Puhun paljon itsestäni. Lisäksi kuvaan monia sellaisiakin asioita, jotka eivät todellisuudessa liity itseeni minämuodossa, koska koen, että niin en ainakaan ole osoittamassa ketään muuta sormella päivitellessäni jotain ilmiötä. Käytän myös paljon sanoja, koska verbaalinen ilmaisu on vahvin puoleni.
Todellisuudessa olen kuitenkin huomattavasti kiinnostuneeempi toisten sisäisestä maailmasta kuin omasta höpinästäni. Omat ajatukseni jo tunnen. Toisten kokemukset ovat uutuudessaan kiinnostavia. Jokaisella on niin ainutlaatuinen tapa kokea maailmaa. Tunnen myös läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta toisen ihmisen kanssa eniten juuri silloin, kun hän kertoo minulle jotain itsestään. Joillekinhan tärkeämpää on koskettaminen tai yhdessä tekeminen.
Eilen kuitenkin sain taas ikävän muistutuksen siitä, miten "minä" sanan käyttöä voidaan tulkita kielteisesti. Ystäväni kertoi tuttavastaan, joka hänen mielestään on narsisti ja sangen epämiellyttävä, koska hän kertoo niin paljon itsestään ja omista tuttavistaan. "Minun äitini... Minun poikaystäväni .. Minäkin kerran..."
Minua moinen puhetyyli sinänsä ei keskustelukumppanissa loukkaisi. Päinvastoin. Koen aina saavani arvokkaan lahjan, kun joku vaivautuu jotain kanssani jakamaan. Keksittyjen juttujen kertominen, äänekäs päteminen ja itsen kohottaminen toisia halventamalla onkin sitten toinen juttu.
Tunsin kuitenkin piston sisimmässäni. Olenko minä muille ihminen, joka täyttää tilan, kuluttaa toisilta hapen, tunkee esille ja puhuu itsestään niin, ettei kukaan muu saa sanan sijaa? Itselleni vaikeinta on kohdata sellainen ihminen, joka ei halua jakaa mitään itsestään. Tunnen, ettei minulla ole oikeutta ruveta keneltäkään mitään väkisin nyhtämään. Usein yritän omalla avoimuudellani tehdä toisen olon turvalliseksi, osoittaa, ettei minussa ole mitään pelättävää. Päinvastoin. Olen ihan kiltti ja vähän hömppä.
Kerran jaoin huoneen opiskelija-asuntolassa tytön kanssa, joka koko lukuvuoden aikana ei puhunut minulle oma-aloitteisesti kymmentäkään lausetta. Se oli sangen tukalaa, koska vuoteittemme välillä oli vajaat kaksi metriä. Ymmärtääkseni hän ei kuitenkaan ollut minuun mitenkään loukkaantunut tai suuttunut. Ruokalassa hän saattoi tulla jopa vapaaehtoisesti samaan pöytään vastapäätä istumaan, mutta ei silti sanonut mitään. Täydellisestä mutismista ei kuitenkaan ollut kysymys, koska näin hänen keskustelevan kurssikavereittensa kanssa melko vilkkaastikin. Yritin sitten tarvita majoitusta koululla mahdollisimman vähän ja viipyä kirjastossa niin paljon kuin mahdollista. No, tulipahan ainakin ahkerasti opiskeltua.
Todellisuudessa olen kuitenkin huomattavasti kiinnostuneeempi toisten sisäisestä maailmasta kuin omasta höpinästäni. Omat ajatukseni jo tunnen. Toisten kokemukset ovat uutuudessaan kiinnostavia. Jokaisella on niin ainutlaatuinen tapa kokea maailmaa. Tunnen myös läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta toisen ihmisen kanssa eniten juuri silloin, kun hän kertoo minulle jotain itsestään. Joillekinhan tärkeämpää on koskettaminen tai yhdessä tekeminen.
Eilen kuitenkin sain taas ikävän muistutuksen siitä, miten "minä" sanan käyttöä voidaan tulkita kielteisesti. Ystäväni kertoi tuttavastaan, joka hänen mielestään on narsisti ja sangen epämiellyttävä, koska hän kertoo niin paljon itsestään ja omista tuttavistaan. "Minun äitini... Minun poikaystäväni .. Minäkin kerran..."
Minua moinen puhetyyli sinänsä ei keskustelukumppanissa loukkaisi. Päinvastoin. Koen aina saavani arvokkaan lahjan, kun joku vaivautuu jotain kanssani jakamaan. Keksittyjen juttujen kertominen, äänekäs päteminen ja itsen kohottaminen toisia halventamalla onkin sitten toinen juttu.
Tunsin kuitenkin piston sisimmässäni. Olenko minä muille ihminen, joka täyttää tilan, kuluttaa toisilta hapen, tunkee esille ja puhuu itsestään niin, ettei kukaan muu saa sanan sijaa? Itselleni vaikeinta on kohdata sellainen ihminen, joka ei halua jakaa mitään itsestään. Tunnen, ettei minulla ole oikeutta ruveta keneltäkään mitään väkisin nyhtämään. Usein yritän omalla avoimuudellani tehdä toisen olon turvalliseksi, osoittaa, ettei minussa ole mitään pelättävää. Päinvastoin. Olen ihan kiltti ja vähän hömppä.
Kerran jaoin huoneen opiskelija-asuntolassa tytön kanssa, joka koko lukuvuoden aikana ei puhunut minulle oma-aloitteisesti kymmentäkään lausetta. Se oli sangen tukalaa, koska vuoteittemme välillä oli vajaat kaksi metriä. Ymmärtääkseni hän ei kuitenkaan ollut minuun mitenkään loukkaantunut tai suuttunut. Ruokalassa hän saattoi tulla jopa vapaaehtoisesti samaan pöytään vastapäätä istumaan, mutta ei silti sanonut mitään. Täydellisestä mutismista ei kuitenkaan ollut kysymys, koska näin hänen keskustelevan kurssikavereittensa kanssa melko vilkkaastikin. Yritin sitten tarvita majoitusta koululla mahdollisimman vähän ja viipyä kirjastossa niin paljon kuin mahdollista. No, tulipahan ainakin ahkerasti opiskeltua.
6 kommenttia:
Minulla on sama juttu - yritän itsestäni kertomalla osoittaa, että toisenkin on turvallista kertoa itsestään minulle, mutta olen samoin alkanut epäröidä, onko tekniikkani sittenkään oikea, sillä olen myös kuullut joidenkin valittavan (tietääkseni ei minusta) kuinka kyllästyttävää on kuunnella ihmisen puhuvan koko ajan itsestään.
Itse ajattelen samoin kuin sinä, että koen itseni arvostetuksi, jos joku tohtii jakaa omaa elämäänsä kanssani ja pidän sitä miellyttävämpänä ja kiinnostavampana kuin toisen käden juttuja eli sitä, että ihminen kertoo juttuja vain muista ihmisistä eikä paljasta itsestään mitään.
Harvoin rohkene kysellä, ellei toinen avaudu itse ja siinä aina toivon sen, että paljastan itsestäni jotain rohkaisevan toistakin kertomaan elämästään asioita - sen jälkeen voin jo sitten kyselläkin ja osoittaa olevani kiinnostunut keskustelukumppanin elämästä. Hiukan jopa voin loukkaantua tai tull surulliseksi, jos varovasti tunnustelen maaperää ja kerron elämästäni, mutta toinen vain kuuntelee, eikä halua tulla vastaan eli kertoa mitään. Ikään kuin toinen nylkisi minusta kaiken, antamatta itse vastavuoroisesti mitään - mutta ehkä sitä toista kiusaakin minun "itsekkyyteni" ja hän yrittää olla huomaavainen ja olla puhumatta mitään itsestään.
No, minulle on muutenkin sosiaaliset tilanteet väillä arvoituksellisia (ei, en ole asperger-syndroomainen) ja siksi olenkin hiukan erakko. En jaksa aina sosiaalisia pelejä ja niihin liittyviä piilomerkityksiä.
Alan ilmeisesti tulla lukihäiriöiseksikin vanhoilla päivilläni, koska äskeisessä kommentissa oli hiukan sekavia pätkiä vaikka kuvittelin kirjoittaneeni niin, että ajatus pysyi kasassa. Höh!
Ihan selvää juttua! Ja tuttua! :-) Yllätyn jatkuvasti siitä, miten hyvältä tuntuukaan täällä blogissa saada kommentteja, joissa ihmiset kertovat kokevansa jotain samoin. Arkielämässä semmoisiin harvoin törmään, vaikkei elämänpiirini ole aina ollut näin pieni.
Mukava itsekin huomata, että maailmassa on muitakin, jotka kokevat asioita samoin kuin itse :)
Kuinkas sitten eräs toinen asia, josta monesti valitetaan. Mikä on kokemuksesi seuraavasta tai onko edes tullut vastaan?
Nimittäin kritiikki siitä, että jos toinen kertoo jostain vastoinkäymisestä, löytyy kuulemma aina joku, jolla asiat ovat vielä pahemmin ja sekin on kuulemma ärsyttävää ja epäkohteliasta.
Pelkään hiukan kuuluvani tähän paheksuttavaan ihmisryhmään ja tunnen aina piston sydämessäni kun kuulen tuon kritiikin.
Mutta kuten tuossa aikaisemmassa oli puhetta, en tässäkään tapauksessa tarkoita, että toisen kokemus olisi jotenkin väheksyttävä, siksi, että minullakin on vastaava kokemus tai että yrittäisin mitenkään vähätellä toista tai rehennellä omalla kokemuksellani. Minulla ei siis ole mitään "Kuuntelepas, kuinka pistän vielä paremmaksi/huonommaksi" tarkoitusta tai mitään "Ei sun vaivasi ole mitään minun/kaverini vaivojen rinnalla, turhaan siis valitat!!", vaan yritän taas tarinallani joko omasta tai jonkun tutun vastoinkäymisestä jotenkin luoda sellaisen tunnelman, että et ole yksin vastoinkäymistesi kanssa, vaan on kohtalotovereita ja että samassa veneessä ollaan ja voidaan jakaa kokemuksia sekä kenties lohduttaa toinen toisiamme, koska kokemuksemme yhdistävät meitä. Joskus myös kun toinen jakaa kokemuksensa, tuntuu lohdulliselta saada jakaa oma kokemuksensa ilman, että tulee ajatelleeksi, että vastapuoli kokeekin sen väheksymiseksi tai rehentelyksi.
Eli tavallaan kysymyksessä on sama asia kuin edellisessä kommentissakin, että kun toinen kertoo itsestään, kokee lähentyvänsä toista, jos jakaa myös jonkun oman vastaavanlaisen kokemuksen.
Jos minulla siis olisi esim. kipuja, voisin pahaa aavistamatta kommentoida tänne, että "tiedätkö, minullakin on kokemuksia tästä..." tai "äitini on kärsinyt vuosikymmeniä samanlaisista...". Loukkaantuisitko kuten jotkut tuntuvat loukkaantuvan vai ilahtuisitko, että on joku, jolla on samoja kokemuksia tai että joku haluaa jakaa oman elämänsä vastoinkäymisiä kanssasi?
Minusta on kyllä pääsääntöisesti mukavaa kuulla, mitä minun valitusvirteni keskustelukumppanille tuo mieleen. Jos hän jatkaa samasta aiheesta ja kertoo oman esimerkin, sehän tuntuu vain hyvältä.
Paha mieli tunlee siitä, js toinen ihan suoraan osoittaa, että ei kuule kiinnosta sun ruikutukses. Olisit hiljaa, kun et ole edes neliraajahalvautunut.
Ihan hiljattain kerroin ystävälleni äitini vakavasta sairaudesta ja omista vaivoistani. Siihen hän vastasi yksioikoisesti "Mä luulen, että mun äidin tilanne on kumminkin pahempi" ja keskustelu päättyi siihen. Se asenne hieman kirpaisi Ei ihan heti uudestaan tee mieli avautua ;-)
Niin että kommenttia peliin vaan :-) Tuntuu pelkästään mukavalta, että joku välittää kommentoida.
Samoilla linjoilla ollaan siis tämänkin paheksutun jutun suhteen, sillä minä reagoisin samalla tavalla ja ajattelen samalla tavalla tässä asiassa.
Mahdetaankohan olla kovinkin pieni vähemmistö...
Lähetä kommentti