Viimeisenä työvuotena, ennen terveyteni totaalista romahtamista, opiskelin (kolmen eri työn ohessa) logoterapian perusopinnot. Kiinnostuin siitä, koska ajattelin sen antavan minulle välineitä sekä työhöni että oman elämäni peruskysymysten ruotimiseen, eikä se ihan turhaksi pänttäämiseksi osoittautunutkaan.
Viktor E. Frankl, joka logoterapiaksi (eli tarkoituskeskeiseksi psykoterapiaksi) kutsutun suuntauksen käynnisti, oli wieniläinen psykiatrian ja filosofian tohtori. Hän menetti lähes koko perheensä toisen maailmansodan aikana juutalaisvainoissa ja vietti itsekin useita vuosia keskitysleireillä. Leirillä kokemistaan kauhuista ja selviytymisestä elämään hän kertoo muun muassa kirjassaan "Ihmisyyden rajalla".
Väitöskirjansa "Olemisen tarkoitus" hän hahmotteli pääosin keskitysleirillä ollessaan. Siitä tuli hänelle päämäärä ja tarkoitus, joka ajoi häntä eteenpäin ja piti hengissä epätoivon ja tuskan keskellä. Sodan jälkeen hän alkoi rakentaa elämäänsä lähes tyhjästä, kuten monet muutkin läheisensä menettäneet. Kokemustensa ja koulutuksensa perusteella hän kehitteli aivan uudenlaisen tavan tarkastella mielen häiriötiloja ja tarkoituksettomuuden kokemusta, jonka hän huomasi vaivaavan hämmentävän monia asiakkaikseen tulleita potilaita.
Hän päätyi ajattelemaan, että elämän tarkoituksen löytäminen ja toteuttaminen on ihmisen keskeisin ongelma. Jaksamme elää vaikeuksienkin keskellä, jos koemme, että meillä on siihen hyvä syy. Maailmanhistoriassa ei ihmiskunta koskaan ole elänyt näin vaurasta aikaa kuin nykyään, mutta silti ihmiset kokevat ahdistusta, masentuvat, turhautuvat, ovat tyytymättömiä ja tekevät itsemurhia.
Franklin mielestä etsimme elämän tarkoitusta usein vääristä asioista. On olemassa kohteita, jotka ovat arvokkaampia kuin toiset. Niiden tavoitteleminen ja niistä nauttiminen tuottaa syvempää ja kestävämpää tyydytystä kuin arvottomampien asioiden tavoittelu.
Todellista onnea ei hänen mielestään tavoita ihminen, joka pyrkii kasvattamaan vain omaa nautintoaan ja hyödyttämään pelkästään itseään. Suurin ilo koetaan silloin, kun ojentaudutaan kohti jotain, joka koetaan omaa nautintoa tärkeämmäksi, hienoksi, rakastettavaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi. Se voi olla toinen ihminen, aate, tehtävä tai vaikka eläin. Antaessaan saa. Ponnistellessaan jonkin puolesta, kurottautuessaan kohti toista, löytää samalla itsensä ja oman elämänsä tarkoituksen. Se voi olla hetkellinen tai koko elämän kestävä. Tarkoitukset voivat vaihtua vaikka päivittäin, mutta silloin kun sellaisen löytää, on jotain mihin tarttua, jotain, miksi elää.
Viktor E. Frankl, joka logoterapiaksi (eli tarkoituskeskeiseksi psykoterapiaksi) kutsutun suuntauksen käynnisti, oli wieniläinen psykiatrian ja filosofian tohtori. Hän menetti lähes koko perheensä toisen maailmansodan aikana juutalaisvainoissa ja vietti itsekin useita vuosia keskitysleireillä. Leirillä kokemistaan kauhuista ja selviytymisestä elämään hän kertoo muun muassa kirjassaan "Ihmisyyden rajalla".
Väitöskirjansa "Olemisen tarkoitus" hän hahmotteli pääosin keskitysleirillä ollessaan. Siitä tuli hänelle päämäärä ja tarkoitus, joka ajoi häntä eteenpäin ja piti hengissä epätoivon ja tuskan keskellä. Sodan jälkeen hän alkoi rakentaa elämäänsä lähes tyhjästä, kuten monet muutkin läheisensä menettäneet. Kokemustensa ja koulutuksensa perusteella hän kehitteli aivan uudenlaisen tavan tarkastella mielen häiriötiloja ja tarkoituksettomuuden kokemusta, jonka hän huomasi vaivaavan hämmentävän monia asiakkaikseen tulleita potilaita.
Hän päätyi ajattelemaan, että elämän tarkoituksen löytäminen ja toteuttaminen on ihmisen keskeisin ongelma. Jaksamme elää vaikeuksienkin keskellä, jos koemme, että meillä on siihen hyvä syy. Maailmanhistoriassa ei ihmiskunta koskaan ole elänyt näin vaurasta aikaa kuin nykyään, mutta silti ihmiset kokevat ahdistusta, masentuvat, turhautuvat, ovat tyytymättömiä ja tekevät itsemurhia.
Franklin mielestä etsimme elämän tarkoitusta usein vääristä asioista. On olemassa kohteita, jotka ovat arvokkaampia kuin toiset. Niiden tavoitteleminen ja niistä nauttiminen tuottaa syvempää ja kestävämpää tyydytystä kuin arvottomampien asioiden tavoittelu.
Todellista onnea ei hänen mielestään tavoita ihminen, joka pyrkii kasvattamaan vain omaa nautintoaan ja hyödyttämään pelkästään itseään. Suurin ilo koetaan silloin, kun ojentaudutaan kohti jotain, joka koetaan omaa nautintoa tärkeämmäksi, hienoksi, rakastettavaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi. Se voi olla toinen ihminen, aate, tehtävä tai vaikka eläin. Antaessaan saa. Ponnistellessaan jonkin puolesta, kurottautuessaan kohti toista, löytää samalla itsensä ja oman elämänsä tarkoituksen. Se voi olla hetkellinen tai koko elämän kestävä. Tarkoitukset voivat vaihtua vaikka päivittäin, mutta silloin kun sellaisen löytää, on jotain mihin tarttua, jotain, miksi elää.
2 kommenttia:
Täällä logoterapian vankkumaton kannattaja, päivää! Logo jättää tietyt asiat sopivan avoimeksi, ihmisen omalle vastuulle, loogista.
Niinpä, kun ei me ihmiset kumminkaan millään mahduta samaan, ahtaaseen sapluunaan :-)
Lähetä kommentti