Eilen tuli kolmoselta dokumentti, jossa kerrottiin niin sanotusta avustetusta itsemurhasta ja Sveitsissä toimivasta Dignitas-yhdistyksestä, joka auttaa parantumattomasti sairaita kuolemaan. Edellisen dokkarin samasta aiheesta taisin nähdä puolisentoista vuotta sitten ja jo silloin jäin pitkäksi aikaa miettimään asiaa.
Vakaumuksellisena kristittynä pidän elämää lahjana, joka on arvokas henkilökohtaisesta kokemuksestamme riippumatta. Kysymys avustetusta itsemurhasta, eutanasiasta tai armokuolemasta, miten kukin vapaaehtoista, avustettua kuolemaa haluaakin nimittää, ei silti ole yksiselitteinen.
Eilisiltaisessa dokumentissa minuun kolahti erityisesti se, kun kuoleman valinnut ALS-potilas perusteli päätöstään sillä, että hänen elämänsä loppuisi joka tapauksessa. Itse asiassa se olisi loppunut tuskallisesti jo aiemmin ilman monenlaisia lääketieteellisiä apuvälineitä ja toimenpiteitä.
Ne, jotka vastustavat eutanasiaa sillä perusteella, että siinä ihminen ottaa Jumalalle kuuluvan vallan päättäessään elämästä ja kuolemasta, eivät useinkaan tule ajatelleeksi, että myös pienten keskosten hoitaminen, leikkausten tekeminen ja sairaiden lääkitseminen on puuttumista Luojan luomaan luonnolliseen järjestykseen. Tietyssä mielessä lääkärit ja poliitikot joutuvat tekemään päätöksiä elämästä ja kuolemasta potilaiden puolesta lähes päivittäin. Se, kustannetaanko meille kalliita hoitoja verovaroin tai pääseekö potilas ajoissa leikkaukseen voi jo sinänsä ratkaista jonkun kuoleman ajankohdan.
Itselläni on käytössä useita lääkkeitä, joita ilman saattaisin elää vielä vuosia, mutta oloni muuttuisi niin tuskalliseksi, että todennäköisesti en kestäisi sitä. Kipujen lisäksi myös masennus saa ajoittain kaipaamaan kuolemaa.
Ellei eutanasian laillistamiseen liittyisi niin suuria väärinkäytöksen riskejä luulen, että olisin valmis barrikaadeille sen puolesta. Se Jumala, jonka minä kuvittelen tuntevani, ei nauti ihmisten kärsimyksestä. Uskon, että Hän haluaa antaa meille voimaa kestää kipumme, mutta mahdottomia Hänkään ei meiltä vaadi.
Dokumentissa kosketti se, miten paljon rohkeutta, rakkautta ja voimaa vaaditaan niiltä, jotka rakkaitaan tai peräti tuntemattomia, mahdollisimman turvallisesti viimeiselle matkalle saattelevat. Katsoessa tuntui siltä, että vaikeampaa se oli heille kuin lähtijälle itselleen.
Onkohan elämä helpompaa niille, jotka näkevät maailman mustavalkoisena?
Vakaumuksellisena kristittynä pidän elämää lahjana, joka on arvokas henkilökohtaisesta kokemuksestamme riippumatta. Kysymys avustetusta itsemurhasta, eutanasiasta tai armokuolemasta, miten kukin vapaaehtoista, avustettua kuolemaa haluaakin nimittää, ei silti ole yksiselitteinen.
Eilisiltaisessa dokumentissa minuun kolahti erityisesti se, kun kuoleman valinnut ALS-potilas perusteli päätöstään sillä, että hänen elämänsä loppuisi joka tapauksessa. Itse asiassa se olisi loppunut tuskallisesti jo aiemmin ilman monenlaisia lääketieteellisiä apuvälineitä ja toimenpiteitä.
Ne, jotka vastustavat eutanasiaa sillä perusteella, että siinä ihminen ottaa Jumalalle kuuluvan vallan päättäessään elämästä ja kuolemasta, eivät useinkaan tule ajatelleeksi, että myös pienten keskosten hoitaminen, leikkausten tekeminen ja sairaiden lääkitseminen on puuttumista Luojan luomaan luonnolliseen järjestykseen. Tietyssä mielessä lääkärit ja poliitikot joutuvat tekemään päätöksiä elämästä ja kuolemasta potilaiden puolesta lähes päivittäin. Se, kustannetaanko meille kalliita hoitoja verovaroin tai pääseekö potilas ajoissa leikkaukseen voi jo sinänsä ratkaista jonkun kuoleman ajankohdan.
Itselläni on käytössä useita lääkkeitä, joita ilman saattaisin elää vielä vuosia, mutta oloni muuttuisi niin tuskalliseksi, että todennäköisesti en kestäisi sitä. Kipujen lisäksi myös masennus saa ajoittain kaipaamaan kuolemaa.
Ellei eutanasian laillistamiseen liittyisi niin suuria väärinkäytöksen riskejä luulen, että olisin valmis barrikaadeille sen puolesta. Se Jumala, jonka minä kuvittelen tuntevani, ei nauti ihmisten kärsimyksestä. Uskon, että Hän haluaa antaa meille voimaa kestää kipumme, mutta mahdottomia Hänkään ei meiltä vaadi.
Dokumentissa kosketti se, miten paljon rohkeutta, rakkautta ja voimaa vaaditaan niiltä, jotka rakkaitaan tai peräti tuntemattomia, mahdollisimman turvallisesti viimeiselle matkalle saattelevat. Katsoessa tuntui siltä, että vaikeampaa se oli heille kuin lähtijälle itselleen.
Onkohan elämä helpompaa niille, jotka näkevät maailman mustavalkoisena?
2 kommenttia:
Hyvä postaus asiasta. Tuntien eräänkin ALS:a sairastavan, hän tietää kohtalonsa ja toivoisi eutanasiaa (ja ilmeisesti se järjestyy ns. laittomasti eli jättämällä vain hoitamatta!). Kieltämättä itselläkin kivut ym. välillä kääntävät mieleni samaan suuntaan.
Mieheni kuoleman jälkeen olen ollut vahvasti eutanasian puolesta, toki, tiettyjä säännöksiä noudattaen... (juu, ja mitkähän nekin sitten olisivat)!
Oudosti lohduttaa tietää, että joku muukin joutuu pohdiskelemaan samanmoisia,
vaikka parasta tietysti olisi, kun ei kenenkään tarttis.. Olen lukenut blogistasi, että yksi yhteinen kivunaiheuttajakin meillä on: se penteleen fibromyalgia.
Lähetä kommentti