Tartuin pitkästä aikaa kirjaan. Tiesin jo kertaalleen lukeneeni sen, mutta silloin taisin haeskella sieltä jotain erityistä opinnäytetyötä varten, enkä paljon muuhun ehtinyt kiinnittää huomiota. Nyt löytyi paljon mukavaa ajattelemisen aihetta. On sitäpaitsi aina ilahduttavaa törmätä tohtorismiehen kirjoittamaan tekstiin, joka on kirjoitettu selkeästi, mukaansatempaavasti ja niin, että sitä ilman erikoissanaston hallintaakin voi ymmärtää.
Akkahan on tässä blogissa ehtinyt jo useampaan kertaan veuhkata sekä yksilön havaintojen valikoivuudesta että medikalisaatiosta. Alkoi ihan hymyillyttää, kun kyseisistä aiheista osui heti vastaan pari itseä miellyttävää pätkää. Liitänpä ne tähän, jos joku muukin niistä innostuisi. Kirja on siis Juha Perttulan kirjoittama ja nimeltään Olenko Onnellinen? Sen on julkaissut vuonna 2001 PS kustannus.Näin hän kirjoittaa:
Mitä pitemmän ajan elämästään on käyttänyt kouluttautumiseen, sitä enemmän yliarvioi tiedollisten kokemusten merkitystä. Muutoinkin aikuinen etsii onnellisuuden ehtoja itselleen tutuimmasta maailmasta. Jos arki täyttyy järkeilystä, arvioinneista ja tulkinnoista, on ymmärrettävää, että myös onnellisuuden olemusta etsitään samaisista kokemuslaaduista. Jos elämä keriytyy tunnepitoisten ihmissuhteiden ympärille, on järkeily ihmiselle vierasta ja onnellisuudesta etäännyttävää turhamaisuutta. Uskossaan vahva aikuinen näkee, että tie onnellisuuteen kulkee uskon kautta, oivaltaja puolestaan luottaa intuitioonsa..............
Tässä se viisaus juuri on. Jos ei luota siihen, että omakohtaiset kokemukset tarjoavat suurimman varmuuden, elää vieraana itselleen. Vähitellen maailma alkaa näyttää suurelta esineeltä, josta on tarvitsevinaan yleisesti pätevää tietämystä...Itsensä kuuntelemisella ei ole enää merkitystä, koska itseä koskeva tieto sijaitsee jossain itsen ulkopuolella.
Eli sitten alamme haalia tietoa erilaisilta asiantuntijoilta, kuten juuri niiltä psykologeilta, lääkäreiltä, ravitsemusterapeuteilta, filosofeilta ja kasvatustieteilijöiltä ja pahimmassa tapauksessa pian on ihan hukassa, kun ei tiedä mihin keskenään kilpailevista näkemyksistä luottaa.
Toinen asia josta olen muistaakseni kovasti paasannut (ainakin se on yksi suosikkiongelmistani tällä hetkellä) on tämä nykyinen positiivisen ajattelun ihannointi. Myönteisellä ajattelulla jotkut uskovat siirtävänsä melkeinpä vuoria, mutta tätä akkaa pännii, kun omien ajatusten voima ei riitä kuljettamaan ulos edes lattialle kertyviä hiekanmuruja.
Näin Perttula kirjoittaa siitä:
Kun aikuisille lanseerataan kokonaisia ajattelutapoja, kuten myönteistä ajattelua, se on tapana tehdä kovin ehdottomasti. Ajattelutapaa tarjotaan lääkkeenä kaikkeen siihen muunteluun, jolla aikuisten elämät ilmenevät. Ajattelutavasta tulee helposti ideologia ja ideologiasta on enää lyhyt matka hyvää elämää määrittävään normiin....
Vaikka myönteinen ajattelu olettaa, että aikuisella on rajaton vapaus muokata mielikuviensa avulla omaa elämää, seuraus saattaa olla päinvastainen: yksilöllisen vapauden menetys ja syyllisyys siitä, ettei kykene siihen, mihin kuvittelee kaikkien muiden pystyvän.
Akkahan on tässä blogissa ehtinyt jo useampaan kertaan veuhkata sekä yksilön havaintojen valikoivuudesta että medikalisaatiosta. Alkoi ihan hymyillyttää, kun kyseisistä aiheista osui heti vastaan pari itseä miellyttävää pätkää. Liitänpä ne tähän, jos joku muukin niistä innostuisi. Kirja on siis Juha Perttulan kirjoittama ja nimeltään Olenko Onnellinen? Sen on julkaissut vuonna 2001 PS kustannus.Näin hän kirjoittaa:
Mitä pitemmän ajan elämästään on käyttänyt kouluttautumiseen, sitä enemmän yliarvioi tiedollisten kokemusten merkitystä. Muutoinkin aikuinen etsii onnellisuuden ehtoja itselleen tutuimmasta maailmasta. Jos arki täyttyy järkeilystä, arvioinneista ja tulkinnoista, on ymmärrettävää, että myös onnellisuuden olemusta etsitään samaisista kokemuslaaduista. Jos elämä keriytyy tunnepitoisten ihmissuhteiden ympärille, on järkeily ihmiselle vierasta ja onnellisuudesta etäännyttävää turhamaisuutta. Uskossaan vahva aikuinen näkee, että tie onnellisuuteen kulkee uskon kautta, oivaltaja puolestaan luottaa intuitioonsa..............
Tässä se viisaus juuri on. Jos ei luota siihen, että omakohtaiset kokemukset tarjoavat suurimman varmuuden, elää vieraana itselleen. Vähitellen maailma alkaa näyttää suurelta esineeltä, josta on tarvitsevinaan yleisesti pätevää tietämystä...Itsensä kuuntelemisella ei ole enää merkitystä, koska itseä koskeva tieto sijaitsee jossain itsen ulkopuolella.
Eli sitten alamme haalia tietoa erilaisilta asiantuntijoilta, kuten juuri niiltä psykologeilta, lääkäreiltä, ravitsemusterapeuteilta, filosofeilta ja kasvatustieteilijöiltä ja pahimmassa tapauksessa pian on ihan hukassa, kun ei tiedä mihin keskenään kilpailevista näkemyksistä luottaa.
Toinen asia josta olen muistaakseni kovasti paasannut (ainakin se on yksi suosikkiongelmistani tällä hetkellä) on tämä nykyinen positiivisen ajattelun ihannointi. Myönteisellä ajattelulla jotkut uskovat siirtävänsä melkeinpä vuoria, mutta tätä akkaa pännii, kun omien ajatusten voima ei riitä kuljettamaan ulos edes lattialle kertyviä hiekanmuruja.
Näin Perttula kirjoittaa siitä:
Kun aikuisille lanseerataan kokonaisia ajattelutapoja, kuten myönteistä ajattelua, se on tapana tehdä kovin ehdottomasti. Ajattelutapaa tarjotaan lääkkeenä kaikkeen siihen muunteluun, jolla aikuisten elämät ilmenevät. Ajattelutavasta tulee helposti ideologia ja ideologiasta on enää lyhyt matka hyvää elämää määrittävään normiin....
Vaikka myönteinen ajattelu olettaa, että aikuisella on rajaton vapaus muokata mielikuviensa avulla omaa elämää, seuraus saattaa olla päinvastainen: yksilöllisen vapauden menetys ja syyllisyys siitä, ettei kykene siihen, mihin kuvittelee kaikkien muiden pystyvän.
2 kommenttia:
Tämä on aika kovaa ja suvaitsematonta aikaa. Olen käynyt muutaman kerran pahoittamassa mieleni hesarin keskustelupalstoja lukien. En tiedä kumpi on isompi ongelma, asiantuntijat vai se rankka asenteellisuus, jolla ns kadunmiehet pistävät milloin minkäkin ryhmän (läskit, maahanmuuttajat,opettajat, oppilaat, jne jne) matalaksi (ja kansantalous pelastuu!). Olen ihan samaa mieltä, että itsensä kuuleminen on tärkeää. Saa vain katsoa aika tarkkaan mille ollenkaan korvaansa kallistaa, että vielä kuulisi jotain piipitystä sisältäkinpäin...
Juuri noin meikäläisellekin on noita yleisön keskustelupalstoja lukiessa käynyt. Siksi en uskalla niihin enää kajotakaan, enkä nettien keskustelufoorumeihin... ja siksi tuolla yläkulmassa on tuo karulta vaikuttava varoituksen sana tämän blogin suhtautumisesta kommentteihin. Aikaisempaan blogiini tuli välillä kommentteja joiden takia meni yöunet. Nyt olen varovaisempi ja tännehän on tullutkin vaan aivan ihania terveisiä. En taida olla oikein hyvä kestämään todellisuutta...
Lähetä kommentti