Ei köyhä, mutta kipeä

Mielessä pyörii aihe, johon sain inspiraation Äijän taannoisesta toteamuksesta. Kuvittelin kirjoittavani siitä napakan postauksen, kunhan palaan letkunnielentäreissulta, mutta jälleen vei materia voiton hengestä. Sen aiheen aika on siis myöhemmin. Nyt pitää purkaa paha olo pään sisältä sanoiksi ja sitten taidan painua hetkeksi kissojen kanssa päiväunille keräämään voimia kasvimaahommiin.

Aamu jo alkoi ikävänpuoleisella yllätyksellä, kun joku kisuista oli ilmeisesti taas ulottunut ulkoiluhäkkinsä raosta kielonlehtiä pureskelemaan. Aamuateriat oli epäilemättä sitä ennen nautittu, kun oksennusta riitti hämmästyttävän laajalle alueelle pitkin alakertaa.

Seuraavaksi huomasin, että huolimattomuuksien ja unohdusten summana kukkaroni pankkikortteineen ja muine tykötarpeineen on ajautunut miehen mukana viikoksi Lappiin. Onneksi on kaapissa sentään tarpeeksi syötävää koko laumalle, mutta kipulääkkeitä en nyt pääse apteekista hakemaan, kun ei ole sairausvakuutuskorttia käytettävissä.

Kun soitin asiasta miehelle, kuulin, että hän oli viime yönä, pimeässä erämaamökissä, makuupussin kanssa kompuroidessaan kaatunut ja kolhinut päänsä. Mitään verta kummempaa ei kuulemma pääkopan sisältä ollut ulos pyrkinyt, joten terveyskeskusta kohti ei oltu yöllä lähdetty. Sinne kun olisi saattanut ollakin toistasataa kilometriä matkaa..

Se perhanan (anteeksi. en minä yleensä kovasti voimasanaile, mutta nyt sitä ylimääräistä voimaa tarvitaan) mahantähystys oli sitten onneksi aika nopea toimitus. Muuta positiivista en siitä voi sanoa. En käsitä, mitä hyödyttää moittia potilasta siitä, jos hänellä on voimakas oksennusrefleksi ja verenvuoto ruokarööristä hankaloittaa näkyvyyttä kamerassa - varsinkin, kun ne kaksi oiretta olivat tällä kertaa juuri se syy, miksi potilas oli tutkimuksiin lähetetty.

Onhan se tärkeää, että lääkärit osaavat käyttää niitä tutkimusvempeleitään ja ymmärtävät jotain fysiikan päälle. Jonkin verran ihmissuhdetaitoja olisi silti hyvä myös hallita.

Kotiin tultua löysin sitten vielä sohvatyynyni suolistettuna. Nuorin koira oli jätetty ensimmäistä kertaa eläessään yksin ilman koirasiskoa tai ihmisseuraa..jotain kai piti suruunsa syödä. Tuttu juttu.

Äidille pitäisi jaksaa soittaa. Hän on kovassa keuhkoputkentulehduksessa sairaalassa. Kielsi tulemasta käymään, jottei tauti turhaan tartu. Pitää kuitenkin tästä vähän piristyä, ennekuin uskallan tarttua luuriin. Ei sitä ehdoin tahdoin välitä omaa pahaa oloaankaan tartuttaa.. Vatsaan sattuu koepalojen oton jäljiltä ihan tolkuttomasti ja verta pitää syljeskellä vähän väliä.

Talousuutisissa oli vaihteeksi tänään tämmöinen juttu. Siinä kerrotaan, että perusturvan taso on Suomessa niin alhainen, että sairastuminen suistaa monet ihmiset köyhyyteen. Niinpä. No, köyhäksi tämä Akka ei juuri tällä hetkellä itseään tunne. Kipeäksi kyllä.

Ruma akka krätisee

Tänään tuli taas netissä chattailtua ihmisen kanssa, jota en ole nähnyt kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ja niin kypsyi Krätyakan pääkopassa se pieni kysymys, (koko maailman vaarallisin ihan luomismyyttienkin mukaan), joka on sotkenut monet hyvät systeemit ja romahduttanut kokonaisia poliittisia järjestelmiä, nimittäin kysymys MIKSI?

Kekustelukumppani vonkasi valokuvaa ja sanoi uskovansa, että olen edelleen hyvännäköinen, vaikka en myönnä sitä (hänen sanojaan, ei minun. Itse en ole koskaan ole ollut tyytyväinen ulkonäkööni). En tasan ole. Olen vanha, läski, rupsahtanut ja kaikin puolin rähjääntynyt kuin loppuun ajettu ja paljon kolhittu Skoda.

Oleellista keskustelussa oli kuitenkin se, että Krätyakkaa alkoi vimmastuttaa koko ulkonäkökysymys niin, että tutummalta ihmiseltä olisin jo tiedustellut suoraan, miksi ihmeessä se on niin tärkeää, miltä minä näytän. Miksi naisen ylipäätään pitäisi näyttää viehättävältä? Ketä ja mitä se palvelee? (juu, juu, evoluutiofanit, lisääntymistä tietenkin, mutta kun näin vanhojen akkojen ei ole tarkoituksenmukaista enää edes lisääntyä)

Äiti on jo 44 vuotta yrittänyt minulle opettaa, että on kohteliasta ottaa toiset huomioon pukeutumalla siististi ja huolehtimalla kampauksestaan. Sanat "kaunis", "nätisti laitettu" ja "aina niin huoliteltu" vilahtelevat äitikultani puheissa tiuhaan hänen kuvaillessaan minulle tuntemattomia naisia. Jostain syystä samat ilmaisut eivät koskaan esiinny hänen puhuessaan miehistä. Mikä pettymys äitiparalle mahtaakaan olla, että molemmat tyttäret viihtyvät paremmin römppäisissä verkkareissa kuin "nätisti laitettuina", vaikka toinen on peräti aikoinaan valmistunut vaatesuunnittelijaksi ja pukutaiteen maisteriksi.

Laajemminkin ajateltuna tässä mättää nyt jokin. Ymmärrän, että ulkoinen olemus on merkittävä osa viestintää, statusta, seksuaalista vetovoimaa ja joskus esteettistä nautintoakin. Joka tapauksessa meitä ihmisiä on kuitenkin monenlaisia ja niin on myös erilaisia makuja kauneuden suhteen. On yksilöitä, jotka täyttävät yleiset ja yhteiset kauneusnormit. Silti he eivät kaikkien silmää miellytä. On myös meitä, joilla kaikenlaiset estetisointiyritykset menevät jo pelkästään katastrofinhallinnan puolelle ja silloin herääkin kysymys mikä oikeastaan on tarpeellista ja miksi?

Kun en kerran millään ilveellä enää kauniista käy, miksi ihmeessä pitäisi edes yrittää. Jos puolisoni pysyttelisi liitossamme pelkästään ulkoisten avujeni vuoksi, olisi hän vaihtanut edustavampaan malliin jo aikoja sitten. Koska olen työelämän ulkopuolella, en joudu enää murehtimaan sitä, että kauniimmat ohittavat työhaastatteluissa minun pätevyyteni ja koulutukseni. En kaipaa ihailevia katseita kadulla, enkä ylimääräistä seksiseuraa. Ketä varten minun siis pitäisi yrittää kaunistautua?

Toki silmänilo on monille ihan todellinen ja elämää rikastuttava ilo, mutta kyllä tämmöisiä lieviä ympäristöhaittojakin pitää katukuvassa sietää. Se kasvattaa luonnetta ja realitettitajua. Se pieni yksityiskohta tässä henkilökohtaisessa episodissani silti itseironisesti hymyillyttää, että miksi hemmetissä en lähettänyt sille kaverille itsestäni tuoretta kuvaa?! Olenko turhamainen vai mistä on kysymys?

Luulen, että hiukkasen tässä on sitäkin, mutta vielä enemmän kyse on siitä, että haluan säilyttää siitä vanhasta kaverista oman positiivisen käsitykseni... ja nyt en puhu ulkonäöstä. Haluan edelleen kuvitella, että hän on ihminen, jolle toisen sisäinen kauneus on tärkeämpää kuin ulkonäkö... siitäkin huolimatta, että niin ei ehkä ole.

Yksin kotona osa 103

Sateen tuoksua ilmassa. Yöllä on saatu muutama tippa vettä. Enemmänkin saisi tulla. Mies lähti viikoksi Lappiin pitämään rippileiriä. Otti koiran mukaan. Tottahan lapinkoiran pitää Lappiin päästä. Sitäpaitsi Usma on meidän paras paimenkoira ja muistini mukaan viisitoistakesäisissä on joskus paimentamista kerrakseen. Jäi Akalle silti kotiin vielä kaksi (koiraa, ei miestä, eikä paimennettavaa).

Äiti on sairaalassa. Isä kävi tänä aamuna sydäntutkimuksissa. Krätyakkaa itseä odottaa huomenna puolelta päivin (taas) se letkun nielentä. Tuttua puuhaahan se jo on, muttei ole käynyt harjoituksen myötä helpommaksi, päinvastoin. Kun sisuskalut on menneet huonompaan kuntoon, myös yökkäilyrefleksi on voimistunut ja koepalojen napsiminen sattuu.

Kauhavan pojat (lennostosta) ovat jo parin päivän ajan jyristelleet koneillaan yllättävän kaukana asemapaikastaan. Joko sieltä on joku tolvana pahasti eksynyt tai niillä on vaihteeksi joku harjoitussota käynnissä. Ei kivaa kumminkaan, kun naapurin lehmätkin säikkyvät niin, että meinaavat aitojen läpi rynniä.

Tänään taidan juoda itseni hyvään huppeliin (ei taida kolmella siiderillä onnistua) ja kutoa loppuun ne sukat, jotka Filosofian puutarhan Saaran haasteeseen vastatessani lupasin Hurstin kautta tarvitseville toimittaa. Vai olisikohan sittenkin parasta pitää sukankudonta ja siiderin nautinta erillä toisistaan? Voi muuten pian kantapää ja varvasosa sukissa vaihtaa paikkaa, sen verran pitkään on vierähtänyt edellisestä kutomiskerrasta. Jotain puudutetta kuitenkin tarvitsen, jotta saan neulomukseni valmiiksi. Ei suju Krätyakalta enää ilman kivunlievittimiä sorminivelten ja ranteiden käyttely.

Kuluttaminen kuluttaa

Taas törmäsin uutiseen, joka nostatti niskakarvat pystyyn. Oikein imperatiivissa toimittaja Taloussanomissa komentaa meitä kilpailuttamaan palvelutaloja. Palvelukotien kuukausivuokrissa on kuulemma yli tuhannen euron eroja ja tarkkaan kannattaa selvittää, mitkä hyödykkeet ja palvelut hintaan sisältyvät, kun useissa paikoissa esim. lämmitys, sairaahoitopalvelut, virkistystoiminta ja kodinhoitoapu on hinnoiteltu erikseen.

Raivoa Krätyakassa nostattaa se, että useat palvelutaloihin hakeutuvat eivät yleensä enää koe pärjäävänsä yksin aiemmassa asumismuodossaan. He siis tarvitsevat nimenomaan apua ja palveluja, eivätkä välttämättä ole kykeneviä aktiivisesti tutkimaan, vertailemaan ja hakemaan tietoa erilaisista palvelumuodoista.

Jos nyt jo joka viides suomalainen asuu yksin taloudessaan ja tutkimustenkin mukaan kiinteät suhteet sukulaisiin ovat yhä harvinaisempia, kuka näiden yksinäisten, apua tarvitsevien puolesta sen vertailun suorittaa?

Ehkä eniten näissä kuluttajan vastuuta korostavissa jutuissa (joita kirjoitetaan ahkerasti nykyään aiheesta kuin aiheesta. Itse muistan viime viikkoina nähneeni ainakin sähköstä, lämmitysjärjestelmistä, puhelinliittymistä ja asuntolainojen hinnoista) ärsyttää toimittajien holhoava ja ylimielinen asenne. Rivien välistä olen lukevinani, että "aivan oikein teille teille tolvanoille, että riistetään, kun ette yhtään viitsi pitää puolianne. Mokomatkin lampaat".

Itse yritän parasta aikaa vertailla eri lämmitysmuotojen ekologisuutta, helppokäyttöisyyttä ja kukkaroni kestävyyttä niiden hankinnan suhteen. Myös sähköyhtiön valinta tulee ajankohtaiseksi uuteen kotiin muuton myötä. Kaksi autovanhustakin tulee pian tiensä päähän, emmekä todennäköisesti tulevaisuudessa tarvitse kuin yhden. Eri asia sitten on, onko näillä tuloilla elävillä varaa sähköautoon, jollaisesta haaveilemme ja mikä sitten on lopulta ekologisin vaihtoehto.

Kun meikäläiselläkin on kaiken tämän ristiriitaisen informaatiotulvan keskellä vaikeuksia erottaa olennainen epäolennaisesta ja löytää jostain voimavaroja edes mittavimpien kulutuspäätösten harkintaan ja hintavertailuun, miten ihmeessä siihen pystyisi ihminen, jolla on vielä vähemmän resursseja.

Kyllä nyt olisi tilausta useammallekin "vertaa ennenkuin ostat" -tyyppiselle palvelulle, johon joku kokoasi laajan, mutta mahdollisimman puolueettoman tietokannan ja tiivistetyn vertailun eri tuotteiden ja palvelujen omnaisuuksista. (Useimmat lehdissä näkyvät vertailut kun näyttävät keskittyvän pelkästään tiettyihin aspekteihin, kuten hintaan tai sitten esittelevät palveluja kovin pääkaupunkikeskeisesti) Jos joku jo tietää sellaisia olevan esimerkiksi juuri edellä mainittujen kulutushyödykkeiden suhteen, vinkkejä kiitollisena vastaanotetaan.

Ja ennen kaikkea toivon, että ammattilaisten lisäksi myös ihan tavalliset kansalaiset pitäisivät enemmän huolta toisistaan, jakaisivat tietoa ja neuvoisivat, jos sattuvat tietämään. Siihen tämä netti on oiva foorumi. Sen olen jo ehtinyt huomata, mutta niin monet ihmiset elävät vielä ihan "verkostoitumattomina" (monessakin mielessä). Kuka auttaisi heitä?

Murhe ja tuska

Vaakkuu, vaappuu
musta lintu,
murhelintu, yllä pään.
Tuima pohjoistuulikaan
ei muualle saa lentämään.

Tulee haukka, julmanlainen,
nälän kiilto katseessaan.
Murhe pieni, raakkuvainen,
väistyy, vinhaan katoaa.

Vainko suru suurenlainen
arjen murheet karkottaa,
tuska vertavuotavainen
pienet harmit haihduttaa?

-MILLAN-

Koskaan et muuttua saa

Se laulunteksti, jossa sanotaan, että ..".ole sellainen vain, jona nähdä sut sain, ole muisto mun nuoruudestain" ja jossain kohtaa "koskaan et muuttua saa", on yksi karmeimmista, jonka tiedän. Onhan se nyt aika kohtuuton ja vastenmielinenkin ajatus, että ihmisen pitäisi pysyä sekä ulkoisesti että sisäisesti samanlaisena hamasta nuoruudesta harmaaseen vanhuuteen saakka.

Krätyakka on viime aikoina törmäillyt netissä ja vähän muuallakin kolmenkymmenen vuoden takaisiin tuttuihin ja välillä tuntuu, että olisi kiva, jos ei oltaisi törmäilty. Varsinkin entiset poikaystävät olisi mukavaa säilyttää muistikuvissaan semmoisina suloisina teinipoikina, joina heidät aikakausia sitten on tullut viimeksi tavattua. Sama pätee muistikuviin itsestä heidän mielessään.

Olisi niin mukavaa pysyä edes jonkun muistoissa semmoisena kuin joskus on ollut, sillä usein tuntuu, että näissä nahoissa ei siitä ihmisestä ole mitään muuta jäljellä kuin dna ja hämäriä muistikuvia. Ehkä jotkut säilyttävät ulkonäkönsä lisäksi paljon samoja persoonallisuuden piirteitä lapsesta vanhaksi saakka, mutta minua elämä on hionut ja välillä järeämmilläkin työkaluilla muokannut niin paljon, etten aina tunnista esimerkiksi vanhoista teksteistä itseäni lainkaan.

Kun menimme naimisiin, kiusasin mauttomasti puolisoani, (joka kalenterivuosiltaankin on minua kolme vuotta nuorempi), että kun minä niin kovasti pidän nimenomaan nuorista pojista, hänen olisi parasta pysytellä nuorekkaana. Kiltisti mies sitten lupasi ja vannoi pysyvänsä aina kuusitoistavuotiaana. Enkä voi todeta muuta kuin, että sanansa mittainen mies, koska häneltä vielä kolmenkympin kieppeillä kyseltiin ravintolan ovella papereita, eivätkä huonosilmäiset seurakuntamummot vieläkään aina hoksaa, että se pitkätukkainen pojankloppi, joka heitä retkellä paimentaa, onkin yli nelikymppinen mies.

Vaimona olen kyllä suunnattoman helpottunut, ettei tuo puoliso henkisesti sittenkään jäänyt teini-ikäiseksi. Nyt, kun itse tunnen itseni jo huonokuntoiseksi kahdeksankymppiseksi, impulsiivisen teinipojan vauhdissa pysyminen voisi käydä ylivoimaiseksi.

Yhdessä vanhenemiseen ja sen myötä tapahtuviin muutoksiin liittyy myös se hyvä puoli, että elämä pysyy mielenkiintoisena. Pikkuhiljaa näkökulma asioihin muuttuu ja kun kumppanikin muuttuu omaa tahtiaan omaan suuntaansa, on jännittävää löytää toisesta vielä useamman vuosikymmenen jälkeenkin uusia puolia. Samat elementit ovat tallella, mutta aika kääntää niitä eri asentoon, vähän kuin kaleidoskoopissa.. Juu, niinhän sen täytyy olla..

Vähintään neljätuhatta sanaa

Juu ei, en osaa valokuvata, eikä mulla ole nyt mitään asiallista sanottavaakaan. Tapani mukaan sanon siitä huolimatta ja nyt tuleekin tosi paljon juttua, mikäli siihen väitteeseen on uskomista, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Isäni käyttää "burn outin" sijasta useimmiten ilmaisua "siltä jäi perunat pakkaseen". Mullon nyt just asiat siinä mallissa sekä kuvainollisesti että kouriintuntuvasti.

Tommosia on meidän perunat. Ne paleltui viime yönä. Jos joku ei tunnista, niin toi ruskettunut ruttu on siis potentiaalinen pottu.
Omenapuut ja luumu on kukkineet kauniisti, mutta neljän asteen yöpakkasten jälkeen tuskin hedelmiä on tulossa. Harkitsen taas vakavasti muuttoa sinne Samoan saarille..Naisihanteen lisäksi luulen, että myös sikäläinen ilmasto sopisi meikäläiselle paremmin.
Villiminttukissa luulee, että papuja pitää hautoa, jotta ne itää. Se makaa niiden päällä monta tuntia päivässä. Saman käsittelyn saa myös tillit ja porkkanantaimet, vaikka ne ei siitä alkuunkaan tykkää.
Tänään päivä kiistatta paistoi hetken tuohon risukasaan, mutta ei olo siitä parantunut. Hoitsu terveyskeskuksessa irrotti rinnuksista Holter-laitteen ja ilmoitti, että perjantaina on sitten edessä vatsan tähystys. Letkun nielentää ja niin pois päin. En jaksa vielä murehtia...