Laiminlyöty kirjahylly

Eilen etsin ystävättärelleni unikirjaa ja huomasin järkytyksekseni, etten enää muista, missä hyllyistäni niitä säilytän. Muutama vuosi sitten se olisi ollut vallan tavatonta, sillä vaikka kykyni levittää ympärille epäjärjestystä on suorastaan poikkeuksellinen, kirjahyllyistä olen aina löytänyt haluamani ensimmäisellä täsmäiskulla.

Kirjat ovat olleet minulle aina tärkeitä, vaikka niiden merkitys onkin vuosikymmenten kuluessa vaihdellut. Kuten useimmat muutkin ikäiseni, kannoin kuusivuotiaasta lähtien kotiin kirjastosta viikoittain niin paljon lastia kuin kassiin mahtui ja kaikki tuli yleensä luettua.

Teini-ikäisenä vietin niin paljon aikaa kirja tyynyllä, vatupasiasennossa, että ahkeruuteen kasvatetulta äidiltäni pääsi turhankin usein kärsimätön puuskahdus: "Ei muuta tee, kuin makaa ja lukee". Jälkeenpäin minun on ollut helpompi se ymmärtää. Hänelle itselleen kirjat olivat olleet ylellisyyttä, harvinainen lahja, joka saattoi löytyä vaikka joulupaketista. Arkena tuli tehdä työtä. Lukeminen oli läksyjen tekoa ja harvinaisia juhlapyhiä varten.

Onneksi isäni oli toista maata. Hänen esimerkkinsä innostamana luin jo kaksitoistavuotiaana mm. Allistair McLeanin koko suomennetun tuotannon ja paljon muuta, joka ei varsinaisesti ollut pikkutytöille tarkoitettu.

Hyvin pian oli lasten- ja nuortenosasto kirjastoautolta ja pienestä sivukirjastosta selattu. Siirryin ahmimaan aikuisten kirjoja ja kiinnostuin kovasti esimerkiksi eri uskonnoista ja maailmankatsomuksista. Siitä oli myöhemmin ammattiopinnoissa ja yliopistossa kovastikin hyötyä. "Lukeminen kannattaa aina". Niinhän se Jörkkakin väittää, vaikka en nyt tiedä paljonko sivistyin mummoni suosimista rakkausromaaneista ja Tex Willereistä...

Ahkerimpana opiskeluvuotenani avoimessa ylioistossa suoritin 58 opintoviikkoa. Jokunen opus kai niitäkin pisteitä varten piti läpi kahlata. Onneksi lukeminen oli mieluista puuhaa.

Masennuksen myötä olen kuitenkin menettänyt keskittymiskykyni. En kertakaikkiaan pysty lukemaan ja jos pakottaudun siihen, mikään ei kosketa, ei tartu muistiin, eikä tarjoa elämyksiä, kuten ennen.

Kotimme on pullollaan kirjoja. Ne vievät tilaa ja keräävät pölyä. Viisaampi ihminen ymmärtäisi luopua edes osasta ja siirtyisi suosiolla elämässä eteenpäin. Minä en taida olla ihan viisas. Kirjat ovat minulle kuin vanhoja ystäviä tai potentiaalisia uusia tuttavia. Jotenkin kai haluan pitää itselläni option, mahdollisuuden hankkiutua niiden seuraan ja keskusteluyhteyteen, jos jonakin päivänä siltä tuntuu... Mutta se tuleva muutto. Ehkä laatikoita kannellessa tulen viimein järkiini. Onneksi siihen on vielä aikaa.