Olen viime päivinä miettinyt anoreksiaa. Hiljattain alkoi kotimainen televisiosarja "Projektina keho", jota tuli katsottua, koska sitä juontaa muinainen tuttava Outi Reinola. Ensimmäisessä osassa pohdittiin nimenomaan nykysuomalaisten tyytymättömyyttä omaan painoonsa.
Opettajana ja opinto-ohjaajana anorektikkoihin tuli tutustuttua henkilökohtaisesti ja tuska oli välillä melkoinen, kun ei tiennyt saako nuori kaiken tarvitsemansa avun ja voisiko itse tehdä jotain enemmän, jotta tilanne lähtisi korjaantumaan.
Blogilistalta uutta luettavaa etsiessä tunnun törmäävän jatkuvasti sekä ylipainoisten laihduttajien että masennusta potevien anorektikkojen blogeihin. Pelkkää näköharhaa se ei ole, sillä kertovathan tutkimukset ja tilastotkin, että syömishäiriöt eri muodoissaan ovat huimasti lisääntyneet.
Eilen näin taas harmikseni pelkästään pätkän Punainen lanka -ohjelmasta, jossa haastateltavana oli tällä kertaa Pirkko Saisio. Hän sanoi jotain sen suuntaista, että kun nykypäivän ihmiset ovat menettäneet uskonsa kuolemattomaan sieluun, sen sijaan näyttää ilmaantuneen lukemattomia tapoja yrittää tehdä kehosta kuolematon.
Nuoruutta, terveyttä ja hoikkuutta ihannoidaan. Niitä tavoitellaan toisinaan sangen kyseenalaisinkin keinoin. Anoreksiasta puhuttaessa paradoksaalista onkin, että se mikä potilaasta itsestään näyttää kauniilta tai tuntuu hyvältä, on kaikkea muuta ja saattaa johtaa jopa kuolemaan.
Itselleni ihminen näyttäytyy ennen kaikkea henkisenä olentona. Nuoresta saakka olen vierastanut ulkonäkökeskeistä kulttuuria. Osittain siinä on varmasti kysymys rajoittuneista visuaalisista kyvyistäni, mutta tässä tapauksessa pidän sitä onnenpotkuna. Ihmisen keho muuttuu. Toki henkiset kyvytkin voivat karttua, muovautua tai kuihtua, mutta jostain syystä niillä on minulle suurempi merkitys kuin ruumiin muodoilla tai mitoilla.
Mikä saa ihmisen kuihduttamaan kehonsa kuoleman rajoille? Aivokemian häiriö, lapsuuden traumat, kognitiiviset vääristymät vai laihuutta ihannoiva kulttuuri? Selitykset vaihtelevat ajan ja selittäjän viiteryhmän mukaan. Monilla on kuitenkin todellinen hätä. Sille pitäisi tehdä jotain. Ei voi olla tervettä, että maailmassa, jossa ongelmia riittää joka lähtöön, niin monien suurin päänvaiva on oma syöminen ja liikapaino. Mitä meiltä puuttuu? Ettei vain juuri jonkinlainen suhde siihen kuolemattomaan sieluun?
Opettajana ja opinto-ohjaajana anorektikkoihin tuli tutustuttua henkilökohtaisesti ja tuska oli välillä melkoinen, kun ei tiennyt saako nuori kaiken tarvitsemansa avun ja voisiko itse tehdä jotain enemmän, jotta tilanne lähtisi korjaantumaan.
Blogilistalta uutta luettavaa etsiessä tunnun törmäävän jatkuvasti sekä ylipainoisten laihduttajien että masennusta potevien anorektikkojen blogeihin. Pelkkää näköharhaa se ei ole, sillä kertovathan tutkimukset ja tilastotkin, että syömishäiriöt eri muodoissaan ovat huimasti lisääntyneet.
Eilen näin taas harmikseni pelkästään pätkän Punainen lanka -ohjelmasta, jossa haastateltavana oli tällä kertaa Pirkko Saisio. Hän sanoi jotain sen suuntaista, että kun nykypäivän ihmiset ovat menettäneet uskonsa kuolemattomaan sieluun, sen sijaan näyttää ilmaantuneen lukemattomia tapoja yrittää tehdä kehosta kuolematon.
Nuoruutta, terveyttä ja hoikkuutta ihannoidaan. Niitä tavoitellaan toisinaan sangen kyseenalaisinkin keinoin. Anoreksiasta puhuttaessa paradoksaalista onkin, että se mikä potilaasta itsestään näyttää kauniilta tai tuntuu hyvältä, on kaikkea muuta ja saattaa johtaa jopa kuolemaan.
Itselleni ihminen näyttäytyy ennen kaikkea henkisenä olentona. Nuoresta saakka olen vierastanut ulkonäkökeskeistä kulttuuria. Osittain siinä on varmasti kysymys rajoittuneista visuaalisista kyvyistäni, mutta tässä tapauksessa pidän sitä onnenpotkuna. Ihmisen keho muuttuu. Toki henkiset kyvytkin voivat karttua, muovautua tai kuihtua, mutta jostain syystä niillä on minulle suurempi merkitys kuin ruumiin muodoilla tai mitoilla.
Mikä saa ihmisen kuihduttamaan kehonsa kuoleman rajoille? Aivokemian häiriö, lapsuuden traumat, kognitiiviset vääristymät vai laihuutta ihannoiva kulttuuri? Selitykset vaihtelevat ajan ja selittäjän viiteryhmän mukaan. Monilla on kuitenkin todellinen hätä. Sille pitäisi tehdä jotain. Ei voi olla tervettä, että maailmassa, jossa ongelmia riittää joka lähtöön, niin monien suurin päänvaiva on oma syöminen ja liikapaino. Mitä meiltä puuttuu? Ettei vain juuri jonkinlainen suhde siihen kuolemattomaan sieluun?
3 kommenttia:
"Puuttuisiko suhde kuolemattomaan sieluun" - niinpä! Minulla on vuosikausia pyörinyt mielessä tällainen Julia Kristevan lause: "Masentunut on synkkä ja jyrkkä ateisti" ... ajattelen tästä niin, että masentuneessa tilassa ollessaan ihminen on tosiaan joskus niin syvässä kuilussa, että sieltä ei synny yhteyttä sen paremmin Jumalaan kuin omaan sieluunkaan. Muista ihmisistä nyt puhumattakaan. Mutta Luojan kiitos useimmat vain käyvät siinä tilassa ja muitakin olotiloja on.
Minäkin olen lukenut anorektikkojen blogeja. Rankkaa luettavaa, mutta ajattelen että kirjoittamalla he toisaalta antavat meille muille mahdollisuuden nähdä siihen helvettiin. Muuten sitä mielenmaisemaa olisi mahdoton edes tajuta. Avuksi oleminen onkin sitten toinen juttu.
Ollaan iloisia kun ollaan tämänkin verran pinnalla!
Sattaa kuulostaa tyhmältä, muttä mä laihdutan sen vuoksi, että saisisin huomiota. Olis joku joka välittää. Jotta voisisin pitää itsestäni, ja musta tulisi kauniimpi. Silloin on hyvä fiilis, kun on nälkä ja päätä huimaa. Tulee tunne siitä, ettei ole riippuvainen mistään tai kenestäkään. Eikä mun tarvitse ajatella muuta, kun että musta tulee vielä kaunis, ja unohtaa kaiken muun v*ttumaisen ympärilläni.
Eihän mikään noista tavoitteista, Anonyymi, mitenkään tyhmä tai käsittämätön ole. Mutta eikö olisikin parempi, jos voisit tavoitella ja saavuttaa ne jotenkin muuten kuin vaarantamalla terveytesi?
Lähetä kommentti