Vuonna -86, vastavihittynä rouvana, työskentelin kristillisellä järjestöllä nimeltään Kansan Raamattuseura. Pääasiassa kiersin kouluja ja seurakuntia Suomessa, mutta pari reissua tuli tehtyä ulkomaillekin.
Erkki Leminen oli tuohon aikaan jo suhteellisen iäkäs ja kunnioitettu saarnamies. Olin lukenut hänen kirjojaan ja pidin erityisesti hänen runoistaan, joista yhden aforismintapaisen valitsin tämän päivän ajatukseksi. Ilmeisesti häneltä oli työpariksi kaavailtu muusikko sairastunut, koska minut lähetettiin lyhyellä varoitusajalla hänen mukaansa Ruotsiin, vaikka esiinnyin yleensä hieman nuoremmalle kuulijakunnalle.
Ujona ja hiukkasen huolestuneena kiipesin autoon arvovaltaisen näköisen, harmaapäisen herran viereen ja niin alkoi elämäni ikimuistoisin ruotsinreissu. Jännitys karisi jo alkumatkalla ja ikäerosta huolimatta juttelimme kuin vanhat tuttavat. Ei tarvinnut pelätä, vaikutanko tarpeeksi hurskaalta, vakuuttavalta tai pätevältä. Hänen seurassaan oli hauskaa ja turvallista olla.
Jo satamassa, laivaanpääsyä odotellessa, hän kertoi pitävänsä kovasti tanssimisesta ja harmitteli sitä, että se oli vielä silloinkin monien kristittyjen mielestä paheksuttavaa ja synnillistä. Laivalla hän tarjosi minulle lasillisen viiniä, muttei sentään saanut houkuteltua tanssilattialle (siitä yksinkertaisesta syystä, etten minä mitään paritansseja osaa).
Ruotsin puolella meillä oli pitkä ajomatka ja melkein kokonainen viikko aikaa jutella. Kuuntelin hänen puheitaan ihailusta mykkänä ja ihmettelin hänen ainutlaatuista lahjaansa aistia herkästi kuulijakunnan tunnelmat, irtautua tarvittaessa ennakkosuunnitelmista ja puhua aina täyttä asiaa, ilman ulkoa opeteltuja fraaseja ja korulauseita.
Kun hän erotessa kurottautui halatakseen, minä ujosti vetäydyi kauemmas ja sanoin: "Me nähdään vielä". Niinhän minä silloin luulin. Nykyisellä elämänviisaudellani halaisin jo lujasti ja lämpimästi, koska ymmärrän, ettei toista tilaisuutta ehkä koskaan tule. Loppujen lopuksihan täällä kuitenkin ollaan vain ohikulkumatkalla...
Erkki Leminen oli tuohon aikaan jo suhteellisen iäkäs ja kunnioitettu saarnamies. Olin lukenut hänen kirjojaan ja pidin erityisesti hänen runoistaan, joista yhden aforismintapaisen valitsin tämän päivän ajatukseksi. Ilmeisesti häneltä oli työpariksi kaavailtu muusikko sairastunut, koska minut lähetettiin lyhyellä varoitusajalla hänen mukaansa Ruotsiin, vaikka esiinnyin yleensä hieman nuoremmalle kuulijakunnalle.
Ujona ja hiukkasen huolestuneena kiipesin autoon arvovaltaisen näköisen, harmaapäisen herran viereen ja niin alkoi elämäni ikimuistoisin ruotsinreissu. Jännitys karisi jo alkumatkalla ja ikäerosta huolimatta juttelimme kuin vanhat tuttavat. Ei tarvinnut pelätä, vaikutanko tarpeeksi hurskaalta, vakuuttavalta tai pätevältä. Hänen seurassaan oli hauskaa ja turvallista olla.
Jo satamassa, laivaanpääsyä odotellessa, hän kertoi pitävänsä kovasti tanssimisesta ja harmitteli sitä, että se oli vielä silloinkin monien kristittyjen mielestä paheksuttavaa ja synnillistä. Laivalla hän tarjosi minulle lasillisen viiniä, muttei sentään saanut houkuteltua tanssilattialle (siitä yksinkertaisesta syystä, etten minä mitään paritansseja osaa).
Ruotsin puolella meillä oli pitkä ajomatka ja melkein kokonainen viikko aikaa jutella. Kuuntelin hänen puheitaan ihailusta mykkänä ja ihmettelin hänen ainutlaatuista lahjaansa aistia herkästi kuulijakunnan tunnelmat, irtautua tarvittaessa ennakkosuunnitelmista ja puhua aina täyttä asiaa, ilman ulkoa opeteltuja fraaseja ja korulauseita.
Kun hän erotessa kurottautui halatakseen, minä ujosti vetäydyi kauemmas ja sanoin: "Me nähdään vielä". Niinhän minä silloin luulin. Nykyisellä elämänviisaudellani halaisin jo lujasti ja lämpimästi, koska ymmärrän, ettei toista tilaisuutta ehkä koskaan tule. Loppujen lopuksihan täällä kuitenkin ollaan vain ohikulkumatkalla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti