissanpissaa muovista? Haju on hirveä, eikä sille tunnu pärjäävän edes etikka tai desinfioiva Tolu. Vinkkejä tajunnan räjäyttävän lemun karkottamiseksi vastaanotetaan.

Koira söi CD-levyn. Aamulla ihmeteltiin, mikä hopeasade on peittänyt olohuoneen lattian, kunnes löydettiin jäljellä olevat suuremmat kappaleet. Pinnoite oli muodostanut lattialle hopeisen kerroksen.Toissayönä oli purtu poikki modeemin johto. Laumassa taitaa olla pientä kriisinpoikasta, kun yksi koirista on kasvamassa aikuiseksi. Ensimmäinen isosiskon juoksuaika on saanut pikkusiskon pois tolaltaan. Miksei se oo enää samanlainen pentukoira kuin ennen?

Akka itse oksentaa ja pari kroonista tulehdusta on nyt räjähtänyt niin valtaviin mittoihin, ettei niistä enää ilman antibiootteja selvitä. Terveyskeskuksen omalääkäri on kuitenkin kolmen vuoden hoitovapaalla, eikä uudelle lääkärille tee mieli mennä selvittämään juttua juurta jaksain. Ei se uskoisi kumminkaan. Katsoisi vaan papereita ja hoksaisi, että päästäänhän tuo on vialla ja pistäisi kaikki krempat siihen samaan piikkiin.

Entisen kanssa homma toimi hyvin, kun oltiin tunnettu niin pitkään. Akka meni vastaanotolle nykyisten lääkkeiden listan ja diagnoosiehdotuksen kanssa. Tohtori tutki ja varmisti asian. Sitten valittiin yhdessä rohdot ja homma toimi loistavasti.

Nämä vieraammat tohtorit eivät aina tykkää siitä, että potilas on tietävinään jotain - varsinkaan omasta kropastaan, sairauksistaan ja lääkkeistä, jotka kirjan mukaan niihin auttavat mutta kyseisellä potilaalla aiheuttavat outoja sivuvaikutuksia. Vaan ei nyt auta itku markkinoilla.

Mies muisti eilen ilmoittaa, että lähtee loppuviikoksi leirille. Tänään kävi sitten ilmi, että koko ensi viikon hän nauttii jäljelläolevia kesälomapäiviä. Ei sitten yhtään aiemmin hoksannut informeerata, että olisi vähän ehditty valmistella asioita.

Tämmöistä tämä kommunikointi on meillä ollut koko neljännesvuosisataisen yhteiselämän ajan, eikä se ennen akkaa niin ylettömästi haitannut. Onhan mies monissa muissa asioissa oikea aarre. Sitäpaitsi ennen akalla oli myös oma elämä. Ei tarvittu miestä, eikä apua mihinkään, kun itse jaksoi hoitaa kaiken. Silloin se olikin enemmän semmoinen ylellisyyskapine. Se mies nimittäin. Nyt ei vaan oikein jaksaisi..kumpikaan.

Perustulosta

Edellisen postauksen kommenttien perusteella akka yritti herätellä nuupahtaneita aivosolujaan pohtimaan omaa kantaansa tähän kansalaispalkka- ja perustulokysymykseen. Ensimmäseksi esteeksi ajatuksenriennon tielle asettui se, ettei akka ole aikoihin kurkistanut Suomineidon kukkaroon, eli tarkkaa tietoa tuloista, menoista ja ennusteista ei ole, joten käytännön toimenpiteitä olisi aika vaikea perustella.

Yleisellä tasolla akka kuitenkin arvelee, että kohtuulisen elintason turvaava kansalaispalkka kaikille kansalaisille olisi näissä oloissa Suomelle liian kallis. Wikipediasta löytyy ihan kelpo artikkeli, josta käy ilmi, että alimmillaan kansalaispalkan suuruudeksi on ehdoteltu neljääsataa euroa kuussa, eikä sillä kyllä eläisi näissä ilmasto-oloissa meidän kissatkaan. Toisaalta ne korkeimmat ehdotetut summat ovat sellaisia, ettei akka ainakaan ole semmoisia tienannut rehellisellä työllä milloinkaan (laulukeikoilla ehkä satunnaisesti, mutta niitähän ei rehelliseksi työksi lasketa ;-), enkä usko, että semmoista tulotasoa millään tempulla kaikille suomalaisille turvattaisiin.

Sosiaaliavustusten sekavan viidakon harventamiseksi ja selkeyttämiseksi jonkinlainen yhtenäisempi perustulo sitä tarvitseville olisi silti akan mielestä tarpeen. Pitäisi saada loppumaan tämä nöyryyttävä luukulta toiselle juoksentelu, loputon lomakkeiden täyttely ja aivan liian pitkään kestävä päätösten odottelu.

Hyvä asia olisi myös se, että pienikin työnpätkä tuottaisi todellista lisätuloa tekijälleen (ja verojen kautta koko yhteiskunnalle), eikä kävisi niinkuin nykyään, että liiallinen työinto voi pahimmillaan kaataa koko talouden, kun tietyn tulorajan ylittyminen voi johtaa tukien takaisinperintään takautuvasti monen kuukauden ajalta.

Sen verran idealisti akka kuitenkin on, ettei usko ongelmien ratkeavan pelkästään rahoja momentilta toiselle siirtelemällä ja tukien uudelleen nimeämisellä. Tarvittaisiin radikaalia asennemuutosta. Ahneuden, kateuden ja itsekkyyden pitäisi antaa tilaa yhteisvastuulle ja solidaarisuudelle. Myönnämme tai emme, olemme kaikki tällä pallolla tavalla tai toisella yhteydessä toisiimme. Akan mielestä olemme täällä paitsi itseämme varten, myös pitämässä toisistamme ja kaikista elollisista huolta.

Usein kuvitellaan, että taloudelliset seikat ovat niitä kovia faktoja ja toimintaa ohjailevia realiteetteja. Akan mielestä niin ei kuitenkaan ole. Arvot ja asenteet ovat aina inhimillisen toiminnan vaikuttimina. Raha on vain sopimuksenvarainen väline. Toiminnan todellinen kova ydin löytyy siitä, mitä pidämme tärkeimpänä. Kakkua on jaettavaksi välillä enemmän, välillä vähemmän. Kukin meistä osallistuu sen kasvattamiseen ja kuluttamiseen tavalla tai toisella. Millainen on kunkin panos yhteiseen pöytään. Siitä on tässäkin asiassa kysymys.

Perusturva perstuu

Viime päivinä on useammassakin seuraamassani blogissa ollut puhetta sosiaaliturvasta ja asioinnista toimeentulotukiluukulla. Voittopuolisesti keskustelijoiden kokemukset ovat olleet ikäviä. On koettu tilanne nöyryyttäväksi tai jääty kokonaan ilman sellaisia etuuksia, jotka lain tai oman oikeustajun mukaan olisivat itselle kuuluneet.

Akka opiskeli maisterin tutkinnossaan pääaineena yhteiskuntapolitiikkaa, jota joissakin yliopistoissa opetetaan sosiaalipolitiikan nimellä. Sossun tädiksi se tutkinto ei onneksi pätevöitä (eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Siltä ainakin valmistumisen jälkeen tuntui). Sitä varten olisi pitänyt valita erityinen koulutusohjelma.

Sen verran tuli kuitenkin köyhäinhoidon ja vaivaisten historiaa läpi kahlattua, että päivänpolitiikkaan tuli lisää taustaa ja perspektiiviä. Pelottavasti näyttää siltä, ettei sadassa vuodessa suomalainen ajattelu paljonkaan ole muuttunut , eikä köyhyys mihinkään kadonnut. Jos viime vuosisadan lopulla pitäjän rajoille saattoi kokoontua kuntalaisia seipäiden kanssa karkottamaan kerjäläiset tiehensä, on tämän päivän maahanmuutto- ja edunjakopolitiikassa näkyvissä samanlaisia aineksia.

Köyhät, sairaat ja vammaiset saivat 1700-luvulta lähtien "viimesijaista sosiaaliturvaa" laitoksissa, joissa heiltä vietiin jäljellä oleva omaisuus, kansalaisoikeudet ja yksilönvapaudet. Työnteolla ja ankaralla kurilla katsottiin olevan vaivaisten luonnetta jalostava vaikutus. Vielä 1980-luvulla oli Suomessa voimassa irtolaislaki, jonka nojalla voitiin esimerkiksi asunnottomia ja päihdeongelmaisia määrätä pakkotyölaitoksiin.

Tämän päivän uusliberalistien parjaama yksilöitä "passivoiva" hyvinvointivaltiomalli ehti oikeastaan kasvaa ja kukoistaa vain vajaat parikymmentä vuotta. Kun nyt köyhiä ja kelkasta pudonneita on tarmokkaasti ryhdytty "kannustamaan" työhön ja veronmaksuun lähinnä leikkaamalla perusturvaa, on aika lahjakkaasti unohdettu historian opetukset.

Kansalaissodan kaltaista haavaa kansakunnan sieluun ja ruumiiseen ei kukaan enää uudelleen halua. Epäoikeudenmukaisuus, tuloerojen kasvu ja arvojen koveneminen kasvattavat kuitenkin kapinahenkeä, vihaa ja katkeruutta myös tämän päivän Suomessa. Purkautumiskanavat voivat olla erilaiset, mutta syntymekanismi on useimmiten sama: väkivaltaisia kriisejä edeltää jakso, jolloin köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, eikä selvästi näkyviin pahoinvoinnin merkkeihin reagoida positiivisin teoin vaan syyttävin sanoin ja kiristyvin ottein.

Kirjallisuusuutisia

Tänään osui silmiin kaksi mukavaa uutista. Taitava, riemastuttavia fantasiakirjoja kirjoittava ,Terry Pratchett on saanut Britanniassa aatelisarvon. Pari vuotta sitten hän kertoi sairastuneensa Alzheimerin tautiin ja on sen jälkeen tehnyt arvokasta työtä levittämällä tietoa tuosta vaikeasta, elämää mullistavasta sairaudesta.

Toinen akkaa ilahduttava uutispätkä kertoo, että ensi vuonna julkaistaan J. R. R. Tolkienin varhaisteos The Legend of Sigur and Gudrun, jonka hänen poikansa Christopher Tolkien on viimeistellyt julkaisukuntoon. Tuskinpa se mikään maailmankirjallisuuden historiaa mullistava teos tulee olemaan, mutta suosikkikirjailijoiltaan on mukavaa saada uutta luettavaa, vaikkei se huippukokemuksia tuottaisikaan.

Keppiä vai porkkanaa?

Sveitsin Baselin kantonissa kokeillaan piakkoin varsin radikaalia lähestymistapaa huonosti hoidettujen lasten ja vastuutaan pakoilevien vanhempien ruotuun saattamisessa. Uuden lain mukaan nimittäin vanhemmille voidaan määrätä 1000 frangin sakko, jos lapsi ilmaantuu toistuvasti myöhässä, väsyneenä, nälkäisenä tai läksyt tekemättöminä kouluun.

Jos tuommoinen laki säädettäisiin Suomessa ja vielä määrättäisiin sakkomaksut tilitettäväksi kuntien sosiaalipalvelujen budjetin täydennykseksi, kuntatalous kohenisi varmasti lähivuosina aika vauhdikkaasti - ja joidenkin vanhempien kukkaro kevenisi.

Aika törkeältä puuttumiselta yksilönvapauksiin ja vaikeasti sovellettavalta tuommoinen säädös silti vaikuttaa. Toki pelottavan monet lapset ja nuoret ovat meilläkin kipeästi kasvatuksen ja paremman hoidon tarpeessa. Pakko ja rangaistus eivät kuitenkaan yleensä ole paras keino muuttaa asioita. Kiinnostaisi myös tietää kuka sen rangaistuksen tarpeen siellä ratkaisee.

Akka jää kiinnostuneena odottelemaan raportteja siitä, miten sveitsiläiset mahtavat kokeilussaan onnistua ja huokaa helpotuksesta, kun ei ole itse tullut pikku krätisijöitä maailmaan saattaneeksi. Liemessä oltaisiin näillä voimavaroilla, varsinkin jos olisivat yhtään äitiinsä tulleet.

Myönteistä teknologiaa

Teknologia ei kuulu akan kiinnostuksen kohteissa kärkikastiin, ympäristö ja luontoasiat sen sijaan kyllä. Monin tavoin ne kaksi aihetta kuitenkin toisiinsa nykymaailmassa kietoutuvat. Eilen osui silmiin kaksikin positiiviselta vaikuttavaa uutista modernin teknologian sovellutuksista.

Sähköautosta mies on haaveillut jo pitkään. Ongelmana meillä pienituloisilla tuppaa kuitenkin olemaan uusien keksintöjen kallis hinta. Tähän mennessä markkinoille tuodut sähkö- ja hybridiautot ovat olleet sekä hankinta- että käyttökustannuksiltaan sitä luokkaa, ettei meikäläisten semmoisista kannata haaveillakaan.

Joka tapauksessa on positiivista, että tuumasta päästään kaiken aikaa laajemmin toimeen. Ehkä muutaman vuoden kuluttua saadaan markkinoille sellainenkin menopeli, johon meikäläisillä on varaa ja jolla täällä maallakin tekee jotain. Lyhyet matkathan täälläkin pääsee pyörällä tai apostolinkyydillä, mutta reissuun lähdettäessä sadan kilometrin lataus akussa harvoin riittää edes puoleen matkaan.

Vieläkin enemmän akkaa ilahdutti tuo uutinen Tampereelle perustetusta tutkimuskeskuksesta, jossa kehitetään vaihtoehtoja tuskallisille eläinkokeille. Monille testeillehän on jo pitkään ollut olemassa vaihtoehtoja, jotka sekä antavat prosesseista tarkempaa tietoa että säästävät eläimet turhalta kärsimykseltä. Niiden käyttönotto yrityksissä vain on takellellut siitäkin huolimatta, että ne ovat usein myös halvempia toteuttaa.

Ehkä tämä lama poikii myös jotain hyvää. Säästämispakko pistää vauhtia uudistuksiin, jotka vauraampana aikana olisivat jääneet toteuttamatta. Muutamaan kertaan tässä joudutaan silti miettimään, millä me eläkemummot ja papat täällä syrjäisissä mökeissämme kustannamme esimerkiksi pikapuoliin pientaloihin pakollisiksi tulevat ympäristöä säästävät viemäröintimuutokset, joita meiltä edellytetään. Jotkut asiat ovat kuitenkin rahaa ja henkilökohtaisia uhrauksia tärkeämpiä.

Parisuhteellisuutta ja ilmalämpöpumppuja

Eilen yritin siivota. Vieras oli kutsunut itsensä kylään. Itse vieraista akka usein tykääkin, mutta ei vierailua edeltävästä siivouksesta ja muusta huushollauksesta.

Nyt oli turnauskestävyys monen viikon potemisen jäljiltä erityisen kehno ja sillä aikaa, kun mies oli koirien kanssa lenkillä akka pyörtyäkupsahti pölynimurin viereen olohuoneen lattialle. Kun mies palasi tuulettumasta ja akka esitteli kuhmua ohimossaan, mies kysäisi lakonisesti:"Tuliko lattiaan kolhu?" Että semmoista tämä parisuhteellisuus täällä meillä tänään.

Jos ei lämpöä olekaan aina suhteessa, niin nykyään sitä on onneksi aiempaa enemmän edes ilmassa ja vanhan talon lattioissa. Pari vuotta sitten asensimme nykyisen talomme kumpaankin kerrokseen ilmalämpöpumpun ja sen jälkeen on akkakin kylmänarkoine ketaroineen paremmin tarjennut.

Energiansäästövaikutuksista emme osaa sanoa paljoakaan, koska monia muitakin muutoksia on samaan aikaan talouden sähkönkulutuksessa tapahtunut. Kovimmilla pakkasilla lisälämmityksenä käytetään varaavaa takkaa tai leivinuunia. Niin ei haittaa pienet sähkökatkotkaan. Pumput ovat halpaa mallia, mutta ainakin tähän saakka ovat toimineet hyvin.

Jos niiden avulla vielä olisi mahdollisuus säästää energiaakin, niin mikäs sen parempi nykyisessä maailmantilanteessa. Uusia malleja kehitetään kaiken aikaa. Nyt olemme pohtimassa vaihtoehtoja uuteen kotiimme. Täytyy sinne edes kunnon lämmitys saada, jos tämä rakkauven hehku tässä neljännesvuosisadan jälkeen hiipuu vielä tyystin lämpöä hohkaamasta. Milläs tässä muuten tarkenee...

Muutoksen tarpeessa

On ihmisiä, jotka aloittavat projektin kerrallaan, saattavat sen hyvässä järjestyksessä loppuun ja sitten aloittavat uuden. On myös ihmisiä, joilla on aina monta rautaa tulessa ja välillä näyttää siltä kuin kaaos olisi riistäytymässä irti, mutta silti he jotenkin selviytyvät kaikesta ja saavat arjessaan valtavasti aikaan. Valitettavasti en kuulu kumpaankaan kategoriaan.

Kyllä minullekin lapsena opetettiin ahkeran emännän malli: "Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas". Se osviitta auttaa edelleenkin, kun energiaa on vähän ja tekemiset täytyy suunnitella tarkasti, jottei voimat lopu kesken pahimpaan aikaan....esimerkiksi juuri silloin, kun kaapin siivouksessa on kriittinen vaihe, eli kaikki tavarat on vedetty ulos, mutta takaisin järjestely on vasta alkanut. Sekään ei kuitenkaan auta tarpeeksi.

Olen aina ollut turhankin vikkelä aloittamaan asioita ja kärkäs tukkimaan lusikkani joka soppaan.Useimmiten syynä on se, että koen yksinkertaisesti velvollisuudekseni auttaa, jos joku näyttää olevan avun tarpeessa. Nuorempana tulin helposti antaneeksi lupauksia, joiden pitämiseksi jouduin lopulta tekemään suurempia uhrauksia kuin kohtuudella olisi voinut odottaa. Lupausten pitäminen on kuitenkin kunnia-asia. Nykyään en edes anna sellaisia, kun on niin epävarmaa, onko minusta niitä pitämään, vaikka kuinka tahtoisinkin. Voihan olla, että juuri sovittuna päivänä en taas pääsekään vuoteesta ylös tai vietän päiväni yrjöseurassa vessanpönttöä halaten.

Joka tapauksessa inhoan itsessäni tätä taipumusta aloittaa asioita ja jättää niitä kesken. Elämää ei millään tavalla helpota se, että puolisoni on aivan samanmoinen - sillä erotuksella, että häntä ei erityisemmin tämä taipumus itsessään häiritse.

Nyt, kun muuttoa varten pitäisi ryhtyä käymään läpi tavaroita ja järjestämään asioita, joka nurkassa osuu eteen kesken jääneitä projekteja, jotka olisi pitänyt aikoja sitten hoitaa. En edes kehtaa kertoa kuinka monta keskeneräistä neulepaitaa taannoin kaapin perältä löysin - enkä edes ole pystynyt kipeiden käsieni vuoksi kutomaan ainakaan kymmeneen vuoteen..

Haluaisin niin kovasti uskoa vapaaseen tahtoon ja ihmisen kykyyn ohjata rationaalisesti omaa toimintaansa. Olisihan kaikki paljon yksinkertaisempaa, kun voisimme muuttaa edes itseämme yksinkertaisesti vain päättämällä lujasti, että toimimme vastedes toisin. Jos lukijoissa on ihmisiä, joilta se on täydellisesti onnistunut useammassa kuin yhdessä vaikeassa asiassa (ainahan sitä nyt yhden tupakkalakon tai laihdutuskuurin toteuttaa, kun motivaatio on kohdallaan. Tarkoitan nyt jotain hieman laaja-alaisempaa muutosta, joka ei ole itselle helppo), kuulisin siitä mielelläni. Rohkaisevia esimerkkejä aina tarvitaan. Haluaisin uskoa, että muutos on edes teoriassa mahdollista. Tällä hetkellä en ole siitä kovin vakuuttunut.

Kun asiat eivät johda mihinkään

Jotkut asiat eivät kertakaikkiaan johda mihinkään, kuten nyt nuo meidän rännit, jotka katkaistiin jouluaatonaattona, mutta, joita kukaan ei ole saanut aikaiseksi irrottaa ja kuljettaa naapuriin, missä niitä kuulemma tarvitaan. Jos yhteys on jostain syystä poikki, on turha odottaa toivottua lopputulosta.

Jotkut keskustelutkaan eivät johda mihinkään muuhun kuin korkeintaan korvien tukkimiseen puolin ja toisin, kun toisen sanoma ei miellytä. Silloin ei auta huuto eikä hiljainen puhe. On keksittävä toinen keino ja mietittävä mikä on todella tärkeätä.

Jotkin yhteydet saavatkin katketa. Niin akka on päätynyt elämän varrella ajattelemaan. Aina ei ihmissuhteita ole välttämätöntä viimeiseen saakka pyrkiä varjelemaan ja tekohengittämään, jos tuntuu, että lämpö ja kipinä suhteesta on kauan sitten sammunut.

Joskus suhteet ja pyrkimykset uhkaavat kuitenkin katketa silkkaan väärinymmärrykseen ja laiskuuteen. Ei viitsitä selvittää asioita. Ei välitetä nähdä vaivaa, jotta toinen voisi kokea olonsa turvalliseksi, hyväksytyksi ja arvostetuksi. Hyvätkin suhteet ja hankkeet lopahtavat, ellei niitä aktiivisesti korjata silloin, kun siihen on tarvetta.

Vielä kun oppisi erottamaan, mikä on säilyttämisen arvoista ja ,mistä on aika jo päästää irti, sillä on asioita, joiden ei ole tarkoituskaan johtaa sen enempään. Toisinaan lyhyt, pieni kohtaaminen tai teko voi olla yhtä merkityksellinen kuin vuosien suhde tai projekti.

Naamakirja vaarantaa terveytesi

Väittävät, että vaikeasti masentuneelta katoaa myös huumorintaju. Ilmeisesti akka ei sitten ole niin syvän kaivon pohjalla kuin nuppitohtori papereissaan väittää, kun tänäänkin naurunrätkätystä riitti niin, että ihan roiskui vesi silmistä ja veri nokasta, kun nettiuutisista löytyi tämmöinen uutinen.

Ei se ihan kokonaisuudessaan niin ratkiriemukas ole, mutta iltalehtien tapa otsikoida juttujaan napsahti nyt kohdalleen sairaaseen huumoriintajuuni. Facebook vaarantaa terveytesi, ettäs sitten tiedätte. Siitä voi tulla syöpä, sydänsairaus tai dementia. Niin siellä väitetään.

Tutkijat ovat nyt kuulemma (viimeinkin) äkänneet, ettei nettisosiaalisuus olekaan yhtä hyvä juttu kuin kasvokkainen kanssakäyminen. Pelkästään netissä kaveeraavien ihmisten immuunipuolustus kuulemma heikkenee ja kimppuun pääsee kaikki kauhiat kuolemantaudit.

Harmi, kun en viipynyt siellä naamakirjassa kuin jokusen päivän. Olisin nyt voinut vaikka amerikkalaiseen malliin koota kimpan kipeitä kavereita ja nostaa oikeusjutun sitä naamakirjafirmaa vastaan, kun sillä tavalla houkuttelevat ihmisparkoja turmion teille ja tautia aiheuttavat. Voi, anna mun kaikki kestää!

Rempallaan

Tänään kameran läpi maailma näytti tältä. Pihassa kaikki on lumen alla aivan yhtä rempallaan kuin pään sisäinen maisema. Onneksi lumi armeliaasti peittää sotkun ja ryönän. Kaikkialla on kylmää, valkoista ja hiljaista. Vain tuo syyskesällä ripustamani kapistus muistuttaa, että jossain on vielä lämpimiä värejä. Ehkä ne joskus palaavat minunkin näkökenttääni. Nyt on vain mustaa, harmaata ja likaisen valkoista.

Kipu

Tänään sillä on suuret ja terävät hampaat. Niillä se tarttuu niskaan ja puree juuri sen verran, että piikit painuvat nahkaan, nikamat rutisevat ja puristus ahtauttaa verenkierron. Korvissa soi ja huimaa, mutta taju ei vielä lähde.

Polvia se kaluaa rouskuvin leuoin. Kankeasti voit kävellä, kun osaat asettaa kinttusi suoraan. Jos nivel vahingossa hieman vääntyy, iskee kipu terävästi kuin salama ja jalka pettää alta. Lonkkiin se on upottanut kyntensä. Jos sormella varovasti hipaisee pintaa, voi tuntea kohdat, joissa se on raatelukoukuillaan riippunut. Aristus on pienillä alueilla kuin avoimessa haavassa.

Olkapäiltä on turha olettaa, että ne tänään jaksaisivat hoitaa virkaansa: kannatella käsivarsia ja ohjailla niiden suuntaa. Sormia sentään vain aristaa. Niinhän se yleensä tekeekin, että keskittyy lähinnä suurimpiin niveliin. Kylkilihakset ovat niin jumissa, että hengittäminen vaatii kovaa työtä. Keuhkot eivät tahdo saada tilaa laajeta.

Sisukaluissa myllää sitten oma oliokantansa. Joskus tuntuu, että ne taitavat olla sukua lohikäärmeille. Niin ovat polttavia nämä tuntemukset ruokaröörin yläosastossa ja alempana viiltää ja kiemurtelee kuin olisi sahalaitainen pyrstö sisuksissa solmuun menossa. Olisikohan sitä joskus unissaan mennyt nielaisemaan pienen lohikäärmeen?

Sydän on välillä sanomassa irti koko yhteistyösopimuksensa. Sekään ei tahdo jaksaa valvottuja öitä ja tätä iänkaikkista (iankaikkisuus on sitten toivottavasti asia erikseen) kipupetojen puruleluna kippuroimista.

Kaikkein kurjin olio on kuitenkin tuo pään ympärillä pörräävä, pimeä hyönteisparvi. Sen pahaenteinen surina peittää alleen ympäristön äänet, himmentää valon ja sumentaa näkökentän.

Synkän pimeän sisällä, loputtomasti raatelevan pedon kynsissä sitä joskus tuntuu, ettei helvetti voi paljon pahempaa olla, mutta voi jos vielä joskus tulisi taivas...

Nettisosiaalisuudesta

Ei tosiaan ihan putkeen mennyt se akan "Älä ole mitään mieltä" -kokeilu , niin terveelliseltä ja tarpeelliselta kuin se ajatuksen tasolla tuntuikin. Heti aamupäivällä lipsahti yhteen lootaan ihan pikkuruinen kommentti, mutta sitten jäin Nimettömässä blogissa oikein kunnolla kiinni. WhySoSerious pääsi yllättämään seuraavanlaisella postauksella:


*KIINNI JÄIT!! Koska luet tätä tekstiä, niin se tarkoittaa, että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet sen. Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat.


Joten pistän tässä nyt vahingon kiertämään, mutta ymmärrän toki, jos ei joku halua osallistua.

Sen jälkeen mielipiteetön päivä meni akalta suorastaan pepulleen. Naamakirjassa tuli otettua kantaa niinkin voimaperäisesti, että poistin sieltä koko profiilini. Akka on nimittäin näissä nettihommissa aika noviisi, eikä osannut ajoissa laittaa kaikenmaailman estoja kohdilleen, kun jokin aika sitten tilinsä avasi. Ystävä kutsui mukaan rasisminvastaiseen ryhmään (paljon kiltimpään kuin se, joka tahtoo rasistit avaruuteen lähettää) ja akkahan liittyi. Välittömästi alkoi postiin pukata kaveripyyntöjä ja ilkeätä postia ventovierailta ihmisiltä, jotka eivät tykänneet moisesta mielenilmauksesta.

No, ei se naamakirja muutenkaan akanmoinen juttu ollut. Semmoista kevyttä, hauskanpuoleista rupattelua, joka ei akalta suju naamatustenkaan - saatikka sitten jossain nettisivuilla. Kavereita on mukavampi tavata ihan henkilökohtaisesti. Puhelin ja suora sähköpostikin on keksitty. Ehkä tuollainen verkostoituminen on enemmän niitä varten, joilla on jotain tarkoitus siihen verkkoonsa pyydystää (yhteisiä intressejä, harrastuksia, tietoa, uusia tuttavia tai muuta sellaista).

Kun on erakko ihan tässä oikeassa elämässä, tuntuu vähän keinotekoiselta heittäytyä sosiaaliseksi verkossa. Yksi akan mieltä suloisesti lämmittävä viesti olisi sentään jäänyt ilman tuota lyhyttä naamakirjavisiittiä saamatta. Joku ennestään tuntematon nuorimies nimittäin otti yhteyttä ja kertoi omistavansa äänilevyllisen musiikkiani. Hän kertoi erityisesti yhden laulun merkinneen hänelle hyvin paljon. Sattumalta se on levyn biiseistä juuri se, joka on itselleni rakas, mutta, jota monet muut ovat vierastaneet ("se on pelottava", totesi eräs rouva kerran)...

Akan mielestä tämä maailma on nykyään aika pelottava. Naamakirjoja ja sähköpostiin tukkivia rasisteja. Outoja, nopeasti muuttuvia asioita ja aivan liian paljon niitä, jotka mitä ilmeisimmin käyttävät pelkojensa torjumiseen vihaa.

Älä ole mitään mieltä -päivä

Viime päivinä akka on riekkunut siellä, täällä ja tuolla, naamakirjassa ja ihmisten blogeissa olemassa mahdottomasti ja kaikesta jotain mieltä. Anteeksi ihan näin yleisesti ja julkisesti, jos olen sanomisillani joitain loukannut.

Yleensä akka ei sanojaan paljon anteeksi pyytele, koska vaikka ei aina siltä vaikuta, ne ovat kyllä tarkasti harkittuja, vaikka niitä tuleekin paljon ja tiuhaan tahtiin. Joskus voi kuitenkin tahtomattaankin satuttaa, jos sanojen reunat ovat kovin teräviä.

Ylipäätään joillakin ihmisillä on tapana loukkaantua pelkästään siitäkin, jos joku on heille tärkeistä asioista eri mieltä tai ihan vaan olemassa - jos sattuu olemaan vääränmoinen. Akkakin pahastuu semmoisesta usein, vaikka tietää, ettei kannattaisi.

Sosiaalisuus ei oikein akalle passaa. Se on päivänselvä juttu. Jotkut eivät kertakaikkiaan vaan osaa olla laumassa ihmisiksi ja akka taitaa kuulua siihen joukkoon. Silloin olisi parasta pysyä piilossaan, kunnes kantti kestää kahnaukset tai käytöstavat kehittyvät.

Vetääkseen hieman henkeä ja tuulettaakseen aivojaan, akka pitää huomenna kaikissa blogeissaan ja blogiystävien kommenttilootissa henkilökohtaisen" Älä ole mitään mieltä" -päivän. Se voi tehdä kaikille osapuolille ihan hyvää.

Kevätaurinkoa pakkasen purevuudesta huolimatta...

Arkipaskaa

Tämä aamu alkoi, kuten useimmat muutkin viime viikkoina. Kissanpoika ensin kierteli vuoteessa aikansa, otti sitten vauhtia ja mäjähti koko painollaan akan naaman päälle. Koska tämä maanantai inspiroi tavallistakin vähemmän akkaa avaamaan silmänsä, kisu joutui toistamaan käsittelyn kolmeen kertaan ennenkuin se tehosi.

Nyt istun tässä ja ihan tosissani mietin, mikä saa ihmiset nousemaan aamuisin vuoteesta, vaikka sattuu, v***ttaa, eikä odotettavissa ole muuta kuin alati uusiutuvia tiskikasoja, siivottavia kissanvessoja, imuroitavaa, pyykättävää ja muuta arkista sälää, joka ei ainakaan akalle tuota minkäänlaisia palkitsevia kokemuksia.

Eihän elämä voi olla aina kivaa. Pitäisi se jo tässä iässä ymmärtää. Omaan asenteeseensa voi kuulemma myös vaikuttaa ja tehdä arjestaan juhlan ihan pienillä ja mahdollisillakin keinoilla. Miksi se on juuri minulle niin ylivoimaista?

Äitini, joka on vielä sairaampi kuin minä, nousee edelleenkin useimpina aamuina vuoteestaan kasvoillaan pieni hymy, joka ilmaisee hänen vieläkin miettivän: "mitähän kivaa tänään tapahtuu?". Sellainen hän on ollut aina. Perikö akka suvun vääränpuoleiset geenit vai onko vika ihan omissa valinnoissa, kun elämä tuntuu käytännön tasolla olevan useimmiten ihan perseestä, vaikka tiedon tasolla ymmärrän, että periaatteessa kaikki on ihan hyvin, tai ainakin kohtuullisesti. Huonomminkin voisi olla, paljon huonommin... Voi PASKA!


Edit:Sattuipa hauskasti, kun Elegian blogissa on tänään ollut käynnissä sangen kiintoisa ja näitä edellämainittuja fiiliksiä sivuava keskustelu. Käykääpä katsomassa, jos kiinnostaa.

Sairaskertomusta

Kun Brim kertoi tuolla blogissaan Hurmaava itsemurha ajautuneensa vallan aggressiivisiin aatoksiin yökaudet meluavien naapureitten vuoksi, akalla pukkasi kamala myötäahdistus päälle.

Kymmenisen vuotta sitten hakeuduin nimittäin viimeinkin, vanhoilla päivilläni, yliopistoon viimeistelemään tutkinnon, johon olin suurimman osan kursseista keräillyt avoimen yliopiston kautta. Suunnitelmana oli muuttaa vuodeksi opiskelija-asuntolaan, kauas kotoa, tehdä kovasti töitä ja hoitaa opinnot loppuun vuodessa.

Ensimmäiset viikot opiskelijaelämää olivat vanhalle tädille varsinaista auvoa. Sitten törähti todellisuus päin näköä yläkertaan muuttavien opiskelutovereiden muodossa. Joku heistä taisi nimittäin elätellä hieman myöhäsyntyistä haavetta muusikoksi ryhtymisestä, koska aina baari-iltojen päätteeksi, noin kello kaksi yöllä, hän tarttui kämppäkaverinsa torveen. Joku vaskipuhallin se oli. Tarkempaa määritelmää oli sen ääninäytteen perusteella vaikeaa tehdä. Oma se vehje ei missään nimessä voinut olla, koska aluksi nuorimies ei saanut siitä irti kuin pihinää ja pörinää (No nyt siellä taas joku käyttää likaista mielikuvitustaan, mutta oma häpeä, ihan soittimista tässä nyt puhutaan), mutta syksyn edetessä ääni jatkuvasti voimistui. Melodiaa ei vaan löytynyt jouluun mennessä pätkääkään...

Tämä noin vartin kestävä harjoittelusessio toistui epäsäännöllisin väliajoin pari kertaa viikossa, mutta aina tuolloin reilusti puolen yön jälkeen, jolloin akka oli päässyt parhaimpaan uneen, eikä säpsähdettyään hereille enää uudelleen saanut Nukkumattia kiinni.

Yläkerran törinä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä marraskuussa seinän taa muutti pari vaihto-oppilasta, jotka taisivat olla kotoisin eri aikavyöhykkeeltä, koska heillä useimpina päivinä herättiin vasta kahden jälkeen iltapäivällä ja vilkkain sosiaalinen elämä ajoittui kämpässä puolenyön ja aamukuuden välille. Ensin oli paljon vieraita, erityisesti äänekkäästi nauravia nuoria naisia. Sitten säädettiin stereoista nupit kaakkoon ja viimeistään kolmen aikaan aamulla alkoi jompi kumpi vakiasukkaista soittaa kitaraa.

Akka kopisteli seinää, hankki korvatulpat, kirjoitti naapureille ystävällisen, mutta tiukkasävyisen kirjeen (siihen tuli vastauseksi kaksi numeroa liian pienet alushousut ja kirje, jossa vihjailevasti maalailtiin, mitä kaikkea voisimmekaan yksinäisen valvoskelun sijaan yhdessä tehdä).

Kerran rohkaisin mieleni ja kävin henkilökohtaisesti soittamassa ovikelloa. Sillä kertaa ovea ei avattu. Lopulta marssin sitten asuntotoimistoon valittamaan. Siellä sanottiin, ettei niille mitään voida. Olivat kuulemma tosiaan vain puolen vuoden visiitillä vaihto-oppilaina. Valituksia oli tullut muiltakin , mutta pitäisi vain yrittää kestää. Pianhan ne siitä muuttavat pois. Siinä toimistotädin kommentti.

No, ennenkuin ne muuttivat, en ollut neljään kuukauteen nukkunut kunnolla. Joka paikkaa alkoi särkeä. Vaihdoin jo patjankin, kun luulin, että siinä on jotain vikaa, kun makuullaolo sattui niin samperisti. Mahakipu paheni kaiken aikaa. Iho ärtyi ja pienikin raapaisu alkoi nostattaa nokkosenpolttaman kaltaisia paukamia. Eräänä päivänä en enää jaksanut kävellä mäkeä ylös ja kolmea kilometriä yliopistolle. Oli kipuja ja neurologisia oireita. Lopulta aloin oksennella verta. Sairaalassa todettiin sinustakykardia (sydämen leposyke jatkuvasti vähintään 120), fibromyalgia, krooninen mahakatarri ja dermografismukseksi kutsuttu iho-oire, joka puhkeaa yleensä voimakkaan stressin tai muiden sairauksien yhteydessä.

En siis ihan hirveästi ihmettele, muutoin yleensä niin lempeänoloisen Brimin raivoa. Jotain tarttis voida tehdä ihmisille, jotka eivät hienotunteisia vetoomuksia usko, eivät piittaa laeista ja säännöistä, eivätkä välitä ottaa toisia huomioon. Mitä se voisi oikeudenmukaisimmillaan olla? Siihen en vaan osaa vastata.

Ystävänpäivää

Ellinoora kirjoittaa blogissaan Kolmas Huone ystävyydestä niin kauniisti ja taitavasti, ettei akalla ole nyt siihen mitään muuta lisättävää kuin: hyvää ystävänpäivää kaikille!

Häpeällisiä tunnustuksia osa ll

Vanhemmiten akka on kehittänyt hieman nolon taipumuksen rakastua tulisesti joidenkin kirjojen kirjottajiin. Ei toki niin, että ryhtyisi suoltamaan fanipostia, väijymään idoliaan porttikongeissa tai metsästämään nimmareita, mutta syvästi ja palavasti kuitenkin.

Noiden kahden edellisen postauksen ja erityisesti Isopeikon lyhyiden, mutta ytimekkäiden kommenttien ansiosta (Peikolla on muuten lähes sadunomainen taito kertoa paljon suurempia tarinoita kuin pelkkiin sanoihin mahtuu. Rivien välitkin tuntuvat väkisinkin täyttyvän. Käykää vaikka blogissa katsomassa. Linkki on tuossa sivupalkissa) sain inspiraation palata muinaisen ihastukseni Mikko Lehtosen kirjojen pariin.

Teemaan liittyen tartuin ensin jo vuonna 1995 julkaistuun "Pikku Jättiläisiä" -nimiseen tutkielmaan maskuliinisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. Se teos, joka sai aikoinaan sukat pyörimään jaloissani oli kuitenkin nimeltään "Merkitysten maailma". Lehtonen ja tuo maskuliinisuutta käsittelevä kirja nousivat yllättäen viime vuonna parrasvaloihin, koska siinä hän käyttää yhtenä esimerkkinä hegemonisesta maskuliinisuudesta Ilkka Kanervaa ja kaikkihan me tiedämme, mikä sitä miestä taannoin mediassa hyppyytti.

Muistan miten vasta parin vuoden kuluttua noiden valloittavien kirjojen lukemisesta näin ensimmäistä kertaa niiden kirjoittajan televisiossa. Pettymys oli karmea. Mielikuvissani olin rakentanut fantasian täydellisestä, sisäisesti ja ulkoisesti kiiltokuvamaisen kauniista ,unelmieni prinssistä, joka olisi kaikesta hurmaavuudestaan huolimatta ensisijaisesti ihminen ja vasta toissijaisesti sukupuolensa edustaja. Tosielämän Mikko Lehtonen näytti aivan tavalliselta, pyöreäposkiselta, keski-ikäiseltä suomalaiselta mieheltä.

Vähitellen minua alkoi oma typeryyteni naurattaa. Sitten olo muuttui hellyyden ja liikutuksen sekaiseksi ymmärrykseksi. Siinähän minä olin juuri tekemässä samaa kohtalokasta virhettä, jonka niin monet ihmiset olivat siihen mennessä minun kohdallani tehneet. Jostain syystä olen nimittäin kohtuuttoman usein joutunut tilanteisiin, joissa minua ulkonäköni vuoksi on luultu aivan toisenlaiseksi persoonaksi kuin olen. Tilanteet, joissa toinen on jopa aggressiiviseen sävyyn purkanut pettymystään omien haavekuviensa romahtamisesta, eivät ole mukavia muistoja.

Nuorena pahoitin melkein poikkeuksetta mieleni, jos joku minulle mieluisa miehenpuoli sanoi minua kauniiksi. Koin sen loukkaavana, koska tunsin, että ne rinnat, lanteet, kasvot ja hiukset eivät olleet minä. Minä olin siellä sisällä ja toivoin hartaasti, että joku olisi halunnut minut, eikä niitä perhanan c-kupin tissejä ja kullanvärisiä hiuksia.

Tähänkin ongelmaan ikä on tuonut mukanaan kovasti helpotusta. Eipä ole enää aikoihin tarvinnut ulkonäköön liittyvistä kehuista ärsyyntyä. Kuin taivaan lahjana löytyi myös sellainen ihminen, joka halusi minut, ei tätä alati muuttuvaa ja nopeasti rappeutuvaa päällikuorta...

Mikko Lehtosen kirjoista nautin edelleen ja suosittelen niitä lämpimästi kaikille todellisuuden sosiaaliesta rakentumisesta, diskursseista ja sukupuolirooleista kiinnostuneille. Lisätietoa voi katsella vaikka tästä.

Tasapuolisuuden vuoksi

Ensin on syytä todeta, etten läheskään aina ole tasapuolisuuden puolestapuhuja - vielä vähemmän taspäistämisen. Tasa- arvon puolesta olen silti valmis vaikka tappelemaan.

Useimmiten ajaudun aina sen heikoimman puolelle ja siitä johtuen voi joskus vaikuttaa siltä, kuin pyrkisin kiskomaan joitakin toisia alas.. ja kyllähän minä pyrinkin, aina niissä tilanteissa, joissa joku törkimys toista niskan päällä seisten pahoinpitelee. Ei ole ollenkaan yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, jolloin olen mennyt ihan fyysisestikin väliin, kun joku vahvempi on heikompaa pahoinpidellyt. Toistaiseksi on ollut onnea. En ole vakavasti vahingoittanut ketään, enkä vahingoittunut itse.

Se pääasia, joka minun piti nyt edellisten kirjoitusten tasapainottamiseksi lisätä, löytyy tästä ja tästä.

Ennestään akka kuuluu jo jos jonkinlaisiin lasten- ja eläinsuojelujärjestöihin. Naisasialiitto Unioninkin jäsenmaksu on tullut maksettua. Jos joskus osuu vastaan sopiva miestensuojelujärjestö, niin saatanpa liittyä vielä siihenkin. Toistaiseksi tyydyn parhaani mukaan suojelemaan vain näitä ulottuvilleni osuvia, sillä kyllä nekin sitä tarvitsevat.

Forever young - ei kiitos!

Hitsi, että mä tykkään olla vanha akka! Koko ihanuudessaan se valkeni mulle oikeastaan yhden pikku insidentin avittamana. Joskus kymmenisen vuotta sitten kaksi ihan aikuista miehenrohjaketta ajeli moottorikelkalla talvella tarkistamassa sähkölinjoja. Eikä siinä vielä mitään moitittavaa, mutta kun ne pärrästivät noin vaan lupaa kyselemättä sillä vehkeellään halki toisten lumisten pihojen. Meikäläsellä paloi oitis käämi, kun kuvittelin niiden lintanneen hangen alla edellisenä syksynä istuttamani tyrnin taimet.

Mulla oli tukka takussa ja ryönäiset pussipolviset verkkarit jalassa, kun rymysin takapihalle ja kerkesin juuri näkemään kuinka kaksikko teki valtavan ja vaarallisen vauhtiloikan sillä pärrästimellään yli meidän tonttimme reunaojan, tiheän pusikon läpi. Siminnähden niillä oli kivaa, mutta siihen se hauskuus sitten tyssäsi. Meikäläinen nimittäin karjaisi oikein sotaäänellä ja tiedusteli, mitä taivahan tähäre tuo tuommoinen touhu on ja ilmoitin, että lasku seuraa perässä, jos yksikin taimi on poikki.

Oli se melko hupaisa näky, kun kaksi isoa miestä kimpaisi vikkelästi pois moottorikelkan päältä ja ryhtyi säikähtäneen näköisenä mutkuttelemaan: "Mutku me noita sähkölinjoja..". Eivät siis todellakaan olleet tulleet ajatelleeksi, että koko maailma ei ole heidän leikkikenttänsä, eikä moottorivehkeillä ajella kenenkään pihojen läpi kysymättä lupaa ja ohjeita, mistä sopii mennä.

Pari vuotta myöhemmin, kun eräs lukiolaistyttö kehityspsykologian tunnilla kysyi: "Väitätkö sä muka ihan oikeesti, ettet haluais mieluummin olla edelleen nuori", muistin välittömästi tuon tapauksen. Hymyilin leveästi ja sanoin itsekin täysin vakuuttuneena, että en tosiaankaan tahdo.

On ihanaa, kun saa rämettyä rauhassa. Ei tarvitse kelvata kenellekään, kun ei kukaan vanhoilta akoilta kuitenkaan mitään odota (paitsi harmeja, kahvinkeittoa ja mäkätystä). Ulottuvuutta (ihan fyysisessä mielessä) ja sisäistäkin substanssia on ehtinyt kertyä sen verran, ettei tämmöistä eukkoa ihan yhtä helposti ohiteta kuin sitä hentoa tyttöä, joka olin pari vuosikymmentä sitten. Ja tässä vasta nämä akkaantumisen ympäristölle negatiiviset puolet.

Minne joutuisi maailma ilman vanhojen naisten panosta vapaaehtoistyössä, järjestöissä, kirkoissa ja politiikassa, kansalaisopistoissa ja kodeissa. Ainakin aikuiskoulutustoiminnan saisi Suomesta todennäköisesti tyystin lakkauttaa, mutta näistä ympäristömyönteisistä asioista tuonnempana. Nyt tarttee viedä nelijalkaiset pissalle, mutta toteanpahan vaan , että eläköön positiivinen tätienergia!

Oma apu paras apu

Ensin varoituksen sana: seuraa vihaista tekstiä ja karkeaa kieltä. Herkkäsieluiset suojelkoon itseään ja jättäköön lukematta.


Voi ....... sentään näitä nykyihmisiä. (En voi sanoa, että miehiä, koska idiotismi ei tosiaankaan ole miesten yksinoikeus). Tavanomaiseen tapaani olen parhaani mukaan pysytellyt uutispimennossa ja erityisen kaukana kuohuttavista aiheista, mutta tänään osui valitettavasti silmiin tämä.

Että joku vatipää voi ihan tosissaan mennä marisemaan kirjan verran seksin puutteestaan ja sitten löytyy vielä aimo joukko ymmärtäväisiä, kannustavia lähimmäisiä, jotka mediassa ja blogeissa ilmaisevat empatiaansa. Onhan se nyt kamalaa, ettei nuorelle miehelle pillua piisaa. Ihan siinä nousee oikeutettu viha koko naissukukuntaa kohtaan.

Kyseisellä herralla on peräti pokkaa ehdottaa, että 19-30 vuotiaille naisille voitaisiin määrätä asepalvelusta vastaava pakollinen palvelusaika bordelleissa tai muissa vastaavissa palvelulaitoksissa. Heti heräsi akan päässä ilkeä kysymys: Miksi juuri sen ikäisille? Eikö me vanhat, rumat ja läskit akatkin voitaisi osallistua niihin talkoisiin? Ai ei vai? Miksei??? Ei sillä, että olisin tukkimassa vapaaehtoiseksi. Kiinnostaisi vaan tietää.

Koko ajatus siitä, että seksi olisi ihmiselle elintärkeä tarve on ensinnäkin ihan täyttä puppua. Lajinsäilymisen kannalta se tietenkin on jossain muodossa välttämätöntä, mutta yhdenkään ihmisyksilön ei tiedetä vielä seksin puutteeseen kuolleen - typeryyteen sen sijaan aika monenkin.

Ei ole pitkäkään siitä, kun seksin ajateltiin ihan yleisesti kuuluvan pelkästään avioliittoon , palvelevan ensisijaisesti lisääntymistarkoitusta ja tuottavan nautintoa lähinnä miehille. Vielä 1800-luvullakaan ei kaikkialla uskottu naisilla seksuaalisia haluja olevankaan, eikä ainakaan mitään oikeutta niiden tyydyttämiseen. Siihen tosin ei uskota paikoin vieläkään. Silvotaanhan naisten sukuelimet eräissä kulttuureissa niin käyttökelvottomiksi, ettei jäljelle jää kuin kivulias reikä miehen ja lasten tarpeita varten.

En siis ole lukenut tätä Hännikäisen kirjaa, enkä totisesti aio lukeakaan. Tuosta artikkelista sain kuitenkin sellaisen kuvan, että häntä huolettaa lähinnä miesten täyttymättömät tarpeet, ei niinkään naisten.

Akka on kuitenkin sitä mieltä, että puhutaanpa sitten miehistä tai naisista, ketään tai mitään elollista ei saa kohdella pelkästään oman tarpeen tyydytyksen välineenä. Jos semmoinen vaikutelma on joillekin baarien yöelämää seinäkukkasena tarkastelleille päässyt syntymään, niin neuvoisin tekemään pikaisen oikaisuliikkeen ja suuntaamaan tutkimusretkille myös muunlaisiin ympäristöihin.

Yleensä akka ei pidä näin kiivaita kannanottoja tarpeellisina, mutta nyt on kyse niin tärkeästä asiasta, että siitä on puhuttava suurilla kirjaimilla. Diskurssit tuottavat todellisuutta ja jos me nyt päästämme tämmöisen ajatusleikin valloilleen, se saattaa hyvinkin pian muuttua pelottavan todeksi. En usko siihen, että provosoida saa, muttei provosoitua. Suunsa on aukaistava silloin, kun on asiaa. Eipähän tarvitse sitten jälkeenpäin nupista ja mussuttaa.

Akka on ainakin nyt kantanut kortensa kekoon tuomalla näkemyksensä ilmoille ja kaikille seksin puutteessa kärvisteleville, omasta surkeudestaan toisia syytteleville, antaisin nyt semmoisen neuvon, että oma apu on paras apu. Miespuolista sinkkuystävääni lainaten "seksi hoituu käden käänteessä". Kukaan muu ei ole vastuussa seksuaalisten tarpeittemme tyydyttämisestä, eikä meillä ole oikeutta mitään keneltäkään vaatia - ei edes avioliitossa. Ettäs tiedätte.

Muutosten aika

Mies sitten sai sen hakemansa paikan. Muutto tosin tulee eteen vasta syksyllä. Kun yksi haastattelijoista tiedusteli, miksi hän on valmis jättämään nykyisen työpaikkansa vasta silloin, mies vastasi, ettei voi jättää pulaan työpaikkansa naisia, joista toinen jää kesän alussa vauvalomalle ja toinen pian pitkälle sairaslomalle. "Ja sinäkö et sitten ole syyllinen kumpaankaan?" kysäisi haastatteleva koiranleuka. Huumorintaju on ihmisessä mukava piirre.

Nyt tarttis sitten A .Löytää talo ja jostain varat sen hankkimiseen.(helppoa kuin heinänteko, vai kuinka?) B. Pohtia, miten lampaille ja kanoille turvataan mahdollisimman mukavat vanhuudenpäivät, jos joudumme ne jonkun toisen hoitoon sijoittamaan. Missään tapauksessa meillä ei perheenjäseniä tapeta. Minä olen ne emonsa hylkäämät karitsat pullolla ruokkinut ja kasvattanut. Vielä tuommoisina kymmenvuotiaina, melkein satakiloisina möllyköinäkin ne mielellään tulisivat syliin ja sisälle jääkaapin äärelle kerjäämään tuttipulloa.

Projektin vaiheista C. on akalle mieluisin, vaikkei kahisevaa liiemmälti olekaan uuden huushollin sisustamiseen. Haaveena olisi nyt kuitenkin sen verran vanha ja tilava rakennus, että sen voisi tyyliin sopivasti sisustaa huutokaupoista ja kierrätyskeskuksista hankituilla vanhanaikaisilla huonekaluilla (en nyt puhu arvoantiikista, ihan halppissellainen riittää ja sopii paremmin eläkeläisen kukkarolle). Vaihdoin tämän pohjankin osittain juuri sen vuoksi, että vaaleata taustaa varten meikäläisen kömpelöhköt kuvat mahdollisista tulevista kirpparilöydöistä ja sisustusratkaisuista erottuvat paremmin.

Vaihe D. tässä muutoksessa toteutuu näillä näkymin tosiaan vasta syksyllä. Onneksi tällä kertaa saa muuttoa tehdä ihan rauhassa ja tavaroita kuljetella peräkärryllä vähän kerrallaan. Osa nykyisen kotimme huonekaluista on jo niin loppuun kaluttuja, ettei niitä edes uuteen kotiin viedä. Siivousta, lajittelua, pakkausta ja kuljettamista riittää silti pitkäksi aikaa.

Viime yönä laskeskelin, että tämä on nyt laskutavasta riippuen meikäläisen elämässä kuudestoista täysmittainen muutto. Viimeksi oli vaikeinta, koska muutimme yli 200 neliön talosta tähän puolta pienempään mökkiin. Jos ei muutoista muuta hyvää keksi, niin ainakin sillä tavoin tulee käytyä romppeensa läpi ja hankkiuduttua eroon tarpeettomasta.

Täällä eletään siis kiintoisia aikoja.

Häpeällisiä tunnustuksia

Mies lähti yksin ajelemaan sinne työhaistatteluun. Akka jäi kotiin potemaan. Ei ollut kunnossa mieskään, mutta sillä on sisua enemmän kuin kenelläkään toisella, jonka tunnen(ei kai se akkaakaan enää muuten kattelisi).. ja terveempi sydän. Akan pumppu taas kiukuttelee. Ei vissiin tykkää tästä kuumeesta.

Äijänkäppyrä kirjoitti blogissaan Ulukopohjalaasta höpinää (linkki tuossa sivupalkissa) jälleen akkaa huvittavan kirjoituksen. Ensinnäkin on lohduttavaa lukea, että joku toinen on yhtä helposti tulistuvaa sorttia. (Akoilla sitä tosin kutsutaan täälläpäin asenteellisesti krätyylyksi tai krätisemiseksi. Miehet sitten arvokkaammin vihastuvat tai menettävät malttinsa).

Pääasiallisesti siinä tekstissä akkaa kuitenkin riemastutti ajatukset omalta osalta jo taakse jääneestä opettajuudesta. Minähän halusin jo ihan pikkulapsesta saakka opettajaksi, mutta hommaan ryhtymistä viivästytti muun muassa se, että en suin surminkaan halunnut tulla opettajamaiseksi, siis sellaiseksi ihmiseksi, jollaisia opettajat mielestäni olivat: sovinnaisia konservatiiveja, pikkutarkkoja nipottajia, korkeakulttuuria harrastavia kansankynttilöitä, joilla on vahva taipumus oikaista toisia heidän virheistään.

Kun sitten monen mutkan ja ankaran opiskelutyön kautta lukion ja avoimen yliopiston opeksi päädyin, ajattelin ensin, että nyt mielikuvani opettajista varmasti kohenee. Yleensähän stereotyyppisiä ennakkoluuloja on aina helpompi ylläpitää, kun tarkastelee ilmiötä tarpeeksi kaukaa. Valitettavasti käsityksissäni ei juuri muutosta tapahtunut. (Omassa persoonassani mielestäni sen sijaan kyllä. Aloin hyvin pian kasvattaa itsessäni juuri noita vieroksumiani piirteitä)

Olisiko viisi vuotta alalla ollut liian lyhyt aika? Olinko jo "liian vanha koira oppimaan uusia temppuja" vai voisivatko opettajat todellakin olla keskimääräisesti hieman kankeita tyyppejä, joiden kanssa en opettajainhuoneessa kovin paljon yhteistä keskusteltavaa löytänyt...

Onhan minulla opettajaystäviä. He ovat kuitenkin enimmäkseen luokanopettajia ja ihan mukavia ihmisiä. Siihen koulutusohjelmaan kuuluvat tunnistin mielestäni 1990-luvun lopulla yliopistolla raitaisista Marimekon paidoista ja ylipirteästä käytöksestä.

Yäk, olen kapeakatseinen ja tympeä ihminen...lisäksi ilmeisesti sopeutumaton ja ylimielinen, mutta nyt myös nälkäinen. Mitähän kaapista kissanruuan lisäksi löytyy. Kauppaan en nyt jaksa.