Poliisi kertoo estäneensä tehostetun nettivalvontansa avulla, mahdollisesti viimetipassa, Jokelan ja Kauhajoen kaltaisen kouluammuskelun. Pikaisesti eilen vilkaisin keskustelupalstoilla käytyjä keskusteluja ja heti vyöryi ahdistus päälle tsunamin lailla.
Yksilönvapaudet ja sananvapaus tuntuivat olevan osallistujilla pääasiallinen huolenaihe. Eräiden mielestä kantansa pitää saada vapaasti ilmaista oli se sitten millainen tai miten muotoiltu tahansa. Viis siitä, vaikka joku heikommilla eväillä matkassa oleva siitä saisikin pontta harhaisille kuvitelmilleen tai vahvistusta väkivaltaisille aikeilleen. Jokainen on näiden liberalistien mielestä vastuussa vain itsestään ja niiden sopimusten noudattamisesta, joihin on sitoutunut. Minun vapauteni on tärkeämpi kuin toisten oikeudet, (esimerkiksi lapsen oikeus kasvaa vapaana liian ahdistavista kuvista ja vaikutteista, joita nykyään tulvii kaikkialta).
En minäkään mitään ulkoapäin tiukasti normitettua elämää kaipaa. Itse asiassa kommunitaristiseen yhteisöetiikkaan nojaava päätöksenteko on kaikkein pahin vaihtoehto, jonka osaan mielessäni kuvitella. Jokin tässä ajassa, täällä Suomessa, silti mättää. Miksi meidän on niin vaikea löytää positiivisia keinoja tukea apua tarvitsevia ja tarvittaessa puuttua tilanteeseen tiukoinkin keinoin ilman, että ketään vahingoitetaan tai, että siitä tehdään kansalaisoikeuskysymys?
Työssäni opettajana, päiväkodissa, lastenkodissa ja nuorisonohjaajana vastaan tuli jatkuvasti tapauksia, joihin olisi pitänyt voida tarttua nopeammin, tehokkaammin ja laaja-alaisemmin, jotta lapsen elämä olisi saatu raiteilleen. (Tai olisi edes tehty kaikki voitava. Kaikkea pahaa ihmisten elämästä ei toki millään toimilla pystytä poistamaan).
Onpa onni, ettei kovin moni tiedä, miten monta kertaa minäkin lailliset valtuuteni räikeästi ylitin, kun menin oppilaan tueksi sosiaalitoimistoon, kutsuin yksinäisen, kaukana kotoa asuvan nuoren kotiini viikonloppuvierailulle tai käytin kurinpidossa hyvin epäsovinnaisia keinoja, kun mikään muu ei tuntunut tehoavan.
Vapaus ja vastuu kuuluvat yhteen. Jälkimmäistä kantamaan ei kaikista meistä nykypäivän ikiteineistä, uhmaikään juuttuneista aikuisistakaan, vain ole. Voi veljet, miten onnekkaaksi itseni tunnen, kun ei minun tarvitse enää olla tekemässä päätöksiä muiden kuin oman pienen laumani asioista. Eläminen ei ole vaikeata, hyvin eläminen on, on joku viisas sanonut, mutta minä kehnomuistinen en taas saa päähäni kuka heistä.
Yksilönvapaudet ja sananvapaus tuntuivat olevan osallistujilla pääasiallinen huolenaihe. Eräiden mielestä kantansa pitää saada vapaasti ilmaista oli se sitten millainen tai miten muotoiltu tahansa. Viis siitä, vaikka joku heikommilla eväillä matkassa oleva siitä saisikin pontta harhaisille kuvitelmilleen tai vahvistusta väkivaltaisille aikeilleen. Jokainen on näiden liberalistien mielestä vastuussa vain itsestään ja niiden sopimusten noudattamisesta, joihin on sitoutunut. Minun vapauteni on tärkeämpi kuin toisten oikeudet, (esimerkiksi lapsen oikeus kasvaa vapaana liian ahdistavista kuvista ja vaikutteista, joita nykyään tulvii kaikkialta).
En minäkään mitään ulkoapäin tiukasti normitettua elämää kaipaa. Itse asiassa kommunitaristiseen yhteisöetiikkaan nojaava päätöksenteko on kaikkein pahin vaihtoehto, jonka osaan mielessäni kuvitella. Jokin tässä ajassa, täällä Suomessa, silti mättää. Miksi meidän on niin vaikea löytää positiivisia keinoja tukea apua tarvitsevia ja tarvittaessa puuttua tilanteeseen tiukoinkin keinoin ilman, että ketään vahingoitetaan tai, että siitä tehdään kansalaisoikeuskysymys?
Työssäni opettajana, päiväkodissa, lastenkodissa ja nuorisonohjaajana vastaan tuli jatkuvasti tapauksia, joihin olisi pitänyt voida tarttua nopeammin, tehokkaammin ja laaja-alaisemmin, jotta lapsen elämä olisi saatu raiteilleen. (Tai olisi edes tehty kaikki voitava. Kaikkea pahaa ihmisten elämästä ei toki millään toimilla pystytä poistamaan).
Onpa onni, ettei kovin moni tiedä, miten monta kertaa minäkin lailliset valtuuteni räikeästi ylitin, kun menin oppilaan tueksi sosiaalitoimistoon, kutsuin yksinäisen, kaukana kotoa asuvan nuoren kotiini viikonloppuvierailulle tai käytin kurinpidossa hyvin epäsovinnaisia keinoja, kun mikään muu ei tuntunut tehoavan.
Vapaus ja vastuu kuuluvat yhteen. Jälkimmäistä kantamaan ei kaikista meistä nykypäivän ikiteineistä, uhmaikään juuttuneista aikuisistakaan, vain ole. Voi veljet, miten onnekkaaksi itseni tunnen, kun ei minun tarvitse enää olla tekemässä päätöksiä muiden kuin oman pienen laumani asioista. Eläminen ei ole vaikeata, hyvin eläminen on, on joku viisas sanonut, mutta minä kehnomuistinen en taas saa päähäni kuka heistä.
1 kommentti:
Minua kanssa pistää vihaksi, kun pedofiili-uutisten jälkeen on aina pitkä liuta äijien valituksia siitä, miten taas on tuomittu epäilty ennen oikeudenkäyntiä. Nämä tyypit ilmeisesti pelkäävät, että heidän omia oikeuksiaan rajoitetaan tai että he itse jäävät kiinni. Lasten oikeuksista viis!
Lähetä kommentti