torstai 20. marraskuuta 2008

Joulupaskartelua



Ellei naamassani tököttäisi harmittavan selvästi tunnistettava sukunenä, luulisin jo vaihtuneeni synnytyslaitoksella. Niin kauas tuntuu omena puusta lennähtäneen. Äitini elätti itsensä suurimman osan työurastaan käsityöläisenä. Sisko on peräti pukutaiteen ja vaatesuunnittelun maisteri. Isipappa on aina hallinnut kaikki kädentaidot leipomisesta ja vetoketjujen vaihdosta talonrakennukseen ja koneiden korjaukseen. Vain minä meidän perheestä jäin ilman niitä geenejä.

En kai minä varsinaisesti ihan kyvytönkään ole. Oli ala-asteella kuvisnumero aina kiitettävä ja innostuinhan minä yhdessä vaiheessa sukuperinteen velvoittamana neuleiden suunnittelusta ja valmistuksestakin. Myin niitä omassa putiikissani pari vuotta, kunnes fibromyalgia alkoi ilmoitella itsestään. Ranteet ja olkanivelet kieltäytyivät yhteistyöstä.

Jo päiväkerhon askartelutunneilla muistan silti ihmetelleeni, miksi kummassa niitä vessapaperihäkkyröitä ja pujottelutöitä piti väkertää. Lopputulos oli joka tapauksessa vaivannäön määrään nähden suhteellisen vaatimaton ja varsin pian huomasin kotimme täyttyvän siitä epämääräisestä krääsästä, jota joka viikko piti askarrella, eikä kotona kehdattu kohteliaisuussyistä poiskaan heittää.

Vasta aikuisena tajusin, että eihän siinäkään hommassa tärkeintä ole määränpää vaan itse matka. Monet nauttivat käsillä tekemisestä, kokevat saavansa aikaan jotain kaunista ja toisinaan haluavat jopa aidosti ilahduttaa sillä toisia (valitettavan usein kuitenkin tuntuu, että askarteluintoilijat lähinnä ovat hukkumassa tuotoksiinsa ja auliisti lahjoittelevat niitä kaikille, jotka ovat niitä vähänkään suostuvaisia vastaanottamaan).

Tänään, mikäli saan työpöydän siivottua kissoista ja ylimääräisestä ryönästä, eikä äkillinen uupumus, hillitön kipu tai yrjöilykohtaus iske, aion paskarrella joulukortteja. Ne sentään ovat tuotoksia, jotka jokainen voi hyvällä omallatunnolla nakata takkaan tai jäteastiaan juhlan mentyä. Niissä ajatus on tärkein, se että joku on viettänyt hetken sormet erikeepperissä juuri Sinua ajatellen, haluten lähettää väkerryksensä mukana lämpimiä toivotuksia ja muistutuksen siitä, että olet tärkeä.

Kadehdin niitä, jotka nauttivat siivoamisesta, ruuanlaitosta, käsitöistä ja askartelusta. Ne sentään ovat huveja, jotka ovat alati useimpien ulottuvilla. Minä en tykkää mistään noista puuhista. Puutarhanhoidosta nautin, mutta sekin alkaa olla taaksejäänyttä unelmaa, kun kroppa ei toimi, mutta siitä myöhemmin. Nyt kaivelemaan kaapeista liimaa, kartonkia ja askartelusakset..

3 kommenttia:

-stjtr- kirjoitti...

Olen ihan työni puolesta saanut aikanaan askarrellapaskarrella koko rahan edestä. Osaan edelleen, mutta ei huvita, paitsi noin kortti kerrallaan. Neulominen on ollut poissa useamman vuoden, varmaan kymmenen, mutta näin vaan löysin itseni suunnittelmasta kuvioita tuossa päivä pari sitten.

Puutarhan/ Viljelystilkun hoitaminen on palkitsevaa, siinä voi ajatella kaikkea muuta samalla. Toisaalta pahoja ajatuksia harvoin pulpahtaa päähän.

Kaikkea pashaa sitä minäkin käyn toisten blogeihin... Ei päätä ei häntää, vain niin on omissa kirjoituksissanikin.

Millan kirjoitti...

Ei mitään pashaa :-) Kiva on kuulla Satujattaren piilevistä ja ihan julkisista kyvyistä myös täällä.
Puutarha minuakin hoitaa vielä paljon paremmin kuin minä laiskamato sitä, mutta mulla onkin kaksi hehtaaria, sulla vissiin tällä hetkellä vähän vähemmän ;-)

-stjtr- kirjoitti...

Ei juu, ei nyt just ole aariakaan. Mutta toisaalta vielä se sekin päivä koittaa, että saa käpälänsä iskettyä multaan.