Viime yönä osallistuin veritekoon. Vähintään avunantoni harkittuun murhaan oli merkittävä, vaikken missään nimessä olisi moista tahtonut. Vieläkin yököttää.
Talven tullen hiiriparat nimittäin pyrkivät vesiputkien sisääntuloista roskakaappiin lämmittelemään ja ruokaa etsiskelemään. Melkoisen harkitsematonta tässä tapauksessa, koska talossa asustaa kuusi kissaa.
Yöllä, kun kävin alakerrassa, Vinskikisu pyysi avaamaan roskakaapin, ja refleksinomaisesti, unenpöpperössä tottelin. Ennenkuin olin saanut pillerini nieltyä, kissa jo ampaisi saalis suussaan yläkertaan, missä se tiesi saavansa suorittaa verisen rituaalinsa rauhassa, ilman koirien väkivaltaista väliintuloa. Niillä kun on tapana päästää jyrsijäparka kärsimyksistään saman tien ja siihen loppuu kissan mielestä koko hauskuus.
Minä en pienten, enkä suurempien eläinten kärsimyksestä nauti ja yritänkin aina vapauttaa siimahännät kissojen suusta pihalle, jos vain ehdin, ennenkuin ne ovat vakavasti loukkaantuneet. Tällä kertaa Vinski oli kuitenkin valppaana. Se ei aikonut luopua lelustaan, vaan rymisteli sängyn alle, vaatelaatikkojen taa piiloon aina kun yritin sitä siltä pois. Kovin kauan ja äänekkäästi en uskaltanut niitä metsästää, koska miehen piti saada nukkua, jotta jaksoi aamulla töihin.
Niinpä lopulta asetuin inhosta ja kauhusta kankeana kuuntelemaan julmaa leikkiä, kunnes hiiren vinkaisut ja kissan singahdukset vaimenivat ja alkoi ällöttävä mässytyksensekainen rouskutus. Kun sekin oli vaimennut, kuulin kuinka toinen kissa tuli siivomaan jälkiä ja sytytin jälleen valot. Näky oli kuvottava: verta tuhraantuneena ympäri makuuhuoneen lattiaa ja puoleksi syöty hiiri sängyn päädyssä. Ei muuta kuin siivoamaan...
Vaikka olen asunut pian 20 vuotta maalla, en vieläkään ole omaksunut täkäläisten karuhkoa, välineellistä suhtautumista eläimiin. Minusta jokaisella elämällä on itseisarvo, riippumatta siitä onko kyseessä lemmikki, ihmisen näkökulmasta haittaeläin, kuten hiiri, rahanarvoinen tuotantoeläin tai ihminen itse, sillä eläimiähän mekin tavallaan olemme.
En hyväksy metsästysurheilua, enkä syö lihaa. Tiedän että eläimillä on paljon laajakirjoisempi kokemusmaailma tunteineen ja tavoitteineen kuin monet ihmiset ovat valmiita myöntämään. Eläin ei kuitenkaan ole moraalinen olento, kuten ihminen. Kissani ei ole paha, vaikka se armotta hiirtä kiduttaakin. Hiiren pelko, kipu ja kärsimys ovat kuitenkin totta ja monissa tapauksissa vältettävissä. Kissa ei siitä ole vastuussa. Minä olen, koska minulle on annettu kykyä empatiaan ja vastuuseen. Siksi minä koen nyt olleeni osallisena murhaan omassa makuuhuoneessani.
Hurrr, sanoo puolestaan Vinski ja kääriytyy tyytyväisenä lämpimälle kerälle tuossa vieressäni...
Talven tullen hiiriparat nimittäin pyrkivät vesiputkien sisääntuloista roskakaappiin lämmittelemään ja ruokaa etsiskelemään. Melkoisen harkitsematonta tässä tapauksessa, koska talossa asustaa kuusi kissaa.
Yöllä, kun kävin alakerrassa, Vinskikisu pyysi avaamaan roskakaapin, ja refleksinomaisesti, unenpöpperössä tottelin. Ennenkuin olin saanut pillerini nieltyä, kissa jo ampaisi saalis suussaan yläkertaan, missä se tiesi saavansa suorittaa verisen rituaalinsa rauhassa, ilman koirien väkivaltaista väliintuloa. Niillä kun on tapana päästää jyrsijäparka kärsimyksistään saman tien ja siihen loppuu kissan mielestä koko hauskuus.
Minä en pienten, enkä suurempien eläinten kärsimyksestä nauti ja yritänkin aina vapauttaa siimahännät kissojen suusta pihalle, jos vain ehdin, ennenkuin ne ovat vakavasti loukkaantuneet. Tällä kertaa Vinski oli kuitenkin valppaana. Se ei aikonut luopua lelustaan, vaan rymisteli sängyn alle, vaatelaatikkojen taa piiloon aina kun yritin sitä siltä pois. Kovin kauan ja äänekkäästi en uskaltanut niitä metsästää, koska miehen piti saada nukkua, jotta jaksoi aamulla töihin.
Niinpä lopulta asetuin inhosta ja kauhusta kankeana kuuntelemaan julmaa leikkiä, kunnes hiiren vinkaisut ja kissan singahdukset vaimenivat ja alkoi ällöttävä mässytyksensekainen rouskutus. Kun sekin oli vaimennut, kuulin kuinka toinen kissa tuli siivomaan jälkiä ja sytytin jälleen valot. Näky oli kuvottava: verta tuhraantuneena ympäri makuuhuoneen lattiaa ja puoleksi syöty hiiri sängyn päädyssä. Ei muuta kuin siivoamaan...
Vaikka olen asunut pian 20 vuotta maalla, en vieläkään ole omaksunut täkäläisten karuhkoa, välineellistä suhtautumista eläimiin. Minusta jokaisella elämällä on itseisarvo, riippumatta siitä onko kyseessä lemmikki, ihmisen näkökulmasta haittaeläin, kuten hiiri, rahanarvoinen tuotantoeläin tai ihminen itse, sillä eläimiähän mekin tavallaan olemme.
En hyväksy metsästysurheilua, enkä syö lihaa. Tiedän että eläimillä on paljon laajakirjoisempi kokemusmaailma tunteineen ja tavoitteineen kuin monet ihmiset ovat valmiita myöntämään. Eläin ei kuitenkaan ole moraalinen olento, kuten ihminen. Kissani ei ole paha, vaikka se armotta hiirtä kiduttaakin. Hiiren pelko, kipu ja kärsimys ovat kuitenkin totta ja monissa tapauksissa vältettävissä. Kissa ei siitä ole vastuussa. Minä olen, koska minulle on annettu kykyä empatiaan ja vastuuseen. Siksi minä koen nyt olleeni osallisena murhaan omassa makuuhuoneessani.
Hurrr, sanoo puolestaan Vinski ja kääriytyy tyytyväisenä lämpimälle kerälle tuossa vieressäni...
2 kommenttia:
Kuulin muuten viime kerralla Winstonin mammalta tarinan W:n linnun saalistuksesta. Heillä kun on parveke, jossa ei ole laseja. W. oli napannut parvekkeen kaiteelle lepäämään tulleen linnun. Sitten roudannut pökertyneen saaliin sisätiloihin ja ryhtynyt pelaamaan linturaasulla. Mamma oli hälyyttänyt puolisonsa apuun, mutta liian myöhään. Lintu oli kuollut kauhuun.
Kissat ovat petoja, mutta en mie ainakaan voi viattomain vinkumista kuunnella sen enempää ihmisen kuin eläimen ollessa kyseessä.
Herra Winston, suuri, punainen peto :-O
Lähetä kommentti