Olen tutustunut netissä uudelleen mieheen, jonka tunsin poikana, pian kolmekymmentä vuotta sitten. Olemme tavanneet kasvokkain viimeksi kaksikymppisinä. Hän kertoi, että olin hänen ensirakkautensa. Minulle hän oli nuorena hyvä ystävä, ei sen enempää eikä vähempää.
Olen järkyttynyt siitä, että keskustelumme yhä uudelleen palaa siihen, miltä näytin silloin nuorena. Hänelle tuntuu olevan vaikeata hyväksyä, että olen muuttunut paljon, menettänyt hehkeyteni ja lihonut. Emme ole vaihtaneet valokuvia, mutta vastakkaisista vakuutteluista huolimatta hän hokee kuin mantraa lausetta: "Sä et VOI olla läski" ja minusta tuntuu kuin olisin riistänyt tikkukaramellin pienokaisen kädestä.
Nuorena kuvittelin, että hän oli erilainen kuin ne muut, jotka halusivat tytön, joka sopi auton sisustukseen, tyttöystävän, jota kelpasi esitellä, jolla oli jostain syystä statusta ja kelvollinen ulkonäkö.
Vielä vuosien jälkeen satuttaa kuulla, että olin hänellekin pelkkää lihaa ja ulkokuorta, nuoren naisen muotoja, rinnat, hiukset, punaiset huulet ja sopivasti mainetta erikoisista harrastuksista. Enkä minä tottavieköön ole koskaan edes ollut erityisen kaunis!
Pettymys on molemminpuolinen. Luulin kohdanneeni ihmisen. Huomasin tulleeni arvioiduksi esineenä. Onneksi maailma on opettanut: Ei yksi pääsky kesää tee, eikä yksi yksioikoinen mies edusta koko miessukukuntaa. Miehilläkin on sielu. Miehetkin tuntevat ja kykenevät aitoon kohtaamiseen. Olen vakuuttunut siitä. Tässä suhteessa haluan uskoa itse valitsemaani hyvään, vaikkei se kaikissa asioissa helppoa olekaan.
Joillekin on ihan luontevaa ajatella, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Minulle todellisempaa on se, mitä löytyy nahkojen, karvojen, kauniiden sanojen ja fasadin takaa. Hiukkaakaan en jää kaipaamaan ihmistä, jolle en läskeineni, ryppyineni ja menetettyine arvonmerkkeineni kelpaa keskustelukumppaniksi. Maailma on täynnä hienoja, kauniita, fiksuja ja rakastettavia ihmisiä. Luulisi, että jokaiselle löytyy joku tai joitakin. Minulla on jo. Riittävän monta. Heistä kaikista olen kiitollinen.
Lisäys: ja kuinka ollakaan: kun tämän kirjoitettuani käväisin vanhempieni luona, yhytin yli seitsenkymppisen isäni arvostelemasta ihan tuntemattoman nuoren naisen takapuolen leveyttä ja vatsamakkaroita erittäin rumin sanakääntein. Siinä sai kyllä isipappa kuulla kunniansa, kun Krätyakka oli jo valmiiksi ämpäri täynnä tätä aihetta..
Olen järkyttynyt siitä, että keskustelumme yhä uudelleen palaa siihen, miltä näytin silloin nuorena. Hänelle tuntuu olevan vaikeata hyväksyä, että olen muuttunut paljon, menettänyt hehkeyteni ja lihonut. Emme ole vaihtaneet valokuvia, mutta vastakkaisista vakuutteluista huolimatta hän hokee kuin mantraa lausetta: "Sä et VOI olla läski" ja minusta tuntuu kuin olisin riistänyt tikkukaramellin pienokaisen kädestä.
Nuorena kuvittelin, että hän oli erilainen kuin ne muut, jotka halusivat tytön, joka sopi auton sisustukseen, tyttöystävän, jota kelpasi esitellä, jolla oli jostain syystä statusta ja kelvollinen ulkonäkö.
Vielä vuosien jälkeen satuttaa kuulla, että olin hänellekin pelkkää lihaa ja ulkokuorta, nuoren naisen muotoja, rinnat, hiukset, punaiset huulet ja sopivasti mainetta erikoisista harrastuksista. Enkä minä tottavieköön ole koskaan edes ollut erityisen kaunis!
Pettymys on molemminpuolinen. Luulin kohdanneeni ihmisen. Huomasin tulleeni arvioiduksi esineenä. Onneksi maailma on opettanut: Ei yksi pääsky kesää tee, eikä yksi yksioikoinen mies edusta koko miessukukuntaa. Miehilläkin on sielu. Miehetkin tuntevat ja kykenevät aitoon kohtaamiseen. Olen vakuuttunut siitä. Tässä suhteessa haluan uskoa itse valitsemaani hyvään, vaikkei se kaikissa asioissa helppoa olekaan.
Joillekin on ihan luontevaa ajatella, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Minulle todellisempaa on se, mitä löytyy nahkojen, karvojen, kauniiden sanojen ja fasadin takaa. Hiukkaakaan en jää kaipaamaan ihmistä, jolle en läskeineni, ryppyineni ja menetettyine arvonmerkkeineni kelpaa keskustelukumppaniksi. Maailma on täynnä hienoja, kauniita, fiksuja ja rakastettavia ihmisiä. Luulisi, että jokaiselle löytyy joku tai joitakin. Minulla on jo. Riittävän monta. Heistä kaikista olen kiitollinen.
Lisäys: ja kuinka ollakaan: kun tämän kirjoitettuani käväisin vanhempieni luona, yhytin yli seitsenkymppisen isäni arvostelemasta ihan tuntemattoman nuoren naisen takapuolen leveyttä ja vatsamakkaroita erittäin rumin sanakääntein. Siinä sai kyllä isipappa kuulla kunniansa, kun Krätyakka oli jo valmiiksi ämpäri täynnä tätä aihetta..
6 kommenttia:
Olisi meidän miestenkin syytä katsella itseämme vähän useammin kokovartalopeiliin ja katsoa kerrankin kunnolla.
Jos vielä sen jälkeen on varaa kranttuilla muiden muotoja, niin sille aivohalvaukselle ei lekurikaan mitään mahda.
Iisi
Juuri näin! Ulkonäkö on todellakin vain kuori ja se kuori peittää sielun (oli se sitten ruma tai kaunis). Ehkä ne jotka katsovat ja tuijottelevat takamuksia tai muita kehon osia(ja pitävät niitä oleellisina asioina), eivät näe tai uskalla katsoa ihmistä syvemmälle. Kuka ties ken ties.
(Ken taitaa olla viisas mies, kun se tietää kaiken tai ainakin paljon)
Itse tapasin muutama vuosi sittten yhden lukioaikaisen ystäväni, joka myös tunnusti, että olin hänen ensirakkautensa. Mie nauroin, kun kaveri siihen aikaan lähinnä kuttuili kaikesta, mitä satuin suustani laskemaan, että kumma tapa oli hänelläkin rakkauttaa osoittaa.
Hän ei kuulema ollut uskaltanut tunnustaa, kun olin ollut niin kaunis ja ihana, mutta että nyt kun jo vähän olin rupsahtanut, uskalsi minulle asiasta puhuakin. Mie nauroin toisen kerran.
Jotta oikeastaan innolla odotan vanhenemista ja rutistumista, mene tiedä millaisia menettettyjä mahdollisuuksia vielä löytyy. ;-D
:-) Iisi. Sinä taidat jo tähän ikään mennessä tietää, ettei kaikkia naisia edes hurmata sillä timmillä kropalla- ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Kyllä se on pakkauksen sisältö,joka ratkaisee.
Mielenkiintoinen ajatus, Janne. Niinkin se voi varmasti jonkun kohdalla olla :)
Kuulostaa terveeltä asenteelta tuo huumorilla suhtautuminen, stjtr. Sitäpaitsi kyllä mä luulen, että sulle löytyisi ihan tuoreitakin ihailijoita, jos vaan lähelle päästäisit. Ettei tarvitsisi välttämättä odotella kertaalleen tsekattua prinssimateriaalia uudelleen saapuvaksi :)
Näen aina punaista, kun arvostellaan jonkun ulkonäköä...
Kuvitellaan, että kun se näyttä siltä ja tolta, sen täytyy olla semmaoinen ja tommoinen...
No, tämä aihe on itselläni ollut tapetilla jo pitkään...
"Miten voit olla sinkku, kun oot ton näkönen?"
"Miten niin sulla voi olla NOIN monta lasta, kun oot ton näkönen?"
Näöstäkö se on kiinni???
Tyy
Lähetä kommentti