Päässä pyörii koirapitoisia ajatuksia. En ajanut kenenkään päälle, enkä edes pyörtynyt kivusta vielä tänään körötellessäni naapurikaupunkiin koirankasvattajakurssille.Huomenna pitäisi vielä jaksaa. Jos tentti menee läpi, on mahdollista, että saan joskus oman kennelnimen ja ehkä jonakin päivänä voin sanoa olevani suomenlapinkoirien kasvattaja.
Kurssi oli ihan mielenkiintoinen, vaikka harvat asiat olivat upouusia. Välillä viihdytin itseäni hajanaisilla ajatuksilla ryhmäilmiöistä ja täkäläisistä kulttuurisista piirteistä. Erityisesti mietiskelin sitä, mikä mahtaa olla syynä siihen, että siinä isossa, yli kahdeksankymmenen ihmisen joukossa vanhempi väki heittäytyi helpommin juttusille vieraiden ihmisten kanssa kuin nuoret, jotka näyttivät pysyttelevän joko yksikseen tai ennestään tuntemiensa ihmisten seurassa (toki minulla on siitä teorioita, mutta kuulisin mieluusti muidenkin ajatuksia, jos moinen jotakuta kiinnostaa). Jotain yritin parille tytölle jossain vessajonossa höpötellä, mutta sain vastaani sellaisen mulkaisun, että suljin mitä pikimmin suuni.
Miehet täällä Pohjanmaalla tuntuvat myös aika yleisesti ujostelevan vieraille naisille juttelemista (ainakin näin selvin päin). Muutaman maskuliininkin kanssa kuitenkin sain ihan mukavasti small talkia aikaan toisin kuin näiden parikymppisten nuorten naisten, joilla tuntui olevan häkellyttävän kova suojarooli päällä ja hurja pätemisen tarve (ainakin puheenvuoroista päätellen).
Kaikkein suurin oli nauruuntyrskähtämisen vaara siinä vaiheessa, kun yritin salaa mielessäni arvailla, kenellä on kotonaan minkäkinrotuisia koiria. Väitetäänhän sitä toisinaan, että ihmiset valitsevat itseään muistuttavan lemmikin. Norjan harmaita hirvikoiria näytti olevan liikkeellä paljon ja ärhäköitä terrierejä. Spanielien kanssa Krätyakka viihtyy erinomaisesti. Jaa-a, mitähän mahtaa kertoa meikäläisestä se, että olen menettänyt sydämeni höpsöille, pörröisille, nallemaisille suomenlapinkoirille..
Miehet täällä Pohjanmaalla tuntuvat myös aika yleisesti ujostelevan vieraille naisille juttelemista (ainakin näin selvin päin). Muutaman maskuliininkin kanssa kuitenkin sain ihan mukavasti small talkia aikaan toisin kuin näiden parikymppisten nuorten naisten, joilla tuntui olevan häkellyttävän kova suojarooli päällä ja hurja pätemisen tarve (ainakin puheenvuoroista päätellen).
Kaikkein suurin oli nauruuntyrskähtämisen vaara siinä vaiheessa, kun yritin salaa mielessäni arvailla, kenellä on kotonaan minkäkinrotuisia koiria. Väitetäänhän sitä toisinaan, että ihmiset valitsevat itseään muistuttavan lemmikin. Norjan harmaita hirvikoiria näytti olevan liikkeellä paljon ja ärhäköitä terrierejä. Spanielien kanssa Krätyakka viihtyy erinomaisesti. Jaa-a, mitähän mahtaa kertoa meikäläisestä se, että olen menettänyt sydämeni höpsöille, pörröisille, nallemaisille suomenlapinkoirille..
6 kommenttia:
Mitä enemmän ihmiselle tulee ikää, sitä vähemmän tarvitsee vetää minkäänlaisia rooleja. Siksi vanhemmat ihmiset juttelevat helpommin kuin nämä nuoret. Kirjoituksesi perusteella vaikutti siltä, että nuori väki pelkäsi sekä muita ihmisiä että itseään.
Minäkin olen todennut, että koirat ja heidän ihmisensä muistuttavat toisiaan. Tosin poikkeuksiakin on. Esimerkiksi pienikokoinen sisareni hankki kaksi mastiffia. Ehkäpä heitä kaikkia yhdistikin enemmän sisäinen uljaus kuin ulkoinen olemus ;)
Minäkin kuvittelisin, että vanhempana uskaltaa paremmin jutella. Nuorena jotenkin usjostelee kaikkea ja kaikkia.
Tuo uskallus menee muuten minun mielestäni joskus sitten liiallisuuksiin. Olen ollut havaitsevinani, että noin 50-70-vuotiaat naisihmiset ovat kaikenlaisissa tilaisuuksissa pahimpia. He eivät häpeile enää mitään eivätkä välitä mistään. Suu käy silloinkin kun ei pitäisi.
Kanssaihmisten huomioonottaminen on unohtunut tyystin. (anteeksi, meni taas vähän sivu asiasta).
Silloin nuorena ei ole vielä mitään sanottavaa kenellekään. Ja vaikka olisi niin sanat tuntuvat niin kertakäyttöisiltä ettei niitä arvaa tuntemattomiin tulhata. Eivät ole vielä huomanneet että sanoja vaihtamalla voi rikastua :)
Sitäpaitsi päällimmäisenä on itsensä munaamisen pelko, kasvojen menetys. Vasta sitten kun on munannut itsensä kunnolla, huomaa ettei se mitään merkinnyt ja uskaltaakin taas sanoa vaikka mitä vaikka kenelle.
Paitsi ehkä Suomen kuninkaalle.
Miten usein ulkonaisen kohteliasuuden taakse kätkeytyykin juuri huomioimattomuutta ja oman edun tavoittelua. Monesti Suomessa törmää siihen, että on muka kohteliaampaa olla häiritsemättä ja puuttumatta toisen asioihin. Tervehtumisen olisi minustakin tärkeää.
Tuo koirien ja isäntien toisiaan muistuttavuus sai meidät nauramaan kun kotitrimmissää oleva aprikoosi villakoiramme ensi kerran istui lyhytpartaisen (kotitrimmissä sekin) harmaantuvan mieheni sylissä... Ja miten ihmeessä kaikki afgaanien omistajat ovat sileän pitkätukkaisia naisia?
Toivottavasti pystyit pitämään naurusi sisälläpäin?
Tiedä tuosta muuten, mutta ainakin oma luonteeni natsaa hyvin noihin terriereihin. Ehkä en kuitenkaan vielä ulkonäöltäni muistuta koiriani, muuten kuin, että tukka on joskus takussa.
Tuota nuoruuden epävarmuutta minäkin syyksi arvailin, Celia, Kirlah ja Isopeikko. Ensimmäistä kertaa omalla kohdallani tuntui kuitenkin myös siltä, että nuoremmat katsovat nykyään helposti vanhempia ihmisiä nenänvarttaan pitkin ja pitävät ihan oikeasti itseään jotenkin parempina ja fiksumpina.
Kunnioitustahan vanhemmille ihmisille ei enää meillä automaattisesti suoda, mutta onkohan syynä vain oma huonontunut itsetuntoni, vai onko nuoruuden ihannointi sisäistynyt joillakin jo niin vahvaksi arvoksi, että se ohittaa hyvät tavat...?
Minäkin olen nähnyt paljon noita kuvailemiasi huonotapaisia täti-ihmisiä, Kirlah. Hassuinta kuitenkin oli, että monissa ammateissani kaikkein häiritsevimmin suurilla yleisluennoilla ovat käyttäytyneet opettajat, vaikka juuri heidän kuvittelisi hoksaavan kuinka ikävää se on sekä luennon pitäjälle että niille jotka haluaisivat kuunnella.
Hymyillyttää kyllä ajatella villakoiraista aviomiestäsi, Leena :)
Ja Jamidon blogia lukiessa olen useinkin tuumannut, että teksteistä päätellen terrieri on varmasti hänen temperamentillen sopiva rotu.Ne pienet, petollisen helpon näköiset söpöläiset kun kuulemma tarvitsevat aika jämäkän omistajan.
Lähetä kommentti