Tänä aamuna, kun kumarruin siivoamaan koiranpentujen pisupapereita lattialta , silmiin osui naapurista saatu Maaseudun tulevaisuus, joka oli hmm.. sangen kusinen. Saman tien tuli mieleen, että sitä se taitaa Suomessa olla toisellakin tasolla.
Kun 15 vuotta sitten muutimme tälle kylälle, täällä asui vielä ihmisiä, jotka elättivät itseään maanviljelyllä ja karjankasvatuksella. Nyt on viimeisetkin eläimet viety Atrialle ja pellot myyty suurtilallisille. Vanhoja taloja ovat ostaneet kauempana töissä käyvät nuoret lapsiperheet, kun entiset asukkaat ovat muuttaneet kaupunkeihin.
Yliopistossa erään yhteiskuntapolitiikan opettajan kanssa väänsimme kättä useimmiten eläinten oikeuksista, mutta päästipä hän kerran suustaan sellaistakin, että on se niin väärin, kun yhtä elinkeinoa tuetaan enemmän kuin toisten alojen yrittäjiä... Niinpä.
Minä parhaani mukaan yritin muistutella, että kyllä se syöminen on kuule edelleen meidän kaikkien ihmisten yhteinen elinkeino, eikä ruoka toistaiseksi itsestään jääkaapissa tai kaupan pakastealtaissa kasva. Jotenkin se pitää tuottaa, eikä sen kasvattaminen tottavieköön näissä taloudellisissa ja ilmastollisissa oloissa ihan helppoa ole.
Tuota Venäjän tämänhetkistä kaasuvenkoilua seuraillessa olen taas entistä hartaammin mietiskellyt, että kyllä minä ainakin olen valmis korkeammilla hinnoilla tukemaan kotimaisen ruuantuotannon säilymistä. Ei siitä ole minkäänlaista varmuutta, että luonnonkatastrofien, poliittisten kriisien tai muiden ongelmien ilmaantuessa ihmiset tuolta Etelä-Euroopasta ovat valmiita tai edes kykenevät meille sapuskaa toimittamaan.
Jos nyt tehokkuuden nimissä ajetaan kodeistaan pienviljelijät ja jätetään vain muutamat suurtilalliset ruokkimaan meitä, kadotetaan ensinnäkin jo parissa sukupolvessa paljon arvokasta tietotaitoa. Maanviljelijän ja karjankasvattajan työ ei ole helppoa. Ympärivuorokautiseen työntekoon olemattomalla palkalla harva enää uudelleen sitoutuu sen jälkeen, kun on toimisto- tai tehdastöihin tottunut.
No, tähän aiheeseen liittyy niin paljon, ettei sitä kannata yhdessä postauksessa ruveta edes perusteellisesti pöyhimään. Toteanpahan vaan, että kaupunkilaistaustastani huolimatta haluaisin asua täällä elämäni loppuun. Saa nähdä onko se mahdollista, vai kuolevatko pienet maalaispaikkakunnat kokonaan ennen minua.
Kun 15 vuotta sitten muutimme tälle kylälle, täällä asui vielä ihmisiä, jotka elättivät itseään maanviljelyllä ja karjankasvatuksella. Nyt on viimeisetkin eläimet viety Atrialle ja pellot myyty suurtilallisille. Vanhoja taloja ovat ostaneet kauempana töissä käyvät nuoret lapsiperheet, kun entiset asukkaat ovat muuttaneet kaupunkeihin.
Yliopistossa erään yhteiskuntapolitiikan opettajan kanssa väänsimme kättä useimmiten eläinten oikeuksista, mutta päästipä hän kerran suustaan sellaistakin, että on se niin väärin, kun yhtä elinkeinoa tuetaan enemmän kuin toisten alojen yrittäjiä... Niinpä.
Minä parhaani mukaan yritin muistutella, että kyllä se syöminen on kuule edelleen meidän kaikkien ihmisten yhteinen elinkeino, eikä ruoka toistaiseksi itsestään jääkaapissa tai kaupan pakastealtaissa kasva. Jotenkin se pitää tuottaa, eikä sen kasvattaminen tottavieköön näissä taloudellisissa ja ilmastollisissa oloissa ihan helppoa ole.
Tuota Venäjän tämänhetkistä kaasuvenkoilua seuraillessa olen taas entistä hartaammin mietiskellyt, että kyllä minä ainakin olen valmis korkeammilla hinnoilla tukemaan kotimaisen ruuantuotannon säilymistä. Ei siitä ole minkäänlaista varmuutta, että luonnonkatastrofien, poliittisten kriisien tai muiden ongelmien ilmaantuessa ihmiset tuolta Etelä-Euroopasta ovat valmiita tai edes kykenevät meille sapuskaa toimittamaan.
Jos nyt tehokkuuden nimissä ajetaan kodeistaan pienviljelijät ja jätetään vain muutamat suurtilalliset ruokkimaan meitä, kadotetaan ensinnäkin jo parissa sukupolvessa paljon arvokasta tietotaitoa. Maanviljelijän ja karjankasvattajan työ ei ole helppoa. Ympärivuorokautiseen työntekoon olemattomalla palkalla harva enää uudelleen sitoutuu sen jälkeen, kun on toimisto- tai tehdastöihin tottunut.
No, tähän aiheeseen liittyy niin paljon, ettei sitä kannata yhdessä postauksessa ruveta edes perusteellisesti pöyhimään. Toteanpahan vaan, että kaupunkilaistaustastani huolimatta haluaisin asua täällä elämäni loppuun. Saa nähdä onko se mahdollista, vai kuolevatko pienet maalaispaikkakunnat kokonaan ennen minua.
1 kommentti:
Joo. Pähkäsin samaa aihetta uudenvuodensaarnassani,
Lähetä kommentti