Ensikuulemalta tämä uutinen huvitti. Jokunen vuosi sittenhän julkistettiin samantapaisia tietoja yläasteikäisten luonnontuntemuksesta. Nyt on sitten selvinnyt, ettei lukion käyminenkään takaa sitä, että oppilas erottaa kuusen männystä ja voikukan ties mistä päivänkakkarasta..Toisaalta onko sillä jotain väliä ja jos niin kenelle?
Joulukuusikauppiaalle perustiedot aiheesta ovat merkityksellisiä. Samoin metsurille, agrologille ja puutarhurille. Kaikki eivät kuitenkaan jokapäiväisessä elämässä lajintunnistusongelmien kanssa enää tekemisiin joudu, kun kaukana takana ovat ne ajat, jolloin useimpia suomalaislapsia odotti kesäloman aikana kitkentäurakka kasvimaalla. Siinä tilanteessa ei äiti varmasti päätä silitellyt, jos porkkanantaimet ja voikukat pääsivät vahingossa sekoittumaan. Urbaanissa ympäristössä kasvavalle nuorelle monet muut tiedot lienevät tärkeämpiä.
Silti olen hieman huolissani siitä, miten suhtautuminen yleissivistykseen on muuttunut. Krätyakan nuoruudessa tietoa, taitoa ja ymmärrystä pidettiin iteisarvona. Koulutus sinänsäkin oli arvossaan paremman yhteiskunnallisen aseman saavuttamisen välineenä.
Nykyään kuulee usein sanottavan, ettei nippelitietoa enää tarvita, kun kaikki tarpeellinen löytyy hyvien tiedonhakutaitojen avulla netistä. Itse en olisi siitä niinkään varma. Ajatteluun tarvitaan välineitä. Ne ovat nimeltään käsitteitä. Kriittiseen ajatteluun tarvitaan myös näkemystä. Sitä ei yleensä saavuteta pelkästään elämyshakuisesti nettisivuilla surffaillen tai viihdepainoitteista kulttuuria kuluttaen.
Entisenä opettajana olen kyllä sitä mieltä, että opetussuunnitelmiin on ympätty aivan liikaa materiaalia. Vähempikin riittäisi paremmin sisäistettynä. Karu totuushan kuitenkin on, että suurin osa koetta varten päähän ahdetusta tiedosta valuu muistista pois jo seuraavien kokeen jälkeisten päivien aikana.
Surulliselta silti tuntuu se, jos kasvavan sukupolven maailmankuva kaventuu sellaisten asioiden osalta, jotka kuitenkin ovat pysyvämpiä kuin sesongeittain vaihtuva muoti tai pinnalla olevat pelit ja viihdestarat. Eikö sieltä tämän päivän kakaroiden aivoista nyt jonkinmoinen lokero löytyisi kuusille, kukille ja muillekin luonnon ihmeille? Vai olisiko opetuksessa edelleen kehittämisen varaa, kun luonto ei kiinnosta?
Joulukuusikauppiaalle perustiedot aiheesta ovat merkityksellisiä. Samoin metsurille, agrologille ja puutarhurille. Kaikki eivät kuitenkaan jokapäiväisessä elämässä lajintunnistusongelmien kanssa enää tekemisiin joudu, kun kaukana takana ovat ne ajat, jolloin useimpia suomalaislapsia odotti kesäloman aikana kitkentäurakka kasvimaalla. Siinä tilanteessa ei äiti varmasti päätä silitellyt, jos porkkanantaimet ja voikukat pääsivät vahingossa sekoittumaan. Urbaanissa ympäristössä kasvavalle nuorelle monet muut tiedot lienevät tärkeämpiä.
Silti olen hieman huolissani siitä, miten suhtautuminen yleissivistykseen on muuttunut. Krätyakan nuoruudessa tietoa, taitoa ja ymmärrystä pidettiin iteisarvona. Koulutus sinänsäkin oli arvossaan paremman yhteiskunnallisen aseman saavuttamisen välineenä.
Nykyään kuulee usein sanottavan, ettei nippelitietoa enää tarvita, kun kaikki tarpeellinen löytyy hyvien tiedonhakutaitojen avulla netistä. Itse en olisi siitä niinkään varma. Ajatteluun tarvitaan välineitä. Ne ovat nimeltään käsitteitä. Kriittiseen ajatteluun tarvitaan myös näkemystä. Sitä ei yleensä saavuteta pelkästään elämyshakuisesti nettisivuilla surffaillen tai viihdepainoitteista kulttuuria kuluttaen.
Entisenä opettajana olen kyllä sitä mieltä, että opetussuunnitelmiin on ympätty aivan liikaa materiaalia. Vähempikin riittäisi paremmin sisäistettynä. Karu totuushan kuitenkin on, että suurin osa koetta varten päähän ahdetusta tiedosta valuu muistista pois jo seuraavien kokeen jälkeisten päivien aikana.
Surulliselta silti tuntuu se, jos kasvavan sukupolven maailmankuva kaventuu sellaisten asioiden osalta, jotka kuitenkin ovat pysyvämpiä kuin sesongeittain vaihtuva muoti tai pinnalla olevat pelit ja viihdestarat. Eikö sieltä tämän päivän kakaroiden aivoista nyt jonkinmoinen lokero löytyisi kuusille, kukille ja muillekin luonnon ihmeille? Vai olisiko opetuksessa edelleen kehittämisen varaa, kun luonto ei kiinnosta?
8 kommenttia:
Mun täytyy tunnustaa:
Olin ihan ylhäällä pohjosessa, ja bongasin hienon kuusen. Kuski meinasi kääntyä takasin, ja kuvata moisen ihmeen.
Siellä ei kuulema kasva kuusia!
Olin bongannut hianon männyntaimen:)
Tuohon koululaisten tietämykseen.
Ei olis pahitteeksi tosissaan opettaa näitä kotimaisia kukkia ja mehiläisiä. Töllöstäkin tulee yleensä luonto-ohjelmia, jotka on jostain eksoottisista paikoista kuvattu.
Tavallisten juttujen tunteminen kuuluu kyllä jo yleissivistykseen.
Luulee tääpää.
Minusta on ollut luonnollista välittää rakkauteni luontoon (kasveihin, lintuihin, perhosiin) lapsilleni ja lapsenlapsilleni. Tuohon rakkauteen on aina liittynyt tarve tietää ilmiön nimi. Aikuiset lapseni soittavat ja kysyvät minulta vieläkin, mikä tämä sieni tai tuo kasvi on. Paljon he toki tietävät itsekin. Lapsenlapset seuraavat jäkiäni; tyttärenpoika (6) vie minut ensimmäiseksi katsomaan viimeksi löytynyttä kasvia pihamaalla.
En äskeisessä yrittänyt rehennellä tiedoillani. Totean vain, että oppiminen on helppoa, jos on aiheesta kiinnostunut.
Kyllä minulle tuli, Obeesia, kommentistasi lähinnä iloinen mieli siitä, että vielä löytyy isovanhempia ja vanhempia, joilla on aikaa ja kiinnostusta kulkea lapsen kanssa luonnossa ja siirtää sitäkin tietoa jälkipolville :-)
On aika huolestuttavaa, jos nuoriso alkaa olla noin vieraantunut luonnosta. Kummipoikani joutui pari vuotta sitten keräämään aika laajan kasvion koulussa (olikohan 12-13v. silloin), mikä on kai aika harvinaista nykyään. Ei kai kiireiset vanhemmat sit ehdi siirtämään tietoa lapsille, tai vanhemmatkaan ei tunne kasveja ja eläimiä. Oma luonnontietämyksieni on huomattavasti parempi kuin Hesassa kasvaneella miehelläni. Maalla lapset kai oppii helpommin luonnosta.
Itseäni on vanhemmiten alkanut harmittaa, etten tunne kovin hyvin kasveja, lintuja ja niiden lauluääniä. Luonnossa kulkiessa olisi rikkautta tuntea paremmin kaikkea siihen kuuluvaa. On hyvä, että nykylapset joutuvat keräämään kasveja. Mielestäni se ei ole turhaa nippelitietoa. Erinäisistä matematiikan asioista voisin hyvinkin olla eri mieltä...
Hei Millan, minä olen käsityksessä, että kasvioiden kerääminen on kouluissa itse asiassa lisääntynyt viime vuosina. Lajintuntemus on myös jotakin, mitä opettajat ympäristökasvatuksen täydennyskoulutukselta itselleen aina toivovat. Lajien kunnolla oppiminen kuitenkin vaatii se, että luonnossa liikkuu paljon ja lajeja pääsee kertaamaan. "Nippelitieto" ei pysy päässä kertaopettelun jälkeen.
Toisaalta ympäristökasvatuksen ammattilaisena tiedän senkin, että joissakin ohjelmissa, esimerkiksi maakasvatuksessa, lajien opettelu nähdään suorastaan haitallisena. Sen katsotaan vievän huomio pois olennaisesta, eli luonnon prosesseista. Itse en täysin yhdy tähän näkemykseen vaan pidän tärkeänä riittävän laajaa lajintuntemusta. Sellaisiakin opettajia kuitenkin varmasti löytyy, jotka panostavat ympäristö- ja luonnontiedon tai biologian opetuksessa tietoisesti aivan muihin asioihin kuin lajeihin.
minäkin luulen, että lähellä luontoa ne asiat on helpompi oppia, trina ja kaupungista on ainakin tietyntyyppiseen luontoympäristöön pitempi matka..
Heh, Niina. Täytyy tunnustaa, että matematiikasta olen ihan samaa mieltä ;-D
Mukava kuulla suoraan asiantuntijan suusta, Flora, että luontoasioihin edelleen kouluissa panostetaan. Mutta jospa se on juuri niin, että ihminen kiinnostuu siitä, mikä on itselle läheistä. Jospa tuo käsittämätön monttu sivistyksessä esim. voikukan tunnistamisen kohdalla johtuu siitä, ettei nuorilla ole omasta mielestäänm sille tiedolle käyttöä..
Lähetä kommentti