Ne helmet

Tänä aamuna, kun aukaisin tämän uudennäköisen blogini, nuo meikäläisen koneella hyvin näkyvät helmet taas hymyillyttivät. Tuli mieleen se, miten monenlaisista syistä voi johtua, että näemme asiat eri tavoin ja miten tärkeätä olisi erilaisista näkemyksistä huolimatta yrittää ymmärtää , kunnioittaa toisia ja kehittää omaa suhteellisuudentajuaan.

Palasi mieleen se tapahtuma, jonka äärellä oikeastaan viimeisen kerran elämässäni suunnattomasti järkytyin ja pahastuin siitä, miten eri tavoin muut läsnäolevat tapahtuneen näkivät ja kokivat.

Olin parikymppinen opiskelija. Meitä odotteli tusinan verran ihmisiä luokassa luennon alkua. Olimme tunteneet toisemme pitkään ja ryhmäytymistä oli ehtinyt tapahtua. Luokan edessä nuori nainen huvitteli huitomalla karttakepillä muka havainnollistaen, miten pesäpalloa oikeaoppisesti lyödään. Yhtäkkiä keppi luiskahti hänen käsistään ja iskeytyi seinällä komeilevaan, suurikokoiseen maalaukseen.

Vahinkohan se oli, mutta minua järkytti se, että lähes yksissä tuumin ryhmä oli sitä mieltä, että koko onnettomuutta ei tapahtunut. Taulussa ammotti reippaankokoinen reikä, mutta muutamat solidaarisimmat rohkenivat jopa väittää ääneen, että se oli jo siinä. Minun oikeustajuani vastaan moinen soti rankasti.

Olisin ymmärtänyt, jos pesäpalloilijan ylimmät ystävät olisivat vaikka ehdottaneet, että osallistutaan kaikki yhdessä vahingon korvaamiseen tai muuten osoittaneet tukeaan reiänpuhkojalle. Se ei kuitenkaan uponnut kaaliini, että ilmiselvää, konkreettista tekoa yritettiin tehdä tekemättömäksi pelkästään väittämällä, ettei sitä tapahtunut.

Muistaakseni yritin ilmaista mielipiteeni asiallisesti, mutta selkeästi. Vaadin, että asia jotenkin selvitetään. Siitä ei tietenkään voi olla varma, miltä se muista kuulosti, mutta lopputulos oli se, että ryhmä hyökkäsi minua vastaan. He sanoivat minun olevan "porukan petturi", vailla kykyä empatiaan ja taisipa joku epäillä minun kantavan jotain kaunaa sitä kepin kanssa heilunutta kohtaan. En ollut uskoa tilannetta todeksi ja puhkesin lopulta "syytettyjen penkillä" kaiken kansan edessä itkemään.

Samantapaisia kokemuksia minulla oli ollut lapsuuden ja nuoruuden aikana paljon. Tuon tapauksen jälkeen tein niistä sellaisen johtopäätöksen, että ensinnäkin sosiaalisissa taidoissani on parantamisen varaa ja ryhdyin kehittämään niitä parhaani mukaan. Luojan kiitos, se jäikin sitten tuota lajia viimeiseksi kokemukseksi. Toki vastaavia sosiaalisia paineita on myöhemminkin kohdalle osunut, mutta olen osannut selvittää ne toisin.

Toinen läksy, jonka tuosta todellisuuksien kohtaamisesta opin, oli se, jonka voi tiivistää rahvaanomaisimmin lauseeseen: "Älä hemmetissä usko kaikkea, mitä näet, mutta vielä vähemmän siihen, mitä muilta kuulet".

Ja mitä tapahtuikaan sille kauniille, vanhalle taululle ja epäonniselle pesäpalloilijalle. No, urheilijalle iski takautuvasti parin päivän päästä synnintunto ja kuulemani mukaan asia virallisen tahon kanssa jotenkin sovittiin. Taulu korjattiin ja vielä kymmenen vuotta myöhemmin, kurssitapaamisessa, sen näkeminen nostatti silmiini kyyneleet. Ei ole elämänkoulu aina ihan kivutonta.